Jos ehdit hoitamaan yhden asian päivässä, se on jo kova juttu

Lapsuuden ystäväni on asunut jo ikuisuuden ympäri Espanjaa. Jokin aika sitten hänen FB-päivityksestään tajusin, että itse asiassa Espanjassa ja Thaimaassa on paljon samaa.

Ja se on nimittäin mañana.

Toisin sanoen, aivan turha tehdä jotain juttua tänään, jos sen voi siirtää huomiseksi.

Siksi hommat usein vähän kusahtaa. Täällä ainakin.

Bangrak beach

Se niistä aikatauluista

Me yritetään elää arkea, joka edes etäisesti muistuttaisi jotain säännöllisen tyyppistä. Pelkästään juniorin takia olisi hyvä ettei nuoruudesta jäisi muistikuvaa, että meillähän elettiin aivan pellossa.

Mutta vaikka kuinka yritetään, jokainen päivä tuo mukanaan jonkin yllätyksen. Eikä varmaan tarvitse edes mainita, että se niistä aikatauluista.

Thaimaassa aika on suhteellinen käsite (jos muistatte). Toisinaan odotat koko päivän sitä paikallista korjaajaa, jonka piti tulla jo aamulla. Eikä hän tule. Sinne meni sen päivän suunnitelmat.

Pahimmillaan ollaan odotettu kaksi kuukautta sitäkin likakaivon rakentajaa, jonka piti tulla puolessa tunnissa. Siinä meni aika monen päivän aikataulut plörinäksi, vaikkei me kahta kuukautta holdissa oltukaan.

Pikainen peruskäynti pankissa on usein aivan jotain muuta, mihin oli varautunut. Pankkitapaamisen perään ei yksinkertaisesti kannata sopia mitään, sillä saatat enemmän kuin todennäköisesti huomata allekirjoittavasi papereita vielä kahden tunnin päästä, koska allekirjoituksesi ei olekaan 100% samanlainen kuin pankkikirjassa.

Siinä ei sitten auta yhtään mukana oleva passi tai ajokortti. Jos et osaa kirjoittaa nimeäsi täsmälleen 'oikein', et ole sama henkilö.

Kun suomalaisena on tottunut tehokkaaseen tapaan toimia, täällä on sopeuduttava rennompaan meininkiin. Muuten kärsii mielenterveys.

Eli jos ehdit hoitamaan päivässä yhden asian kokonaan, se on jo kova juttu.

Välillä me oikein tosissaan mietitään mihin tämäkin päivä meni. Piti hoitaa tämä ja tuo asia, eikä kumpaakaan ehditty edes aloittamaan.

Koko ajan kyllä tapahtuu, mutta aika harvoin juuri niitä asioita joita oli suunniteltu.

Kobran tappolasit.

Kuten esimerkiksi tänään;

Aamukahvin jälkeen päädyin siistimään etupihalla vallattomasti rehottavaa ihmeköynnöstä. Auton kyljet ei nimittäin tykkää köynnöksen piikeistä, eikä puutarhuri turhia tontilla pyöri.

Siinä iho naarmuilla köynnöstä leikatessa, näin sivusilmällä Bumban äheltävän pihalla olevan kukkaruukun ympärillä. Samalla silmänräpäyksellä myös muut karvaturrit oli päässyt asemiinsa ruukun ympärille.

Kun raivoisa haukkuminen alkoi, tiesin hetkessä kobran olevan jossain lähellä. Ja ruukun viereen päästyäni näinkin pienen monokkelikobran päässeen hengestään.

Kun ruukulle haukkuminen ei loppunut, ajattelin että helvetti, voiko siellä olla toinenkin? Kahta kobraa kerrallaan ei vielä oltu nähtykään.

Kobran tunnistaa paitsi sen levittäessä 'huppunsa', myös kissamaisesta 'sähinästä'. Silloin tietää myös, että kobra on päässyt hyökkäysmoodiin.

Ruukun alla oli piilotteli siis toinenkin kobra, sen kuuli jopa huoneessaan unessa ollut teini. Tomppa ei tietenkään ollut lähimailla, ja sekin alkaa olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Tomppa on nimittäin nähnyt vain murto-osan niistä kobrista, joihin itse olen viidakkotalossa törmännyt.

