#Blogisitarina

15 vuotta. Todellakin, niin monta vuotta meidän pariskunta on puuduttanut takapuoliaan lentokoneitten kovilla ja ahtailla penkeillä lennellen edestakaisin Thaimaa-Suomi- akselilla aina, kun vaan on ollut mahdollista. Jopa kaikki työ-, ja yritystoiminta on keskittynyt siihen, että pääsemme Koh Samuille yhä uudelleen, ja pitäisikö sanoa uudelleen... Joitain muitakin juttuja on toki sählätty niissä väleissä, kun ei olla oltu reissun päällä, mutta kyllä suunta on koko ajan ollut tänne. Ja joka kerta, kun rullaa elämäänsä taaksepäin, joutuu ihmettelemään sitä, kuinka asiat sitten viimein tapahtuvat. Kun riittävästi haluaa, niin se riittää. Universumi laittaa pyörät pyörimään.

Vuonna 2014 moni asia muuttui radikaalisti. Äitini kuoli yllättäen ja aivan liian nuorena. Koska perusasiatkin olivat vähän liian raskaita silloin, lopetimme myös maahantuontiyrityksemme toiminnan ja jäljelle jäi vain mieheni musiikkibisnekset. Ja sitten se, kun tarkkaan valvottu ja palvottu esikoinen muuttaa kahden viikon varoitusajalla tyttöystävänsä kanssa omaan asuntoon, oli varmaan se viimeinen niitti. Oli vihdoin aika ottaa se suurempi loikka tuntemattomalla tiellä ja ottaa elämä haltuun sillä tavalla, kuin toiveena oli ollut. Parempi katsoa, kuin katua.


Näihin maisemiin "hukkuu"...

Ja niin me tulimme Koh Samuille, ja muutama kuukausi myöhemmin alkoi myös blogini tarina. Alunperin sen piti alkaa jo vuoden 2014 syksyllä, mutta mä en ehtinyt. Suomessa päivät tuntuvat ihan päiviltä, mutta täällä kello 12 päivällä ajattelet jo, että voi hitto, taas jäi asioita tekemättä ja kohta on jo kiire. Mihin? Sitähän me tänne kauas karattiin, kiirettä nimittäin.

Todellisuudessa blogini tarina alkoi vasta helmikuussa 2015. Eli juuri niin uunituore juttu ja kirjoittaja on tosiaan kyseessä. "Eetteriin" tarinat päätyivät vasta tämän vuoden maaliskuussa, kun ei ollut hajuakaan yhtään mistään. Kaikki blogialustoista, tunnisteista, tyyleistä, kuvista ja niitten leveyksistä, bannerin tekemisestä ja vaikka mistä piti opiskella alusta lähtien. Onneksi löytyi muutamia loistavia blogeja, joissa neuvottiin lähestulkoon kädestä pitäen mitä pitää tehdä.

Blogin nimi "Thaimaanrannan maalarit" syntyi sitten melkein itsestään. Ihana siskoni on jo vuosia kutsunut meitä taivaanrannan maalareiksi ja meinasinkin valita ensin sen nimeksi, mutta melko äkkiä tajusin, että twisti Thaimaahan siinä nimessä tekee siitä vielä paremman.

Alkuun syyt bloggaamiselle oli aika itsekkäät; kaikille sukulaisille tieto mistä tarinat löytyy, ettei tarvitse jokaiselle erikseen kirjoitella, ja sitten se oma halu purkaa kaikkea koettua ja löytää itsensä. Siitä en tiedä, kuin hyvin tämä "todellinen" Heidi on kaiken koetun ja puhtaaksikirjoitetun seasta löytynyt, mutta matkalla ainakin ollaan. Johonkin.

Blogin facebook-sivujen julkaiseminen oli tosi pelottavaa. Mua hävetti hirveästi lähettää ystäville ja tuttaville (ihan vain parhaimmille lähetin ensin) tykkäyspyyntöjä, sillä siihen asti oli ollut vähän niin kuin "turvassa". Kun kukaan ei tiedä, niin kukaan ei myöskään lue. Silloin ei tarvinnut pelätä niitä palautteitakaan. Nyt kun on kirjoitellut edes hieman kauemmin , ei ne palautteet enää niin pelotakaan.

Ensin blogia lukivat vain parhaimmat ystävät, Kipa, Imatran appivanhemmat, sisko, iskä ja muutama muukin lapsuuden kaveri. Ja kaikki kannustaen, kiitos siitä ihanat! Alku Facebookissa toi tullessaan myös ne "ei niin tutut" ystävät ja heidän ystävänsäkin. Nyt mä en enää tiedä mistä lisätykkääjät ovat tulleet, mutta olen hiton kiitollinen joka ikisestä. Sillä enää ei ole halua kirjoittaa vain itselleen, vaan on aivan tajuttoman ihanaa, kun lukijoita on muitakin, kuin ne muutama harva ystävä ja rakas. Myös moni Thaimaasta pitävä ja haaveileva on ottanut yhteyttä ja ollaankin sovittu tapaamiset, kun vain saavat jalkansa saaren kamaralle.


Meidän "normiperhe"


aika paratiisia, vai mitä?

Kommentteja on ollut ihana lukea! En mä ole niitä saanutkaan kuin vasta viimeiset kuukaudet, enkä vieläkään kovinkaan merkittävästi, mutta olen erittäin onnellinen jokaikisestä. Olin varautunut jopa erittäin negatiivisiin kommentteihin (koska olin lukenut, että niitäkin tulee), mutta vielä en ole saanut blogiini oikeastaan yhtäkään. Joku tosin laittoi, että ei koskaan tulisi Thaimaahan, koska täällä on kaikki päin persettä, mutta se siitä. Hän ei muuten ollut koskaan edes käynyt täällä. Yhden kerran hämmennyin, kun eräs tuttavani sanoi kirjoituksiani negatiivisiksi, mutta hän sanoikin sen naamatusten, joten sitä voin arvostaakin. Mutta, mielestäni olen niin peruspositiivinen ihminen kuin vain voi, joten itseironiaa kirjoituksissani varmasti on ja sarkasmia, toivottavasti ei kuitenkaan negatiivisuutta, koska se ei ole tarkoitus.

