Melkein putkareissu

Sitten kun tapahtuu, niin tapahtuu paljon ja kaikkea. Yhtäaikaa ja päällekäin. Sillä tavalla kaaosmaisesti, ettei itselläkään ole mitään hajua kuka vie ja ketä. Tai mihin suuntaan. Ja vielä vähemmän, että miksi. Miksi helvetissä välillä pitää tapahtua asioita, jotka on itsestä riippumattomia ja ihan järkyttäviä? Ainakin tällä kertaa haluaisin ulkoistaa itseni tästä tapahtumasta, vaikka joku näsäviisas voisikin sanoa, että 'pitihän toi arvata', tai 'mähän sanoin', tai jotain muuta fiksua. Me ei kuitenkaan voitu sillä hetkellä asialle mitään. Ja miten ollaan (jos ollaan) epäonnistuttu asian tiimoilta, niin kaikki toiminta on silti tullut puhtaasta sydämestä ja auttamisen halusta.

Viime maanantaina, ystäväni Sarin viisikymppispäivänä tapahtui hirveitä ja saatiin ensi kosketus Thaimaan poliisisysteemiin, enkä pitänyt tästä kosketuksesta yhtään. Ennemmin tai myöhemmin virkavallan kanssa täälläkin oli odotettua joutua jollekin kurssille, muttei ehkä ollut kuvitelmissa, että kurssi olisi näin huono. Vaikka kaikkea lahjotuista poliiseista matkan varrella olikin kuullut.

Meidän oli tarkoitus muuttaa maanantaita edeltävänä sunnuntaina uuteen taloon, mutta ei ehditty. Jos oltais ehditty, mitään ei olisi tapahtunut, ellei sitten makseta jotain karmajuttuja ja se olisi tapahtunut joka tapauksessa. Ainakin se olisi tapahtunut silloin toisaalla, mutta nyt se tapahtui vanhan kämpän pihalla. Kello oli ehkä kaksi päivällä, Miska söi lounasta pöydän ääressä ikkunan edessä ja itse pakkailin sitä sun tätä tarkoituksena päästä seuraavana päivänä hoitamaan muutto pois alta. Yhtäkkiä Miskan israelilainen ystävä Leon ampui meidän portista sisään huutaen Miskaa. Ja se Boo, jonka kaikki jo varmaan tuntevatkin, ja joka oli kaikessa rauhassa piilossa nukkumassa, havahtui huutoon ja siihen, että joku on tunkeutunut hänen reviirilleen. Ja Boo hyökkäsi, ihan samantien. Kysymättä keneltäkään lupaa tai yhtään mitään. Minä havahduin siihen, kun Miska huutaa Leonille pihalla, että sulle on tuhat kertaa sanottu, ettei meidän pihalle voi tulla. Ei voi, ei voi, ei voi. Voi ei!

Soi dog, Thailand
Niin ihana ja rakas Boo

Ja niitä haavoja oli aika paljon. Pohkeessa, reidessä ja kädessä ja paniikki oli irti. Voitte vaan kuvitella miltä tuntui. Ja Boo itki, mä vannon että se itki. Se tiesi tasan tarkkaan mitä oli tehnyt ja sen, että se oli aivan helvetin väärin. Ja mun teki mieli itkeä itsekin, mutta jonkun oli kasattava itsensä ja saatava johonkin jotain tolkkua.

Tomppa vei Leonin heidän kotiinsa, jossa tämä niin luultu superystävällinen ja kaikkia rakastava joogaava äiti (voi tuntua pahalta että kirjoitan näin, mutta pakko sanoa, että olen aika vihainen) lähtiessään raivopäissään viemään poikaa klinikalle totesi, ettei pojalla ole muuten mitään vakuutuksia. Siis mitä? Ei vakuutuksia Thaimaassa, jossa pöllömpikin tyyppi tietää ettei maassa ole mitään järkeä käydä kääntymässä edes viikon verran ilman vakuutuksia. Tämä perhe on kuitenkin asunut Samuilla jo kymmenen vuotta. Ja sillä siunaamalla hetkellä mä tiesin, että nyt tulee ongelmia. Ja iso lasku. Meille. Taas.

Raivostunut soitto klinikalta tulikin Tompalle noin tunnin päästä tyyliin, että heti tänne maksamaan melkein 500 euroa. Me tiedettiin, että joudutaan maksamaan ja haluttiinkin hoitaa kuluista vähintään puolet, mutta meidän oikeustajun mukaan meille ei kuulu se, että perhe säästää vakuutusmaksuissa. Sillä arvaatteko miksi me ollaan aita tontille rakennettu? No tietenkin siksi, ettei koirat pääse ulos, mutta yhtä suuri syy on ollut se, ettei meille tule kukaan kutsumatta sisään. Ja koko kylä tietää sen.


Rakkaat vesipedot
Joka tapauksessa, ensimmäisen kerran ikinä kuulin kun Tomppa hermostui puhelimessa, kun rouva rupesi uhkailemaan aviomiehensä 'vaikutusvaltaisilla' ystävillä. Vaikka Tomppa sanoikin, että 'ei tässä nyt mitään pankkiautomaatteja kuitenkaan olla', niin puhelu päättyi siihen, että nukutaan jokaisen osalta hysterian yli ja me tullaan aamulla sopimaan kaikista asioista ja maksuista. Ja näihin tunnelmiin sitten jäätiin.