Teini kömpi silmät ristissä apujoukkoihin ja saatiin ruukun alla piilotellut kobrakin päiviltä. Siitä teini kömpi takaisin peiton alle.

Kaikki meni siis hienosti. Vaikka kobria oli kaksi, kukaan ei tälläkään kerralla saanut varsinaista osumaa. Mutta sen sijaan sain kyllä mojovat rytmihäiriöt, ja tätä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin.

Ei muuten ole yhtään mukavaa.

Siinähän tämäkin päivä sitten meni sekoilevaa sydäntä rauhoitellessa. Suunnitelmissa oli kyllä osallistua Trash Heron rantojensiivoukseen, mutta näin se päivän runko muuttuu. Yritin rauhoitella mieltä ja sydäntä vähän frisbeegolf-kentällä, mutta ei sekään oikein toiminut.

Saatanan kobrat...

Siellä ruukun alla niitä kobria majaili kaksin kappalein.

Ja frisbeegolf-kentällä oli apinakavereita.

Varmuuden vuoksi piti hankkia, jos sydän ei tasaannu.

6

Tomppa - Kolmen viikon vilu ja muita Suomen ihmeitä

Viidakkotalossa vietettiin kolmen viikon selviytymishaastetta, kun Tomppa otti ja lähti Suomeen hoitamaan läjän läsnäoloa vaativia töitä. Mahtui reissuun myös jokunen mökkikatselmuskin, mutta enimmäkseen muistan Tompan puhelinkeskusteluissa kaivanneen kovasti takaisin Samuille.

Tässä Tompan mietteitä kolmen viikon reissusta pohjolaan:

Kolmen viikon vilu ja muita Suomen ihmeitä

Heidi ehtikin jo kirjoittamaan parit veret seisauttavaa postausta sillä välin, kun itse pyörin Suomen kamaralla. Viidakkotalo tarjoili parastaan ja vastaavasti Suomi tarjosi perinteikkäitä syksyisiä kelejä, kiirettä, juoksemista ja oikein mukavia sukulaisten ja ystävien tapaamisia.

En olekaan aikaisemmin reissannut vastaavalla tavalla yksin. Vaikka kiirettä riitti aamusta yöhön, ehti siinä moneen kertaan pohtimaan omaa suhdettaan Suomeen. Olenko hullu, että olen koskaan lähtenyt Suomesta? Tai siis - pikemminkin - olenko hullu, että ylipäätään lähdin Samuilta Suomen syksyyn?

Synkkää oli jo Samuilta lähtiessä...

Unelma tropiikkiin muuttamisesta

Saimme täydellisen päähänpiston Heidin kanssa jo talvella 2001 - jonain päivänä vielä muutamme Samuille. Siinä sivussa sitten rakensimme nuoren uusioperheen elämää vuosi vuodelta siihen suuntaan, että vielä jonain päivänä haave muuttuisi todeksi.

Mutta miksi halusimme muuttaa? Miksi minä halusin muuttaa?

Oliko kyseessä vain nuoren miehenalun halu tehdä jotain 'repäisevää'? Vai olinko jo ehtinyt pettymään työelämään, missä silloinen työnantajani veti mattoa jalkojeni alta? Vai halusinko vain karkuun pakkasia ja loskaa?

Näin jälkikäteen ajateltuna silloinen haaveemme oli tehty kaikista näistä palasista. Ja varmasti muutamasta muustakin.

Ajan saatossa reissasimme Samuille aina kun mahdollista, ja suhteemme kauniiseen postikortti-saareen syveni vuosi vuodelta. Matkan varrella Suomi tuntui yhä enemmän 'väärältä' kodilta ja Samui 'oikealta'.

Meillä oli Suomessa maailman parhaat naapurit - siis monia naapureita. Parempia ei olisi voinut toivoa. Pojilla oli hienoja kavereita ja harrastuksia. Rakennettiin skeittiparkkia ja perustettiin yrityksiä. Oli kitaraoppilaita ja kesäisin käytiin mökkeilemässä minne päästiin.