En tiedä onko blogini kehittynyt mihinkään suuntaan. Kaikki on vasta niin alkutaipaleella, mutta toivottavasti kehityn ainakin kirjoittajana. Tarkoitukseni on kuitenkin tästä eteenpäinkin kirjoittaa siitä, mitä arki täällä Samuin saarella pitää sisällään. Kaikki typeryydet mitä tehtiin, onnistumiset, bisnekset ja niitten yritykset, Miskan koulu ja Jessen elämä Suomessa, ystävät täällä ja siellä, viisumireissut, paikallinen elämä, ruoka, hyväntekeväisyys ja maahan-, ja maastamuuttajan ongelmat meidän kokemana. Joskus raapaisen pintaa syvemmältäkin, kun siivet oikein laahaa maata, mutta sekin on elämää. Eihän missään kuitenkaan kaikki voi mennä aivan putkeen, vai mitä?

Kiitos jos ja kun jaksat seurata meidän toilailuja ja vielä suurempi kiitos, jos annat palautetta tai kommentoit muuten.

Laitan tähän haasteeseen lisukkeeksi ihan random-kuvia, toivottavasti tykkäät! Onhan tämä kyllä aika kuvauksellinen mesta...


Täällä on niin helppo "harrastaa" kaikkea mahdollista :)


Meidän lisääntynyt "karvaperhe" ja yksi vähän karvattomampi



Terveisiä Suomesta! Esikoisen sukunimi on Hukka ja hän skeittaa, ei kai tatuoinnista olisi voinut tulla mitään muuta?

Sain #blogisitarina -haasteen Muru Mou -blogin Terhiltä, kiitos siitä Terhi! Kannattaa ehdottomasti tsekata myös hänen ihana bloginsa ja huikea blogitarina!

Haaste lähtee eteenpäin seuraaville bloggaajille:

Arkista onnea/ Kata, Avaruusponi/ Millamaija, Nin-A-merica/Nina, Pinkit korkokengät/ Maiju

Haasteen säännöt:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)

2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.

3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.

4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.

5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko-blogi.
20

Kypärä päähän!

Täällä pätevät viidakon lait ihan todellakin, nimittäin liikenteessä. Miksi kaikilla on hirveä kiire? Ohi on pakko päästä, vaikkei siitä olisi hitusenkaan hyötyä, sillä on ihan pakko päästä ensimmäiseksi hintaan mihin tahansa. Ja usein se hinta onkin se kaikkein kallein. Miska kertoi, että heidän koulussa sanottiin kahden ihmisen pääsevän hengestään päivässä näillä teillä. Kyllä, PÄIVÄSSÄ. Ja me asutaan sentään saarella...

Liikenne on siis vasemmanpuoleinen, mutta ei se ole ongelma, sillä siihen tottuu kyllä. Hankalaa on se, ettet ikinä voi tietää, milloin sun kaistalla tuleekin vastaan se väärään suuntaan ajava skootterikuski (onneksi ei sentään sementtiauto) tai kymmenen. Tielle ei tarvita kuin pieni ruuhkanpoikanen ja voit olla satavarma siitä, että paikalliset ajaa ihan miten sattuu ja ihan millä kaistalla tahansa. Ja kaiken lisäksi ihan mihin suuntaan tahansa. Mä en yhtään usko siihen, että kaikilla olisi kiire töihin tai jotain, sillä täkäläiset ottavat työnteon kuitenkin aika lungisti. Aina on kesken työpäivän aikaa päikkäreille, joten se ei ole se juttu. Juttu on se, että pitää olla ykkönen letkassa.


Lava-autoon mahtuu vaikka miten paljon porukkaa


Ja ihan mitä tahansa voi mopolla kuljettaa

Me muut luovitaan täällä kaaoksen seassa ja toivotaan parasta. Toivotaan, ettei se kanalauma hyppää just tosta pusikosta eteen, tai se koira siitä talon pihasta, tai ettei se tie ole nyt sortunut sen lätäkön alla ja me kaadutaan siihen. Tai että siinä tien päällä pään korkeudessa roikkuvassa sähköjohdossa ei virtaa sähkö, tai se ei osu juuri kaulan korkeudelle, jolloin ehkä kuristuu tai vähintään lentää mopon kyydistä sen perässä ajavan maasturin alle. Skenaarioita on ihan hiton paljon, oikeasti pelottavan paljon.

Kypärä on oikeasti hemmetin halpa henkivakuutus. Auto olisi turvallisempi vaihtoehto liikkua, mutta mopolla on niin paljon kivempi huristella menemään ja haistella meren tuoksua. Älä seurustele liikaa kanssakaverin kanssa, sillä sun koko keskittymiskyky pitää olla täysin suunnattuna sieltä täältä sinkoileviin otuksiin. Niitä tulee sivuilta ja joka puolelta, ne liikkuu pyörillä, neljällä-, tai kahdella jalalla ja vaikka millä. Ja se kaksipyöräinenkin moottorivehje saattaa kuljettaa kyydissään perheensä lisäksi vaikka omakotitaloa tai sen laituria kuskin puhuessa kännykkään toisella kädellä ja pitäen toisella sateenvarjoa.

Joten ole varovainen ja pane se potta päähän!


Ihan mihin suuntaan vaan ja ihan minkäikäisenä vaan





Haluaisitko törmätä noihin kaasupulloihin?