Kunnes juuri sillä hetkellä, kun oltiin hyppäämässä mopon selkään ja starttaamassa syntymäpäiväillalliselle, poliisit kurvasi pillit päällä pihaan. Se oli kuulkaa kuin suoraan elokuvasta ja mä rupesinkin miettimään, ettei tässä mihinkään blogiin kannata enää tyytyä, yhtä hyvin voi alkaa kirjoittamaan suoraan tv-sarjan kässäriä. Täällähän tapahtuu vaikka mitä! Ja jos mä oikeasti kirjoittaisin ihan kaikesta, niin tietäisitte mitä mä tarkoitan. Ehkä mä vielä kirjoitankin vaikka kirjan.

Keskustelussa poliisien kanssa ei ollut mitään rakentavaa, eikä meillä ei ollut minkäänlaisia oikeuksia. Rouva oli soittanut miehelleen Bangkokiin, joka oli soittanut israelilaiselle turistipoliisiystävälleen, joka oli ottanut paikallisen oikean poliisin matkaan, jotka ottivat rouvan huutavine lapsineen moottoripyörän kyytiin ja hakivatpa vielä meidän kyliltä mukaan mukavan talonmiehen. Sitten siinä meidän autokatoksessa huudettiin. Meiltä vaadittiin se vajaa 500 euroa heti, tai passit takavarikoidaan ja tulee lähtö poliisiasemalle. Suomalaiseen oikeuslaitokseen ja käytäntöön tottuneena oikeasti kirpaisi se, että jos me ei makseta sitä summaa heti käteen ja ilman kuittia poliisilta, niin voidaan unohtaa illalliset ja istua putkassa. Miskan kanssa se ei ollut vaihtoehto, kaksistaan oltaisiinkin varmasti otettu kaikki riskit vain siitä syystä, että meidän mielestä tollainen käytös ja kiristäminen on vain yksinkertaisesti väärin. Paljonkohan sai poliisisedät provikkaa rahasta, jonka meiltä kiristivät? Ja ihan väkisinkin tuli mieleen, että kun vakuutukset oikeasti ovat aivan törkeän hintaisia, niin onko tällä kyseisellä perheellä oikeasti jäätävän hyvä taktiikka? Jos ja kun kerran on noin 'vaikutusvaltaisia' ystäviä, niin miksi turhaan maksaa itse vakuutusmaksuja. Ainahan onnettomuuksissa tai sattumuksissa löytyy joku toinen osapuoli, vuokranantaja, kolarikaveri, lasten kaveri tai joku muu, jonka voi laittaa maksamaan viulut. Mä tiedän, että kuulostaa ilkeältä, mutta ajatelkaa. Paljonkohan ne maksaa noille kytille suojelurahaa? Ilmeisesti kuitenkin vakuutusmaksuja vähemmän...

No me ei haluttu putkaan, joten muristiin ja maksettiin, vaikka otti niin kaaliin. Eniten raivostutti se, että se ihana Leon poika, joka oli raahattu uudelleen nöyryytettäväksi tähän aikuisten riitojen selvittelyyn, itki ja huusi taustalla, että 'äiti mä en halua tätä'!!! Leon, joka meistä kaikista oli se, joka eniten kärsi. Kuka äiti tekee niin? Mä en ainakaan ikinä milloinkaan tekisi. Tietenkin Leonin äiti myös vaati, että Boo viedään lopetettavaksi, mutta sekään ei oikein Thaimaassa onnistu, koska suurin osa väestöstä on Buddhalaisia, eikä siihen kulttuuriin sovi elämän lopettaminen.

Me soitettiin seuraavana aamuna ennen muuttoa meidän vuokranantajalle ja hän oli täysin tyrmistynyt. Hänen mielestään Thaimaalaisen oikeustajun mukaan meidän ei olisi kuulunut maksaa mitään, koska meidän kiinteistöön luvatta ja meidän kutsumatta oli tunkeutunut joku. Hän myös kysyi, miksi kukaan ei soittanut hänelle, mutta siinä kaaoottisessa tilanteessa silloin ei ollut mitään järkeä. Seuraavana ja siis muuttopäivänä myös kylän työntekijät tulivat pyytämään meiltä anteeksi tapahtunutta, vaikkei mikään ollut edes heidän syytään. Mutta myötätunnosta ja ehkä siksi, että Boo on sen kylän koira ja vaikka moni sitä pelkääkin, niin silti siitä pidetään. Ja siitä, kuinka hyvin me ollaan koiraa hoidettu. Tänään viimeksi, kun käytiin siivoamassa vanhaa taloa ja sen puutarhaa, niin työntekijät tulivat säälittävällä englannillaan kysymään Boon vointia ja onhan kaikki meillä hyvin. Voi ne ihanat, oikein tuli kyynel silmään.

Rakas Boo, voisitko sä suojella meitä vaikka edes ihan vähän vähemmän...

Rakas tutkapari, Boo ja Salsa







12
Back to Top