Mutta takaraivossa oli aina ajatus - milloin seuraavaksi päästään lähtemään Samuille?

Parasta Suomessa.

Lisää Suomen parhautta...

Mökki maalaismaisemissa

Tänä kesänä emme käyneet lainkaan Suomessa, ja kuten olette voineet lukea, mökkikuumetta on ollut ilmassa. Jokin vetää Suomeen - vähintäänkin kesäisin mökille. Tai niin me ainakin kuvittelemme.

Kolmen viikon reissuni aikana kävin katsomassa muutamaa ennalta valitsemaamme mökkipaikkaa. Pari vallan hyvää ehdokasta oli joukossa, mutta vielä eivät kaikki palaset loksahtaneet kohdillensa. Tyhjillä mökkiteillä tihkusateessa ajellessani ihmettelin, että ihan oikeastiko me halutaan muuttaa tänne joksikin aikaa? Keskelle metsää tihkusateeseen mikä myöhemmin syksyllä muuttuu kunnon loskaksi? Mikä täällä olisi paremmin tai enemmän, kuin meillä Samuilla on juuri nyt?

Muistan kun pikkupoikana luin mummolta saamani 1900-luvun alun nuorten kirjat. Monissa kirjoissa tarina kertoi suomalaisperheestä (tai isännästä), joka raivasi metsään pienen peltotilkun, taisteli karhun kanssa ja saattoipa törmätä vihollisiinkin. Olin juniorina myös suunnaton Tarzan-fani ja luin kaikki mahdolliset Tarzan-kirjat ja lehdet. Tavallaan näissä Suomen kirjoissa ja Tarzaneissa oli se yhteinen piirre, että olosuhteet olivat alkeelliset, tietenkin taisteltiin, oltiin hyviksiä ja jotenkin aina selvittiin. Oli pula-aikaa, myrskyjä, käärmeitä ja paljon luontoa; niin Suomen erämaata kuin trooppista sademetsääkin.

Olen tullut siihen tulokseen, että sain valtavan inspiraation tropiikista Tarzan-kirjallisuudesta ja elokuvista. Ja vastaavasti tuo Suomen erämaa on aina ollut lähellä sydäntä. Nyt jouduin puntaroimaan näitten kahden välillä - miksei elämä olisi yhtälailla antoisaa metsän keskellä maalaismaisemissa? Olisi koivuja, kuusia, mäntyjä ja peltoja. Olisi toki myös hirvikärpäsiä, hyttysiä, punkkeja ja kyykäärmeitä. Voisi pilkkoa puita, lämmittää takkaa ja saunaa. Talvisin voisi kenties käydä hiihtämässä ja pilkkimässä.

Ja olisi kyllä hauska nähdä, mitä viidakkotalon koirat tuumaisivat lumesta.

Kalastus, Suomen retken huippuhetket.

Kylmää ja vilua sekä tyhjiä katseita

Kylmä oli läsnä koko Suomen reissuni ajan. Oli kylmä autossa, kaupassa ja peiton alla. Saunassakin piti ensin heittää hulluna löylyä, jotta kohme alkoi hellittämään. Palatakseen takaisin puoli tuntia saunomisen jälkeen.

Kävin Isossa Omenassa ruokaostoksilla. Katselin ohitseni kiirehtiviä ihmisiä, joista moni tapitti kännykkäänsä lasittunut katse silmissään. Olinkohan väärään aikaan oikeassa paikassa, vai kenties oikeaan aikaan väärässä paikassa.

Missä olivat kaikki hymyilevät kasvot ja iloinen puheen sorina? Mihin kaikilla oli kiire? Töihin? Tekemään jotain niin tärkeää, että onnellisuus ja hetkestä nauttiminen unohtui jo heti aamulla silmiä avatessa?

Teen itse omasta mielestäni kohtuullisesti töitä - tosin Suomen reissulla tein hieman enemmän. Mutta jotenkin se ajatus, että koko ajan pitää tehdä enemmän, ansaita enemmän juosta lujempaa, tai omistaa isompi auto - tämä ajatus on vuosien varrella karissut pois.