Mopotaksi on muuten ihan ok vaihtoehto välillä, ja halpa


Koko perhe, sulassa sovussa. Eikä kenelläkään kypärää.


niin kuin ei heilläkään...
6

Boolle salsakaveri

Puoleentoista viikkoon on mahtunut paljon. On ollut visiitti Phanganilla, uusia ystäviä, kivoja kokemuksia ja arkeakin, mutta sekin on ollut jotenkin tapahtumarikkaampaa kuin ihan perusviikkona. Miskan koulusta on ollut reilu viikon "syysloma" tai jotain (täällä on pitkät koulupäivät ja tosi paljon lomia) ja me ollaan päädytty vähän lentämään, asiasta toiseen. On ollut tyttöjeniltaa (kiitos taas Kurre), illallisia ihan "länkkäriravintolassa", tupaantuliaisia Villa Meow:ssa, jalkapalloleiriä, taas uusia bisnesideoita meidän vuokranantajan kanssa ja vaikka mitä. Ja sitten se kaverikoiran löytäminen. Mähän lupasin kirjoittaa siitä.


Tyttöjen iltaa Starz Cabareessa


Illan paras tanssija, ja se en ollut minä ;)

Boolta leikattiin pallit. Koska mä en ole milloinkaan ollut mikään koiraihminen, niin se tuntui vähän surulliselta, lähinnä tietämättömyyden takia. Mä kyllä rakastan kaikkia eläimiä (paitsi että se skorpiooni pääsee jatkossakin hengestään), mutta en ole ollut kovin innokas koiran omistaja, ennen kuin Boo tuli ja omisti meidät. Meidän "kyläpäälliköt" ovat jo pitkään kyselleet, että koska oikein hoidamme asian, joten paineita on ollut. Onneksi pallien leikkauksella on positiivisia terveysvaikutuksia ja kuulemma toiveita sille, että Boon karkailuvietti edes hitusen laantuisi. Hirveästi toiveita yhdelle operaatiolle.

Mutta ei se ainakaan vielä ole laantunut, vaan totaalisen päinvastoin. Boolla oli leikkauksen jälkeen viikon ihana muoviämpäri päässä, jonka takia se käveli päin seiniä, meitä ja kaikkea mahdollista. Tikkien takiahan se oli, mutta auta armias, kun koira siitä lauantaina pääsi eroon, niin se sekosi täysin. Jos Boo normipäivänä sujahtaa aidan raosta kerran, niin pelkästään eiliseen mahtui viisi karkaamista. Ja ne karkureissut olivat toooosi pitkiä. Me kuitenkin ulkoilutetaan sitä tyyppiä remmissä neljä kertaa päivässä, päästetään vapaaksikin vuorilla ja uimaan, joten ei pitäisi olla hirveästi valittamista. Mutta joku demoni sitä aina vaan vie ympäri kyliä hullun kiilto silmissä. Yritä siinä sitten itse hoitaa jotain hommia ja olla sovittuun aikaan sovitussa paikassa, kun pitää odotella hullua koiraa kotiin. Koiraa, joka ei ymmärrä, ettei meidän kylässä saa juosta vapaana.


Ensin lähti pallit ja sitten joku laittoi vielä ämpärinkin päähän

Mutta palataas nyt siihen salsakaveriin. Boo ei tietääkseni tanssi salsaa, mä tanssin, mutta se sai viimein kaverin, jonka nimi on Salsa (Miska antoi nimen ilman äipän painostusta). Pieni 2-kuukautinen tyttöreppana, joka oli veljensä kanssa hylätty Chawengilla olevalle eläinklinikalle. Ihmiset tuntuvat välillä niin julmilta ja ajattelemattomilta, mutta todennäköisesti hylkääjä on tässä tapauksessa ollut joku köyhä thaimaalainen, jolla ei ole ollut varaa ruokkia ja rokotella hirveää pentukatrasta. Onneksi on sentään päätynyt hylkäämään pennut klinikalle, eikä jonnekin vuoristoon oman onnensa varaan. Luojan kiitos Samuilla on monia ryhmiä, jotka auttavat hylättyjä, loukkaantuneita ja orpoja karvaturreja pelkästään meidän tavallisten ihmisten lahjoituksilla ja ilmankin. Kuten esimerkiksi Elfes World Thailand. (Linkki vie Elfen facebook-sivuille, jotka näyttävät alkuun täysin Saksan kielisiltä, mutta sieltä löytyy infot myös Englanniksi, jos vähän jaksaa rullailla).

Kaikki nämä ryhmät tekevät upeata ja erittäin tärkeätä työtä. Ilman heitä Samuikin näyttäisi jokseenkin erilaiselta. Olisi loukkaantuneita ja nälkiintyneitä koiria siellä täällä, niin kuin oli vielä reilu kymmenen vuotta sitten ja nythän niitä olisi vielä hirveän paljon enemmän. Nämä Elfet ja muut ryhmittymät pitävät myös populaation räjähtämisen käsiin aisoissa steriloimalla katukoiria-, ja kissoja. Mutta Elfe siis myös pitää pelastamansa eläimet itsellään, mikä tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä Elfen (Elisabeth) residenssissä keskellä viidakkoa asuu yli 600 koiraa ja muutaman kymmenen kissaa. Ja Elfe. Onneksi hän on vuosien saatossa saanut kerättyä ympärilleen apulaisia, osa paikallisia ja osa tänne tulevia lomalaisia varsinkin Saksasta, sillä sieltä tämä ihmenainenkin on aikoinaan Thaimaahan saapunut.

