Äiti, mä haluan jäädä Suomeen

'Äiti, mä haluan jäädä Suomeen' on asia, jota et halua kuulla. Et ainakaan tilanteessa, kun elokuussa pakataan taas vieläkin vähemmät tavarat ja lennetään takaisin Thaimaahan. Ajoittain tähän lauseeseen kuitenkin törmää ja sen kanssa täytyy kaiketi pystyä elämään? Vai pitääkö tuntea syyllisyyttä siitä, että raahataan taas nuori miehenalku maailman ääriin saamaan hieman perspektiiviä asioihin? Niin tai näin, kyllä se rintaa raapaisee.

Unenpöpperöiset sankarit, Miska ja Boo

Malesia
Miska Penangilla Malesiassa

Kun kaksi ja puoli viikkoa on pohjolan lomasta kulunut, on lyhyttä Imatran reissua lukuunottamatta tahti ollut kova. Eikä pelkästään meillä huushollin tyhjentämisen kanssa, vaan myös juniorilla kavereittensa kanssa touhutessa. On ollut maauimalaa ja lähijärviä (satoi tai paistoi), telttailua pihalla, yökyläilyä kavereitten luona, jalkapalloa sun muuta humua. Hyvä kun välillä saa sisälle kääntymään ja lautasen tyhjentämään. On pakko myöntää, että ymmärrän täysin halun jäädä Suomeen. Vaikka Samuillakin on kavereita (myös suomalaisia), niin se ei ole sama. Siellä ei ole samanlaista vapautta tehdä kaikkea Vaahteramäen Eemeleille sopivaa jäynää. Siellä ei voi ottaa pyörää alleen ja ajaa puistoon tai kaverille vähänkään pidemmällä, koska liikenne on kamala. Vaikka me aikuiset siitä vasemmanpuoleisesta viidakosta selvitäänkin, niin lapset eivät.

Ymmärrän siis täysin ja yritän elää sen asian kanssa, että me lähdetään silti. Meidän piti lähteä jo vuonna 2001, mutta silloin jäätiin esikoisen takia, joka aloitti juuri ala-asteen. Eikä sen jälkeen tullut sitä kuuluisaa 'sopivaa hetkeä', mikä lienee tyypillinen tarina. Tällä kertaa on seistävä rohkeasti päätöksen takana tietäen, että vielä se ääni kellossa muuttuu. Kokemus karttuu, uusia ystäviä ilmaantuu ja suhteet siellä jo olemassa oleviin syventyvät. Ja se kielitaito, tässä muuttuvassa ja alati pienenevässä maailmassa, se ei ole lainkaan pöllömpi juttu. Meille 'aikuisille' kun kielitaidon karttuminen Thaimaassa ei olekaan niin itsestään selvää. Siellä kuitenkin kieli, jolla parhaiten tulee paikallisten kanssa toimeen on 'rantalontoo'. Tai sitten se paikallinen, joka on osoittautunut melko vaikeaksi opittavaksi. Mutta siitä ja sen opettelusta sitten jossain toisessa postauksessa.

Me silloin joskus unelmien alkutaipaleella


Miska ja Malesian museot

Miska, minä ja Kurre viisuminhakureissulla. Aikamoinen maailman matkaaja toi Miskakin...

Miskan jalkapallojoukkue lähdössä Phuketiin turnaukseen.

Meidän elämä on nyt toistaiseksi Samuilla ja siellä on hyvä olla. Kyllä sieltäkin löytyy teineille tekemistä, se saattaa olla hieman erilaista, mutta tekemistä kuitenkin. On se muuten jännää, että asiat jotka siellä ovat mahdollisia junnuille, eivät tunnu miltään, vaikka samantyyppiset asiat Suomessa ovatkin ihan mahtijuttuja. Samuilla ne tapahtuvat vaan eri systeemillä; aikuiset vievät ja hakevat, paikasta toiseen ja kolmanteen. Vai mitä sanotte siitä, että vähintään kaksi kertaa kuukaudessa huristetaan vesipuistoon mopolla ja jätetään kaveriporukka keskenään pitämään kivaa? Tai elokuvapäivä upeassa elokuvateatterissa melkein kerran viikossa kavereitten kanssa? Entäs uintipäivä upeilla paratiisirannoilla vaikka vesiskootterilla huristellen tai banaaniveneen perässä keikkuen? Ei ne voi olla huonoja tapoja viettää aikaa ystävien kanssa. Tai ajatelkaa monia harrastuksia, joihin vanhemmat koulun jälkeen Suomessa lapsiaan kuskaavat. Samuilla koulu loppuu joka päivä kolmelta, jonka jälkeen alkavat harrastukset joogasta ja jalkapallosta taiteisiin. Vielä yksi ekstratunti aikaa viettää ystävien kanssa hölmöillen. Aika mahtavaa sekin.

Miska koulun jälkeen. Vaikka onkin koulupuvut, täytyy sen silti vähän sooloilla ;)

Asiat voisivat siis olla huonomminkin, myös tuolla haikailevalla teinillä ja tällä ylihuolehtivalla mammalla. Pakotan siis itseni luottamaan siihen, että eräs kaunis päivä jossain tulevaisuudessa tämäkin kaveri näkee sen mitä äiti toivoo; elämän rikkaana kokemuksista, muun maalaisista ystävistä ja maailman avoimena kaikille mahdollisuuksille.

Koetko sinä joskus syyllisyyttä omista valinnoistasi?

Nähdään taas elokuussa Samui!