Kuljen Samuilla samoissa halvoissa vaatteissa kuin vuosi sitten, ostan uudet sandaalit kun edelliset menevät rikki. Miksi keräisin kymmenen paria sandaaleita? Jotta voisin näyttää komeammalta jameissa? Nythän meilläkin on täällä auto ja se on vallan komea, mutta sillä on ikää jo 13 vuotta. Se on kuitenkin hyvä käyttöauto - sinne mahtuvat koirat, huonekalut, kaverit ja niitten matkalaukut. Ja eittämättä kovemman sateen iskiessä on mukavampi mennä kauppaan autolla kuin skootterilla. Vaikka sitäkin tehtiin kolme vuotta. Eikä siihen kuollut vaikka kastuikin.

Ja sitten ei niin huippuhetkiä, pimeätä ja märkää.

Tässä kohtaa kaipaa jo Samuin värejä ja valoa.

Kylmästä lämpimään takaisin.

Mistä onnellisuus on tehty?

Olemmeko onnekkaita että voimme asua täällä nyt? Vai olemmeko rakentaneet tämän polun itse ja kyseessä ei olekaan onni, vaan oman onnellisuuden metsästäminen?

Erittäin monet kyselevät, että miten te oikein pystyitte muuttamaan? Vielä useammat kommentoivat, että kyllä mekin mutta kun...

Meille onnellisuus ei ole koskaan ollut uudenkarhea mersu tai omakotitalo pienellä pihalla, missä aidan takana äkäinen naapuri valittaa lapsen metelöinnistä. Meille unelma oli (vaikkei tätä ehkä aikaisemmin niin hyvin osattukaan sanoiksi pukea) nauttia yhteisestä ajasta ja tehdä sopivasti itseämme kiinnostavia töitä.

Ja ensimmäisen Samuin reissun jälkeen meidän onnellisuutemme on ehdottomasti tehty hymyilevistä ihmisistä, polttavasta auringosta ja sandaaleista.

Mistä on sinun onnellisuutesi tehty?

Tomppa / syvien vesien upposukeltaja

Ps. Jos sinäkin siellä nyt mietit muutosta ja suurta hyppyä kohti omaa onnellisuutta, suosittelen lukaisemaan Rosita Juurisen Toimistosta Travelleriksi - Matkaopas vapaampaan elämään -kirjan. Käy edes tsekkaamassa mitä kirja voisi tarjota juuri sinulle!

Ehkei se unelmien toteuttaminen olekaan välttämättä niin vaikeata!

Tätä linkkiä klikkaamalla ja laittamalla kassalla koodiksi 'thaimaanranta', saat tilauksesta 10% alennuksen: Toimistosta Travelleriksi - Matkaopas vapaampaan elämään. 

Ja mikä parasta, jos tilaat kirjan (e-kirjan tai painetun tai molemmat) lokakuun loppuun mennessä, saat vielä kaupan päälle Tim Ferrissin 4 -tunnin työviikko -kirjan. 

Jos haluat toteuttaa unelmasi nyt etkä 30 vuoden kuluttua, lue tämä kirja!

* Kaupallinen yhteistyö

8

Samuin kuumat perunat, osa 2 & selviytymishaasteesta selvitty

Meillä on hyvä ystävä, kutsun häntä tässä vaikka Bobiksi.

Bob on asunut Samuilla noin viisi vuotta, sitä ennen siellä mistä hän on kotoisin, eli Kaliforniassa. Kuka hullu nyt muuttaa aurinkoisesta Kaliforniasta Samuin pienelle saarelle? No ainakin Bob, koska politiikka.

Bob ei tosin täälläkään ole päässyt politiikasta eroon. Toiset ihmiset eivät vaan pysty seuraamaan epäkohtia sivusta, vaan haluavat muuttaa maailman paremmaksi paikaksi. Ainakin siellä missä kulloinkin vaikuttavat.

Bob on sellainen. Mutta hän taisi astua vaarallisen rajan yli.

Oi ja voi näitä jätteitä...