Elfe asui ja työskenteli ensin hotellityöntekijänä Bangkokissa, kävi Samuilla lomillaan ja rakastui paikkaan. Ja ajatteli, että miksi ei tulisi tänne töihin, minkä sitten tekikin. Elfe asui siis täällä, työskenteli hotellissa ja ihmiset alkoivat jättää loukkaantuineita koiria "sen hullun ulkomaalaisen" ovelle. Eikä Elfe voinut jättää niitä oman onnensa varaan, vaan hoiti kuntoon ja piti. Aina. Voitte varmaan arvata, että jossain vaiheessa tila ei enää riittänyt, eikä aikakaan normiduuniin, joten Elfe teki sen, minkä teki. Lopetti duunit hotellissa ja keskittyi niihin reppanoihin, joita löytyi aina vaan lisää.

Mitä tapahtuisi, jos Elfelle tapahtuisi jotain? Mihin kaikki eläimet joutuisivat, kaikki ne joita on pelastettu jopa Bangkokista asti? Olen itse seurannut Elfeä jo vuosia (ehkä jopa kymmenen) ja lahjoittanut aina välillä rahaakin, sekä ihmetellyt miten ihmeessä hän jaksaa? Nyt kun etsimme Boolle kaveria, oli päivänselvä asia, että otan sen Elfen kautta. Olen vain yksi koiran adoptoija ja pystyin tällä kertaa ottamaan vain yhden, mutta onneksi meitä auttajia on monia ympäri maailmaa, jotta Elfelle syntyy tilaa pelastaa taas uusia avun tarvitsijoita. Toivottavasti meitä auttajia löytyy vaikka tämän blogikirjoituksen kautta edes yksi lisää. Olisitko se sinä?

Elfen kautta saa terveen koiran tai kissan myös Suomeen, kaikki rokotukset ja paperit valmiina. Eläin itse ei maksa mitään, mutta koska rahaa tarvitaan ElfesWorldissä kipeästi eläinten hoitoon, niin elukan lennot jää adoptoijalle. Jos et kuitenkaan pysty itse koiraa omaan huusholliisi ottamaan, niin Elfen koirille voi ryhtyä vaikka virtuaaliäidiksi-, tai isäksi. Saat koiran, antaa sille nimen, hyvän mielen ja varmuuden siitä, että karvaturri on Elfen hyvässä hoidossa. Ihan pienellä lahjoituksella vaan, juuri sillä mikä sinun lompakkoosi on sopiva.


Klinikalla reppanaa hakemassa


Siinä se on, pikku Salsa uudessa kodissa!


Vähän mä olen vielä pikkuinen...


Bookin iloinen uudesta kaverista


Meidän kylän korealaisia tyttöjä, jotka hakevat Boon lenkille aina viikonloppuisin

Sellaista säpinää on mahtunut meidän viikkoon. Lisäksi arkea ovat edelleen sekoittaneet Indonesian metsäpalot. Jopa paljon enemmän kuin pari viikkoa sitten ja jopa niin, että itsekin on kärsinyt pienistä päänsäryistä ja vatsan vellomisilta. Hajuhaitoista nyt puhumattakaan. Onneksi ollaan parina viimeisenä päivänä saatu kunnolla sadetta ja välillä vähän tuultakin, ettei ihan maata ole tarvinnut ruveta vaihtamaan. Laittomat ikivanhojen sademetsien polttelut palmuöljyviljelmien tieltä ovat jatkuneet valitettavan pitkään ja vaikka kuinka toivoisi päättäjien siellä heräävän NYT HETI, niin ilman vahvaa kansainvälistä painostusta se tuskin tapahtuu.

Palmuöljyt boikottiin, terveisin Salsa!


Mä väsähdin nyt, nähdään myöhemmin!
10

Koh Phangan- Samui minikoossa? No ei ole

Koh Phangan, Samui minikoossa? No ei ole. Vaikka se onkin tossa puolen tunnin lauttamatkan päässä, niin ilmapiiri siellä on täysin erilainen. Ja verrattuna siihen pienempään sympaattiseen saareen, Samui on busy. Älkääkä käsittäkö väärin, Samuilla on meidän koti nyt ja täällä ollaan erittäin onnellisia, mutta pakko sanoa, että Phangan kyllä nappasi palan sydämestä. Eikä viikonloppu siellä riitä mihinkään. Paratiisisaari ja unelmalomakohde aivan vieressä, ei tässä paljoa onnellisempi voi taas olla. Kyllä matkailu avartaa...


Becks resortin rannalta. Jos näkymä on tällainen, niin eihän täältä todellakaan huvita lähteä mihinkään!

Lupasin edellisessä postauksessani avata vähän fiiliksiä siitä, miltä ensimmäinen kerta tolla pienellä (ja vielä vähän hipillä) saarella aiheutti. Ja mehän nähtiin viikonlopun suhteellisen tiiviin ohjelman (oli ihania häitä ja jameja) takia oikeasti säälittävän vähän, mutta se mitä nähtiin aiheutti hitonmoisen nälän. Sinne on niin pakko lähteä hetikohta uudestaan!

Syy siihen, miksei kertaakaan 15 vuoteen olla päästy lautalla tota 30 minuutin matkaa meren yli, on Full Moon-partyissa. Meitä ei kiinnosta ne yhtään, eikä ole koskaan kiinnostanut, mutta täytyy olla kyllä ihan supertyhmä, että on jättänyt visiitin ihanalle saarelle väliin tapahtuman takia, joka on kuitenkin vain kerran kuussa. Ja vain YHDELLÄ RANNALLA. Niin. Ja se saari on täynnä toinen toistaan upeampia rantoja, pieniä idyllisiä kyliä, maalaiselämää, todella lungia meininkiä (se tekisi kelle vaan hyvää), paljon erilaisia aktiviteetteja jos sellaisia kaipaa ja jotenkin niin ihanan boho meininki. Vieläkin. Vaikka samalla lailla kuin Samui, se taitaa muuttua tähän samaan suuntaan pikkuhiljaa, eli reppureissaajien katoon ja pakettimatkalaisten tuloon. Älkääkä käsittäkö mua väärin, mä arvostan ihan jokaista tyyliä matkustaa, pääasia on että matkustaa.