16 kommenttia

  1. Tuo on varmasti uskomattoman ristiriitainen tunne kun ei pysty toteuttamaan lapsen herkkää toivetta. Onhan se varmaan Miskallekin rankkaa vieraassa maassa oleminen aina välillä, mutta uskoisin että jonain päivänä hänkin näkee sinun pointtisi asiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan Cee S, että äippä ei ole ihan valtavan väärässä. Mutta toisaalta tiedän, että kun palaamme Samuille, niin parissa viikossa ystäviä tavatessa kaikki on sielläkin taas okei. Mutta eipä kai vanhempana olo ole koskaan ihan helppoa.
      Mukavaa viikkoa!

      Poista
  2. Tunnen syyllisyyttä vaikka vielä asiat ovat vasta haaveilun tasolla. Vaimon (thai) mielestä meidän tyttärellä olisi parempi elää, kasvaa ja opiskella täällä kuin Thaimaassa. Itse taasen palavasti haluaisin pois täältä, syy minkä takia alunperin lähdinkin reissaamaan. Mutta hankalahan on noihin argumentteihin vastaakaan ruveta väittämään....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eipä Arto tuokaan ole helppo tilanne... ymmärrän täysin sun pointin, mutta tietenkin myös äidin. Hän haluaa tänne ja sinä sinne, kinkkinen homma. Mä yritän keksiä tähän jotain ratkaisua, mutta eipä tosiaan tule helpolla ei. Mutta kyllähän Thaimaassakin lapsen kanssa pärjää hyvinkin?

      Poista
  3. Ajoittain tunnen syyllisyytta etta tyttö ei paase suomalaiseen kouluun vaan asumme taalla. Mutta kaikissa paikoissa on hyvat ja huonot puolensa, lapset kehittyvat ja kasvavat mainioiksi tapauksiksi ihan missa vaan jos ymparilla on tukea ja rakkautta. Uskon vahvasti samaan kuin sina, monikulttuurinen ymparistö antaa lapselle paljon hyvia evaita tulevaisuutta varten, niita hedelmia poimitaan sitten myöhemmin. Tsemppia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän vakuutella itselleni Petra, että ei kannata tuntea syyllisyyttä, mutta ei kai me äidit voida itsellemme mitään. Uskon silti kaikkein vahvimmin, että parhaat eväät elämälle annetaan juuri sillä, että tarjotaan mahdollisuus nähdä maailmaa laajemmin ja monikulttuurisemmin. Siihen tosiaan mausteeksi rakkautta ja tukea, niin eiköhän siitä hyvää synny.
      Tsemppiä sinnekin!

      Poista
  4. Tiedän tunteen. Huono omatunto kulki matkassa neljä vuotta äitini sairauden takia. ´Samoja ajatuksia olen itsekin miettinyt, että meenkö vai jäänkö. Kyllä mä meen! En halua olla täällä kun pimenee ja kaamos alkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon Sari, täysin. Mullahan äidin kuolema sai sitten viimein lähtemään. Se tunne kun tajusi, että kaikki voi oikeasti loppua ihan milloin vaan, yllättäenkin. Meidän pitää mennä, koska meidän pitää elää nyt.

      Poista
  5. Tänään juuri tein töihin liittyvän valinnan, jonka takia kärvistelin ihan kamalissa omantunnontuskissa koko päivän - ja kuitenkin on kyseessä iloinen juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin kummallista Minna, kun pitää tuntea syyllisyyttä vaikka ihan varmasti olisi oikeus ja vähintäänkin kohtuullista voida olla onnellinen ja iloita?
      Yritetään vaan nauttia elämästä :).
      Onnea uudesta valinnasta!

      Poista
  6. Voi miten ristiriitaista. Minä kyllä uskon, että te vanhempina teette parhaat ratkaisut teidän perheen kannalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä Outi... vanhempana ei aina ole ihan helppoa, vai mitä? Kiitos kannustuksesta :).
      Mukavaa viikkoa sateesta huolimatta!

      Poista
  7. Ei ole helppoa kyllä! Itse jätin rakkaan koiran Suomeen ja lähdin elämäni suurimmalle matkalle. Jo tämä yksinään on saanut aikaan syyllisyyden tunteita, vaikka kyseessä on ihan hirmuisen paljon pienempi asia. Uskon, että te kasvatatte tulevaa maailman kansalaista ja tulevaisuudessa hän tulee kiittämään teitä tästä. Tilanne ei varmasti ole helppo, mutta kiteytit postauksessa asian hyvin: kuulostaa siltä, että olette järjestäneet asiat niin että poikanne elää hyvää elämää eikä se ole asuinpaikkaan sidottua. Tsemppiä tulevaisuuden valintoihin!

    Ps. Terkkuja Samuilta, teimme siellä juuri nopean visiitin ja kyllähän siellä todellakin kelpaisi asua pidempäänkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei taida ikinä olla helppoa Anna, mutta luotetaan siihen, että päätöksistä on iloa tulevaisuudessa.
      Ja tervetuloa Samuille joskus pidemmäksikin aikaa :)

      Poista
  8. Ihan kaikista asioista voi kokea syyllisyyttä, jos niin haluaa. Tärkeintä on luottaa omaan sisäiseen intuitioonsa ja kuunnella sydäntään. Muuten jää elämä elämättä; joskus lapsillakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on juuri näin Rouva Sana ja olen siinä erittäin hyvä ;). Luotetaan siis itseemme ja nautitaan elämästä turhia murehtimatta!
      Mukavaa viikkoa:)

      Poista

Back to Top