Kartano katkolla?

Sadekausi

No niin, yritä tässä nyt sitten saada jonkinlaista tarinaa aikaiseksi, kun sähköt välillä on ja sitten taas ei. Eilen oltiin melkein koko päivä ilman sähköä (ei siis vettä eikä vessaakaan), joten vaikka kuinka yrittää olla reipas, niin huomaan silti pienen kiristyksen otsalohkossa. Varsinkin kun pitäisi saada jotain aikaiseksi, kuten esimerkiksi kirjoitushommat ja opiskelu. Vettä tulee nyt taivaan täydeltä, ja usein nämä paikalliset sähköt ottaa siitä nokkiinsa pamahtaen itsensä pois toiminnasta. Kuten eilen aamulla kuuden aikaan; hirveä pamaus ja sen jälkeen pimeys. Vaikka nukun aina korvatulpilla kuorsaavan kanssanukkujan ja kylällä haukkuvien koirien takia, niin mitkään korvatulpat ei estä niitten pamauksien saavan hyppäämään sydän kurkussa ylös sängystä.

Säälittää meidän kiinalaiset vuokralaiset, jotka tulivat muutaman päivän visiitille pari päivää sitten. Kaksi niistä on jo mennyt joko sähkökatkoksissa tai sateessa, tämä päivä vielä molemmissa. Eilen tuli kiukkuisia viestejä heti aamutuimaan, että 'sähköt ja putkimies tänne heti, me ei voida olla', mutta kun näille asioille me ei mahdeta mitään. Sähköt tulee, kun ne tulee. Ja kun ei ole sähköä, ei ole vettä, ei siinä paljoa putkimiehet auta. Mahtaa Airbnb:n kommenttiboksiin tupsahtaa positiivista palautetta Samuin majoittumisesta, varsinkin kun heillä on huomenna aamulla jo kotiinlähtö. Meidän peitotkin oli kuulemma liian 'liukkaita'?

Tämän päivän kuvat liittyvät 'meidän kartanoon'. Tässä ihanaa pihaa.

Remontti

Kuten ehkä muistatkin (jos et, niin käy lukemassa täältä), me asutaan unelmatalossa. Sellaisessa, josta ollaan haaveiltu jo vuosia. Tätä talon ja meidän välistä rakkaussuhdetta on kestänyt nyt noin yhdeksän kuukautta ja erittäin hyvin ollaan kotiuduttu. Niitä aamuja, kun otat kahvikupin käteen ja menet uima-altaalle rapsuttamaan koiria, ei voi oikein edes sanoin kuvailla. Me tehtiin silloin muuttaessa alkuun kahden vuoden vuokrasopimus, joka oli meidän niin halutessa helppo jatkaa. Näin me ainakin ajateltiin. Ja mitä pidempään ollaan tässä oltu, sitä enemmän ollaan juurruttu. Jopa niin, että ajateltiin ennen edellistä Satunin viisumireissua järjestää talolle pientä pintaremonttia. Onhan tänne kohta kömpimässä perheen esikoinen ja muitakin vieraita Suomesta yksi toisensa jälkeen.

Me ollaan aina oltu kovia remontoimaan ja rakentamaan; aitaa, puutarhaa, kotia, myymälää ja skeittiparkkia (joka onkin Pohjois-Espoossa jo kymmenen vuotta ilostuttanut skeittaajia), joten ajateltiin kolmen päivän riittävän mainiosti. Yllättävän paljon näihin seinäpinta-aloihin mahtui kuitenkin mutkaa, puulistaa, kattokoristetta ja karmia toisensa perään, joten kaksi viikkoakaan ei alle puolen talon maalaamiseen ihan riittänyt. Oli vaan pakko hoitaa pahimmin pinttyneet ja rikkinäiset seinät ensin ajatuksena hoitaa keväämmällä sitten loput. Näissä lämpötiloissa remontointi (vaikka olikin vain maalausta) on hikistä hommaa, mutta lopputulos oli kyllä niin mahtava ja valoisa.