Me päräytettiin lautalla siihen satamaan, joka sijaitsee Thong Salassa. Meitä oltiin siellä vastassa autolla (kiitos Vesa ja Pauliina kaikesta) ja vietiin ihan siinä melkein vieressä olevaan Beck´s resortiin, joka siis sijaintinsa puolesta oli niin täydellinen (Nai Wok Bay), että mä haluan muuttaa sinnekin. Jos nyt ei sitä kalleinta luxusta kaipaa, niin erittäin kelvot olivat huoneet. Me nukuttiin hyvin aivan rantaviivalla olevassa kahden huoneen bungalowissa noin 40 eurolla, mutta high seasonilla hinnat on kyllä vähän kalliimmat, järkevät kuitenkin silloinkin. Resortti on saaren ensimmäisiä, ellei ensimmäinen (niin ymmärsin heidän esitteestään), vuodesta 1987 asti toiminut tosi sympaattinen kokonaisuus. Niillä on myös jonkinlainen uhanalaisten, orpojen-, ja loukkaantuneitten lintujen pelastuskeskus siinä samassa ja jos lompakko yhtään tursuaa bahteista, niin tyhjentäkää ihmeessä osa sinne lahjoitusboxiin.


Meidän rantatönö tossa :)


Voi tota pientä orpoa. Onneksi on pelastettu turvaan ja hyvässä hoidossa!

Me tutustuttiin pieneen sievään pöllön poikaseen, joka oli jäänyt orvoksi ja oli nyt siis pelastettuna Becksissä. Pari hauskaa puhuvaa lintua löytyi myös, joiden kanssa höpöteltiin tovi jos toinenkin. Kaikkea ne jo osasikin, lähinnä Thaimaan kielellä, mutta aika nopeasti pari uuttakin juttua niille tarttui. Ja aivan iloissaan olivat kun niitten kanssa jutteli, joten aamiaisen lomassa käykää ihmeessä heittämässä pienet "läpät".

Suurin osa Phanganin majoituksesta on keskittynyt Hat Rinin rannalle saaren eteläkärkeen, eli juuri sinne mihin ne Full moon-partytkin. Eikä me käyty lähimaillakaan, joten en osaa kertoa siitä seudusta vielä mitään. Mutta eiköhän me silläkin suunnalla vielä käydä, vaikka "ne" bileet skipattaisi jatkossakin.

Tällä viikonlopun reissulla aikaa jäi Miskan toiveesta juurikin tutustumiskäyntiin paikalliseen Challenge parkiin, joka oli oikeasti hauska. Meidän pojat otti mittaa toisistaan ja itsestään ja niin sinnikkään kova jätkä Miska oli, että voitti paitahaasteen. Ja voi miten onnelliseksi se pienen miehenalun teki. Tomppa ei onnistunut nyt pääsemään taululle, vaikka kisasikin yli nelikymppisissä. Ilmeisen kova on ollut taso aikaisemmilla kisaajilla, joten ehkä sitten ensi kerralla.


Wipe out-park ja hauskaa oli


Lisää parkista, Miskakin löysi itsestään hurjapään :)


Tomppa kisasi aikaa vastaan. Hyvin meni, muttei tällä kertaa riittänyt

Ennen paluuta tänne kiireisemmälle kotisaarelle ajeltiin resortin lähiympäristöä ja käytiin tutustumassa Slip N Fly- parkiin, jossa kerättiin rahaa paikalliselle eläinklinikalle. Ainoa syy, jonka takia parkilla käytiin, oli juuri lahjoituksen tekeminen vapaaehtoisperiaatteella toimivalle järjestölle, jotka tekevät erittäin arvokasta työtä katukoirien ja kissojen hyväksi. Toivottavasti ihmiset olivat sunnuntaina avokätisiä!


Slip N Fly-parkin hyväntekeväisyysbileet


kohtalaisia ilmalentoja!

Ai niin, meinasin unohtaa, että ihan justiinsa ennen lautan lähtöä pyörähdettiin vielä Vesan suosituksesta sympaattisen kauniilla Mae Haad beachillä, josta matalamman veden aikaan pääsee kävelemällä viereiseen Koh Ma-saareen, jonka ympäristössä ymmärrykseni mukaan on paikoitellen saaren parhaat snorklausmestat. En laita päätäni kuitenkaan vadille, kun en ehtinyt käydä testaamassa, mutta näin olen antanut itseni ymmärtää.


Näitä kookospähkinän poimija-apinoita näkyi. Hyvin oli tottunut mopokyytiin :)

Mae Haad- beachin rentoa tunnelmaa


Mae Haad, osa 2

Me tulemme taas Koh Phangan ja te ihanat suomalaiset siellä! Olipas muuten aika huikeita valashai-videoita tarjolla, täytynee varmaan palata mahdollisimman pian vähän sukeltamaan.

Arvatkaa muuten mitä...ensi tiistaina haetaan Samuilla sijaitsevasta Elfe`s Worldistä Boolle kaveri. Sen reissun jälkeen kerron tästä eläinten pelastajanaisesta vähän lisää...
8

Ihastuttavat tuntemattomat

Musiikki yhdistää. Vai mitäs sanotte siitä, että meidät kutsuttiin naapurisaarelle tuntemattomien häihin? Kuinka usein olette olleet häissä, joista ette tunne ketään, edes hääparia? Tai kutsuisitteko itse täysin tuntemattomia ihmisiä juhliinne? No, meille kävi näin, koska kitaransoitto näyttää olevan kova juttu. Ja mä yhdyn tähän.