Jätteet

Täällä kaikki jätteisiin liittyvä on suuri vitsi. Mikään ei toimi, roskiksia ei ole, mutta eipä ole jätteiden loppusijoituspaikkaakaan.

Tai no on, mutta se ei ole ollut toiminnassa kymmeneen vuoteen (tai kahdeksaan, mutta liian pitkään kuitenkin).

Koulutuksestahan kaiken pitäisi lähteä, eikö niin? Että lapset pienestä pitäen opetettaisiin laittamaan roskat roskiksiin, jopa lajittelemaan ne. Meille itsestäänselvyyttä, täällä ei.

Mutta siihen suuntaan ollaan täälläkin vähitellen hivuttautumassa. Joissakin paikoissa sentään, vaikka matka on kyllä pitkä ja kivinen.

Muovit menee pääsääntöisesti kierrätykseen (pullot ainakin?), mutta muusta en ole niinkään varma. Perinteisesti täällä pyritään polttamaan kaikki - myrkyllisistä kaasuista huolimatta - viis siitä palaako peltipurkki tai lasipullo kuinkakin nopeasti. Tai ollenkaan.

Mutta vaikka olisi roskiksia tai järkevä jätteenkeräyssysteemi, ei siitä olisi varsinaista hyötyä. Saaren ainoa jätelaitos on rikki ja autio. Siellä pyörivät enää koirat, sekä satunnaisesti vähävaraisempi väki siinä toivossa että vielä löytyisi jotakin rahanarvoista.

Surullista ja shokeeraavaa.

Ja sitten kuvaan astuu Bob. Ystävämme Bob, joka ei suostu uskomaan etteikö asialle voisi viimein tehdä jotakin.

Bob on ollut yhteydessä paikallisiin viranomaisiin, ja heidän yläpuolellaan oleviin viranomaisiin loputtomasti vuosien ajan. Mitään ei tapahdu. Tai tapahtuu sen verran, että teiden varsille ilmestyneet jätekasat korjataan vähin äänin jonnekin. Ja paikalle ripustetaan kyltti - roskaamisesta sakkoa 2000 bahtia, tai 5000 bahtia.

Sinnehän ne joutaa, vaikka viidakkoon.

Mutta se ei johda mihinkään. Jätekasat ilmestyvät aina seuraavaan mutkaan, jopa keskelle viidakkoa. Aika lohduton kuvio.

Vaan mihin ihmiset veisivät jätteensä? Missä on se paikka, josta ne kerätään ja käsitellään järkevällä tavalla? Kuka tietäisi?

Kun loppukäsittelypaikka on kelvoton, mitä kukaan voi tehdä?

Ilmoittaa medialle, jakaa videoita ja kuvia, tehdä ihmiset tietoiseksi. Ja tietyt tahot häpeämään, ehkä viimein tarttumaan toimeenkin. Näin Amerikassa tehtäisiin.

Vaan täällä se ei toimi niin. Sen tietää nyt amerikkalainen ystävämmekin. Ja taitaa pelätä nyt.

Bob otti yhteyttä vielä korkeampiin viranomaisiin Bangkokissa, ja astui ketterästi sen rajan yli, jolloin itsellä alkaa olemaan kuumat oltavat. Bob ei varmasti tiennyt kuinka vaarallisen asian kanssa leikittelee.

Bangkokista tuli porukkaa tutustumaan Samuin jätelaitokseen. Bob oli ennakkoon kutsunut Samuin expatteja ja paikallisia mukaan kutsutilaisuuteen jätelaitokselle. Innokkaita oli, mutta ennen H-hetkeä lähes kaikille tulikin 'yllättäviä menoja'.

Koska kukaan ei uskaltanut. Itse en uskaltanut. Eikä olisi kannattanutkaan.

Bob uskalsi, niin myös eräs paikallinen nainen. Nettiin levitetty video jätelaitoksesta oli karua katseltavaa. Laitoksen alue on kuin aavekaupunki täynnä erivärisiä säkkejä, hajonneita koneita, ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä.

Jopa pelkästä videosta pystyi haistamaan muutaman kilometrin päähän haisevan laitoksen kuolemantuoksun. Ihmiset oli kauhuissaan, ihan syystäkin.