Ja kaikki tämä lähti siitä, että haluttiin vaihtaa raskaat lohenpunaiset verhot kevyisiin ja vaaleisiin. No verhojen jälkeen seinien väri ja kunto ei tietenkään enää kelvannut. Sen jälkeen päädyttiin maalamaan olohuoneen seinät, jonka jälkeen katto ei enää kelvannut, joka johti keittiön maalaamiseen ja niin edelleen. Ketjureaktio oli valmis. Mä veikkaan, että ilman meidän pakollista viisumireissua tässä urakan välissä maalattaisiin nyt yläkertaakin niskat jäykkinä ja pinna kireänä viiden viikon urakasta. Onneksi tuli se reissu väliin.

Kuten huomaatte, kattoa myöten oli keittiössä remontoitavaa.

Tässä ovia ja ikkunoita myöten maalattu keittiö

Kartano katkolla?

Sillä; kun me tultiin viisumireissulta, lähetettiin vuokranantajalle kuvat uusitusta ilmeestä ja vastaanotto oli kyllä yllättyneen iloinen. Oltiin saatu maalaamiseen lupa jo silloin taloon muuttaessa, se oli yksi meidän ehdoista, vaikkei vuokranantaja luvannutkaan sponsoroida muutostöitä. Mutta jos itse haluan viihtyä 'kodissani' vielä astetta paremmin, olen valmis maksamaan sen pienen remontin ja tuunauksen itsekin. Siinä vaiheessa ranskalainen vuokranantajamme totesi kyllä meille, että 'teidän kannattaisi ehdottomasti ostaa koko talo', mutta ei ajateltu heittoa silloin sen enempää.
 
Sitten tuli sateita vähän enemmänkin. Vaikka oltiin kummasteltu yläkerran kylpyhuoneen katossa olevaa pientä reikää aiemmin, niin sateitten myötä reiän syykin selvisi. Katto vuoti, ei paljoa mutta kumminkin. Tunnollisina vuokralaisina ajateltiin taas talon omistajan parasta ja ilmoitettiin asiasta eteenpäin. Vuotava katto kun on harvemmin ja pidemmän päälle kiinteistölle mikään hyvä juttu. Pari kylän työmiestä kävi tikkaitten kanssa katsomassa tilanteen, ei tiedetä mihin johtopäätökseen tulivat, mutta tämän jälkeen tuli omistajalta se viesti, jota ei oltaisi vielä haluttu kuulla. Talo lähtee myyntiin. Ehkä se katto oli vaan liikaa, huoh...

olohuone vanhalla värityksellä

ja tässä uudella.

Meille on tarjottu etuosto-oikeutta taloon, hintakin tuntuu näitä markkinoita edes hieman jo tuntien ihan järkevältä, mutta halutaanko me ostaa? Sellaisia summia käteistä ei tietenkään loju tileillä, mutta jos osto osoittautuisikin mahdolliseksi, niin mitä sitten? Hitsi kun tietäisi...

En tiedä minkä fakiirin olen sisältäni löytänyt, vai onko vapaus sekoittanut pään totaalisesti, mutta jotenkin taas tämä 'yhtään ei tiedä mitä tulee tapahtumaan'- tilanne on kivuliaan kutkuttava. Jos joku muu ostaa talon, pitääkö meidän tekemämme vuokrasopimus, vai joudummeko taas muuttamaan? Vai pääsemmekö muuttamaan? Ehkä tämäkin on sitä vapautta josta juuri kirjoitin; tulla ja mennä miten huvittaa, tai vaikka ei huvittaisikaan...

Hirvittäisikö sua tällainen epävarmuus?


aikamoinen lapsenkakan väri oli vanhoissa seinissä.

Ja nyt, paljon enemmän valoa ja avaruutta.

Ei tästä ihan helpolla tee mieli lähteä.

12
Back to Top