Samuin naapurisaarella asuu tietenkin myös suomalaisia, sehän on päivänselvä juttu. Ja miksi ei asuisi, upea saari näin ensikertalaisen näkökulmasta. Mutta en paneudu tässä postauksessa siihen saareen sen enempää, paitsi että se kyllä haukkasi ison palan sydämestä. Kerron saaresta seuraavissa jutuissa enemmän, nyt keskityn siihen kuinka me sinne "eksyttiin".


Lähtötunnelmissa meidän satamassa. Oikeastihan tästä meidän satamasta pääsee vaikka mihin, vaikka paratiisiin ;)

Mun kitaristimiehellä Tompalla on ollut joitain aikoja facebook kaverina suomalainen Vesa, joka on asunut Phanganilla nelisen vuotta. Tomppa laittoi keväällä Phanganin johonkin facebookryhmään ilmoituksen kitaratunneistaan Samuilla, jotka Vesa sitten bongasi ja siitä se "kaveruus" syntyi. Lisäksi Vesa oli jo vuosia sitten tutustunut Tompan kitaratunteihin suomalaisen netissä olevan musiikkikoulu Rockwayn kautta. Vesa ajautui itse saarelle jonkun sukelluskaverinsa perässä Maltalta (tai jostain vastaavasta) ja niin kuin monelle käy, hänkin jäi tänne paratiisiin. Ja vaikka ei olla koskaan edes tavattu, Vesa kutsui meidät häihinsä. Itse tuppaan tykkäämään siitä ajatuksesta, että elämä on täynnä tienviittoja jos vaan älyät, joten me lähdettiin. Ja onneksi lähdettiin. Paitsi että me nähtiin viikonlopun aikana kaistale upeasta saaresta, me tutustuttiin myös mahtavaan "suomalaisyhteisöön" ja tunnettiin itsemme erittäin tervetulleiksi. Nähtiin saarta, kuultiin sisäpiirin vinkit, oltiin jameissa keskellä ei mitään ja kaikki oli järjestetty meille, kiitos Vesa!

Meidät jopa haettiin Samuilta. Ei olisi tarvinnut, mutta Vesalla oli käynti Immigrationissa Samuilla, joten hän tähtäsi samaan lauttaan meidän kanssa. Voin sanoa muutenkin, että ihan on "matkanjohtaja-ainesta" koko kaveri, sen verran hienosti homma toimi. Pauliina oli hälytetty satamaan meitä vastaan autolla, resortti oli varattu valmiiksi (jota kehun myös seuraavassa jutussa ) ja me saatiin vaan olla turisteja.


Jos tämä on näkymä terassilta, niin mitä muuta voi toivoa?

Perjantai-ilta vietettiin Vesan ja Naphatin hääillallisella ja tutustuttiin muutamaan muuhunkin paikalliseen suomalaiseen vaikuttajaan sekä moniin muihin. Moikku on asunut saarella jo kahdeksan vuotta ja toimii sukellusmestarina (dive master on helpompi ymmärtää), lisäksi Moikku on pitkän linjan punk-kitaristina kiertänyt Suomea ristiin rastiin ja ihan riittämiin. Molemmat, sekä Vesa että Moikku soittelevat Phanganilla erilaisissa kokoonpanoissa silkasta soittamisen ilosta silloin, kun mieli tekee. Pauliina taas on ensiapusairaanhoitaja, joka on virkavapaalla ja tällä hetkellä kielenopiskelijana Thaimaassa. Sitten on myös Sami, joka rakentaa taloa Moikun tontille, sukeltelee ja nauttii elämästään. Lisäksi palettiin kuuluvat vielä heidän ihanat paikalliset vaimonsa. Mikä ehkä hienointa, heillä on pieni, mutta toimivan näköinen kommuuni Moikun residenssissä, johon kuuluu myös monia lähiympäristöstä pelastettuja koiria alfauroksista epäluuloisiin pentuihin. Varmasti ei olisi koirille voinut käydä paremmin.

Lauantai oli myös tiivis. Päivällä väsynyt hääpariskunta vei meidät paikalliseen wipe out-parkiin (kerron siitäkin myöhemmin), joka olikin oikein hauska teemapuisto. Myöhemmin tutustuttiin Moikun residenssiin ja illalla ennen jameja nautittiin pikainen illallinen, kaikki yhdessä. Mehän vietettiin koko viikonloppu käytännössä vain yhdellä puolella saarta ja mun mielestä kaikki paikat oli keskellä ei mitään, eikä niistä todellakaan olisi voinut tietää ilman loistavia koordinaattoreita. Niin kuin ne jamitkin, jotka olivat siis huikeat. Pieni paikka kauniilla rantakaistaleella, josta et todellakaan tiedä, jos et TIEDÄ.

Mutta näin low seasoninkin aikana ihmisiä oli vaikka miten paljon, puhumattakaan niistä huikeista soittajista ja laulajista. Taso oli sen verran kova, että kyllä siellä yhdet Idolsit olisi voinut järjestää. Sitä mä vaan mietin illan aikana kun soittajia tuli koko ajan vaan lisää, että mahtaako kaikki maailman huippumuusikot kuitenkin jossain kohtaa elämäänsä pysähtyä toviksi Phanganille?

Miten meidät otettiin vastaan, meni kyllä yli kaiken. Yritin miettiä sanoja kuvaamaan sitä fiilistä mitä koettiin, mutta ehkä sanaton onkin paras? Tai jos jotain yrittää raapustaa, niin varmasti lämpö, iloisuus, tuttavallisuus, tervetullut, ja aitous nyt ainakin. Eikä me unohdeta sitä ikinä.