Melko pian alkoi foorumeille tulemaan Bobille kohdistettuja huolestuneita kommentteja, kuten;

Kuinka nopeasti halusitkaan päästä hengestäsi? Tiesitkö, että tällaisen toiminnan takia on tap***u jopa paikallisia?

Pointti tässä kauheudessa on nimittäin se, että jätelaitokselle on kyllä valunut rahaa vuosien mittaan. Mihin ne on käytetty? Kuka ne on käyttänyt? Osoitteen mukaiseen kohteeseen ei ainakaan. Siksi kyseessä on kuuma peruna. Todella kuuma.

Kun näin julkaistun videon facebookissa, pelästyin Bobin puolesta. Niin pelästyi myös hänen paikallinen tyttöystävänsä, joka soitti minulle.

'Bobin täytyy muuttaa takaisin Amerikkaan, sillä hän ei osaa elää täällä', sanoi tyttöystävä.

'Bob ei ymmärrä, että jopa thaimaalaiset pääsevät heng***ään tällaisesta toiminnasta', tyttöystävä jatkoi.

'Ja nyt Bob ei vastaa puhelimeen, oletko nähnyt häntä?'

No en ollut. Bob löytyi kyllä myöhemmin, mutta jätelaitoksella mukana ollut paikallinen nainen oli myös saanut puhelinsoiton;

'Se video katoaa nyt sieltä netistä, tai...'

Ja katosihan se video. Samoin katosi myös monien kommentit aiheeseen liittyen. Kun on tuli perseen alla, on aika tukalat oltavat.

Jouduin valitettavasti itsekin selaamaan, minkälaisia keskusteluja on Bobin kanssa viime aikoina messengerissä käytykään. Ettei vaan itselläkin olisi pian tuli persuuksissa.

On muuten todella v*ttumaista, ettei pysty tai uskalla. Se nyt vaan on niin väärin.

Mutta mainittakoon tässä vielä sen verran, että myös paikalliset kärsivät tästä ja haluavat muutoksen. Miten se onnistuu, kuka tietää...

Samuin kuumat perunat osa 1 on luettavissa täältä.

He is back :)

Kyllä paikallisetkin haluavat Samuin siistinä.

Viimeinen selviytymisviikko

Viidakkotalossa kaikki hengissä ja järjissäänkin vielä. Tomppa on palannut Samuin lämpöön ja sai ensitöikseen kuskata koirien tappaman rotan (tai ehkä se oli hiiri) olohuoneen lattialta jorpakkoon. Onneksi prinsessan käsiä ei tarvinnut enää liata.

Viimeiseen selviytymisviikkoon mahtui rottia ja yksi pihalla seikkaillut monokkelikobra. Koirathan sen taas haistoi, ja sitten sitä kaivettiin puoliksi maatuneen palmunrungon sisältä.

Tämä oli kuitenkin vikkelä veijari ja juoksi pää korkeuksissa karkuun. Se näyttää nimittäin tavallaan juoksemiselta, sillä sen verran kovaa vauhtia kaveri luikerteli menemään. Koiratkin jäi tuijottamaan hoomoilasena pusikkoon painelevaa sprintteriä.

Miska vähän sairasteli, mutta muuten viikko oli iisein kaikista. Ei sähkökatkoja, ei nettiongelmia, eikä edes muljahtaneita nilkkoja.

Munapää on valitettavasti kadonnut (veikkaan että tokaygekko söi sen), mutta saatiin tilalle kaksi vähän pienempää versiota. Toinen on erityisen söpö, kun se pusertaa itsensä hyvin pieneksi mahtuakseen nukkumaan orkidean lehdellä.

Meidän orkideasammakko

6

Selviytymishaaste osa 2 - kobrakiintiö on täynnä

Jos joku ei vielä tiennyt, täällä on uhkarohkea selviytymishaaste menossa. Kolme viikkoa viidakkotalossa ilman MIESTÄ, ja välillä on kaduttanut että olen tähän edes suostunut.