Kiitos kaikille "Phanganin suomalaisille" ja tervetuloa nauttimaan meidän vieraanvaraisuudesta tänne naapuriin!


Onnea ihanalle hääparille!


Phanganin suomalaisia ja yksi saksalainen kitaristi ;)


Koirien herkkuhetki Moikun residenssissä


Phanganin suomalaisilla kylässä


Ne pienet jamit keskellä ei mitään. Valitettavasti kuvan laatu jää kauas musisoinnin laadusta
6

Latautuu ne akut frisbeegolfatessakin

Edellisen postauksen muututtua kirjoittaessa ehkä ajateltua syvällisemmäksi, päätin tänään olla lyhyesti ytimekäs, ellen jopa kevytkenkäinen. Ei vaan, ehkä toi kevytkenkäinen on vähän provosoiva nimitys, mutta rennommalla otteella eniveis. Ilmeisesti nyt on tässä huushollissa kuitenkin mennossa jonkin sortin "akkujen lataus"- ja "tyhjennyskausi", niin kuin Suomessakin aina syksyisin. Ehkä se seurasi mukana ilmojen halki tänne maailman toiselle laidalle? Pohtiminen, mielen-, ja asioitten tyhjentäminen on ajoittain paikallaan, onpahan sitten paremmin tilaa uusille ja tuoreille kuvioille.

Tänään päätettiin ottaa haltuun uudet moovit, tai miksikä niitä nyt frisbeegolfissa kutsutaan? Täällä Samuilla on pitkään asustellut ja enemmän tai vähemmän pyörähdellyt suomalainen Wellu, joka on ilmeisen innostunut ja vannoutunut lajille. Wellu on lähdössä takaisin Suomeen, joten oli ainakin toistaiseksi viimeinen hetki päästä ihmettelemään kaverin heittoa ja saada vähän opastustakin kiekkojen heittoon. Tomppa on käynyt jossain kerran aikaisemmin lajia kokeilemassa, mutta mulle kerta oli ensimmäinen. Ei kylläkään viimeinen.

Samuilla on ainakin kaksi frisbeegolf- kenttää. Toinen on Laem Sorilla ja toinen Maenamilla, ja siellä me tänään käytiin. Samui Disc Golfin (tällä nimellä löytyy myös facebookista) omistaja Nigel, on ilmeisen kuuluisa myös BBQ-taidoistaan ja kentällä järjestettävien bileitten lisäksi häneltä voi tilata lisäksi erilaisia catering palveluita ja tapahtumaruokintaa. Eikä ilmoittaakaan tarvitse kuulemma kuin 24 tuntia aikaisemmin. Mutta pointti oli siis se, että fribatessa ja verensokerin laskiessa (niin kuin mulle aina käy) apu kentällä on lähellä. Omia eväitä ei tarvitse selkä vääränä kantaa mukana, vaikka me niin tänään tehtiinkin, kun ei oikein tiedetty.


Mukavan eksoottinen kenttä pelata


Näihin tötteröihin olisi siis tarkoitus sitä kiekkoa saada osumaan

Laji tuntui yllättävän hauskalta jopa tällaiselle extremetyttöselle. Yleensä olen aika surkea tämän tyyppisissä peleissä, mutta tässä tuli sellainen pieni kutina, että ehkä mä voisin jopa oppiakin. Yritin jossain välissä Wellulle sepittää jotain sellaista, että "mulla on varmaan pikkuisen liian vähän voimaa", mutta kun myöhemmin näin useamman itseni kokoisen naispuolisen "kirpun" heittävän todella hienoja ja pitkiä kaaria, niin selittelyksihän tuokin kääntyi. Pieni toivonkipinä kyllä syttyi siitä, että kun vähän saa tekniikkaa haltuun, niin mullakin voisi olla toivoa.

Se porukka, joka tänään kentällä oli, oli joka tapauksessa erittäin mukavan oloista. Kaiken ikäisiä, kokoisia ja näköisiä, miehiä ja naisia, sekä monia eri kansallisuuksia. Sen verran miellyttävä oli vastaanottokin, että hyvin voisin kuvitella sujahtavamme joukkoon. Tänään kentällä oli meidän harjoittelun perään jotkut kisat, jonka jälkeen Nigelin grilli kuumeni ja kaikkea kuulemma superhyvää BBQ:ta oli tarjolla. Vielä en ole selvillä kuinka usein erityyppisiä kisoja on, mutta niitä on, ja ilmeisesti joka viikko on ainakin viikkokisa. Sen Wellu ehti myös mainita, että tänään hole in one:sta olisi tienannut 5000 bht, mikä on siis 125€. Voin palata näihin rahapeleihin ja muihin sitten ajan saatossa, kun olemme enemmän sisällä kuvioissa.

Meillä jäi koiran ulkoiluttamisen ja Miskan treeneistä noudon takia grillibileet tällä kertaa väliin, mutta ehdottomasti joku kerta jäädään myös herkuttelemaan. Lajihan näyttäisi äkkiseltään sopivan erittäin hyvin myös Miskalle!


Tässä sitä sitten opintiellä


Tohon suuntaan noin olisi tarkoitus


ja koska kori on kaukana, niin tuolta olisi tarkoitus sitä vauhtia saada...


ja tohon suuntaan kiekko olisi tarkoitus sitten päästää


Tässä nyt on ihan lavastettu voittaja, mutta joku voitti tänäänkin. Ehkä se oli tämä kaveri :)

No, eipä sitten tullut tästäkään jutusta lyhyt tai ytimekäs, aikamoista. Täytynee opetella pisteiden käyttöä vähän paremmin, ettei kaikista jutuista tule näin kamalan pitkiä.

Perjantaina lähdetäänkin sitten Phanganille viikonlopuksi suomalaisen saarella asuvan hepun häihin. Kertaakaan näitten 15 vuoden aikana ei olla käyty tuossa viereisellä saarella, joten taitaa olla viimein aikakin. Ei olla myöskään koskaan tavattu tätä hääsankaria, mutta se onkin sitten aivan toissijainen juttu. Hän asuu myös täällä, joten ulkosuomalaisuus yhdistää.

Siitä reissusta sitten seuraavaksi...
2

Täydellinen sunnuntaipäivä

Välillä tuntuu, että joku jarruttaa etenemistä ja pää kuumenee. Kaikki on vähän epävarmaa, vaikka olisi tarve varmuudelle. Mieli on jatkuvassa liikkeessä ja kaipaa uusia kokemuksia, onnistumisia ja seikkailuja. Se janoaa uusia ideoita ja mahdollisuuksia. Sillä on niin tavattoman kiire uuteen ja silti tarve liialliseen asioitten hallintaan. Jep, tunnistan tämän itsessäni kuten myös sen, että toinen puoli minusta tarvitsee turvallisuutta ja varmuutta, eikä lainkaan muutoksia. Eikä kaikkea voi koko ajan saada, sillä yhtälö on mahdoton.

Suorittamisen pakko, se kamala olotila jonka itsessäni tunnistan ja jota tavallaan lähdin tänne Samuille pakoon, se yrittää aina välillä muistuttaa toimintamalleistaan ja kiristää otettaan. Kuten tänäänkin. Se kysyy "etkö todella vieläkään ole keksinyt mikä sinusta tulee isona, vaikka olet ollut tällä itsesi etsimismatkalla jo vuoden?" No en ole.

Ja taidan tietää miksi... Siksi, että pakotan itseni joka päivä kuumeisesti miettimään sitä sen sijaan että oikeasti pysähtyisin kuuntelemaan sydäntäni ja eläisin hetkessä, niin kuin oli tarkoitus. Ja antaisin asioitten tapahtua. Ottaisin takapakit vastaan, koska ne kuuluvat elämään ja lopettaisin sen varmistelun, että tulevaisuus toteutuu kuten haluaisin. Koska se ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin hallinnassani, sillä elämääni liittyvät asiat ja ihmiset ajatuksineen kuitenkin muuttuvat koko ajan. Jos hyväksyisi muutakin, kuin omien halujen mukaiset muutokset, niin olisiko odottamattoman suuret onnistumiset mahdollisia?

Täydellinen sunnuntaipäivä alkoi TÄYDELLISEN sunnuntaipäivän metsästyksellä. Tomppa lähti pitämään parille oppilaalleen kitaratunnit, minä siivosin taloa ja Miska rakenteli juttujaan. Ja alettiin miettimään jotain täydellistä lopulle päivää. Googleteltiin jopa mitä tehdä Samuilla ja mitä täällä pitäisi nähdä. Vaikka ei me edes olla mitään "nähtävyysihmisiä", ellei ne nyt jotenkin sopivasti tupsahda nurkan takaa eteen. Eikä keksitty juuri mitään. Mutta lähdettiin Miskan kanssa liikkeelle ja tehtiin Tompan kanssa lounastreffit Chawengille rantaravintolaan. Ja siitä se täydellinen sunnuntaipäivä sitten käynnistyi.

Elämä yllättää positiivisesti jos sen antaa yllättää. Me syötiin täydellinen lounas kertakaikkiaan täydellisessä ympäristössä. Eikä ollut kiire mihinkään, kun kalenteriin ei löytynyt mitään mitä suorittaa. Tomppa kaivoi rannalla kitaran esiin ja rupesi näppäilemään ja yleensähän siitä seuraa se, että uteliaita ihmisiä kerääntyy ympärille. Thaimaalaiset rakastavat musiikkia ja erittäin monelle kitara tuntuu olevan "se" soitin. Tämä tietenkin johti uusiin ihmisiin tutustumiseen ja heidän kanssaan tarinointiin. Mitä muuta voisi täydelliseltä päivältä toivoa?

Paitsi lisää pysähtyneitä hetkiä ja niitäkin saatiin. Lounas oli pitkä ja antoisa. Sovittiin jo kotimatkalla, että pyörähdetään kylän altaalla yhdessä ja mietitään sitten mitä illalla vielä olisi ohjelmistossa. Mutta annettiin kuitenkin hetken viedä. Ja yleensä kun antaa, niin myös saa. Altaalle tuli meidän lisäksi kylästä myös israelilainen perhe lapsineen, ja tunnit vierähtivät. Lapset leikkivät ja me juteltiin kulttuurien yhteentörmäyksistä Samuilla, rasismista (sitä ei täällä nimittäin näe), uskonnoista, kirkkoon kuulumattomuudesta ja vaikka mistä. Juutalaiset, kristityt ja ateistit keskustelemassa uskonnoista, aika mahtavaa ja avartavaakin. Onneksi meillä ei ollut kiire mihinkään, nämä israelilaiset tosin myöhästyivät illan leffastaan.

Sen verran kaikkeen suorittamattomuuteen vierähti aikaa, ettei meidän tarvinnut illaksi muuta sitten suunnitellakaan. Ja tässä minä nyt Boo kainalossa ja kaskaiden laulaessa täydellisen sunnuntain loppusuoralla kirjoitan blogia. Eikös onni olekin juuri tätä, näin yksinkertaista? Jos hiljentäisi mielensä viidakon ja pysähtyisi useammin kuuntelemaan elämän kuiskauksia? Jos opettelisikin vain hyväksymään sen, mitä elämä tuo eteen?


Kitara kainalossa ja aina saa kavereita :)


näissä maisemissa kaikki pysähtyy


eikä äkkiä olekaan kiire mihinkään.


Miniloma "arjen" keskellä, se on helppoa täällä.
2
Back to Top