Mutta homma alkaa olemaan loppusuoralla ja hengissä ollaan (koputtaa puuta). Voisi olla toisinkin, mutta kerron siitä tuolla alempana. Ensimmäisen selviytymisviikon tunnelmista voit kuitenkin käydä lukaisemassa täältä.

Kun ekalla viikolla valittelin kuumuutta ja kuivuutta, niin tokalla viikolla sitä vettä sitten tuli sen verran, että viidakkotie valui melkein kokonaisuudessaan Tarzanille. Valumisella tarkoitan siis kaikkea sitä hiekkaa, jota ollaan useamman kerran kaivurin avustuksella kaivettu tien reunoilla seisovasta viidakosta. Ja valuneen hiekan alta paljastuvat kalliot ei ole helppoja ajaa edes jeepillä.

Betonitie ei siis vieläkään ole saapunut, ja sadekausi kolkuttelee ovella.

Saisihan toi muusikonrenttu jo tulla kotiin. Kuvassa myös Boo ja Salsa

Viidakkorotat

Viimeksi veikkasin viidakkorottien joukkovaelluksen tiellä johtuneen kuivuudesta, mutta tällä viikollapa ei ole rottia näkynyt. Melusta päätellen ne ovat kaikki muuttaneet sadetta pakoon viidakkotalon välikattoon.

Juuri kun ehdin itse muuttamaan viilentyneitten ilmojen takia takaisin yläkertaan, sain kömpiä kamppeineni jälleen alas. Tuolla ylhäällä on nimittäin todella kovaäänistä meininkiä, ja jollei siellä tämähdä lauma rottia yhtäaikaa välikattoon, niin sitten mua oikeasti kammoksuttaa.

Tokay-gekko se ei voi olla, tai niitäkin pitäisi olla komppanian verran, joten vaihtoehdot alkaa jäämään vähiin. Olen kiertänyt talon jo useampaan otteeseen, jos jonkun puun oksa vaikka sittenkin hakkaisi kattoon. Mutta ei.

Yhtenä myöhäisiltana olin varma että katto putoaa niskaan. Jopa koirat ryntäsivät sisälle tuijottamaan kattoa. Jos talon vieressä seisoisi palmu, kammottava kolahdus selittyisi katolle putoavasta valtavasta kookospähkinästä. Vaan kun ei ole palmuakaan.

Se voisi olla valtava varaani, mutta kuinka ihmeessä se olisi sinne kiivennyt?

Voi se olla alligaattorikin tai apinalauma, mutta alan yhä enemmän uskomaan Rockin kummituksiin.

Mieluummin mä täällä yläkerrassa nukkuisin...

Munapää

Meillä on uusi lemmikki, jonka Miska on ristinyt munapääksi.

Munapää on sellainen sympaattisen näköinen veijari, kuten kaikki sammakot ovat. Verkkaisiin rupisammakoihin verrattuna munapää on kuitenkin fitness-pimu. Muutaman metrin loikat seinältä toiselle onnistuu tuosta vaan, ja jos sammakon pyydystäminen välillä kävisikin mielessä, olisi sen toteuttaminen mahdotonta.

Edes Bumba ei saa sitä kiinni. Ja Bumba sentään iskee puolikkaassa silmänräpäyksessä.

Joten munapää on asettunut taloksi. Välillä kokkaillaan kimpassa ulkokeittiössä, välillä yritetään häätää sitä sisätiloista. Ulkotiloissa munapäätä voi vielä sietää, mutta joku raja sentään karvattomilla 'lemmikeillä'.

Munapää paistinpannulla

ja muita karvattomia lemmikeitä. Tässä rukoilijasirkka

Viikon muut säädöt

Viikko aloitettiin pienellä mopo-onnettomuudella, kun Miska lasketteli portista ulos suoraan päin edessä olevaa betoniaitaa. Sade ja maahan pudonneet märät lehdet, ei siihen muuta tarvittu. Onneksi kummallekaan ei käynyt pahemmin, vaikka mopo täytyykin viedä taas korjaamolle.

Sähköjä oli ja ei ollut. Yleisesti ottaen Samuilla on nykyään melko hyvät sähköt, mutta liekö katkokset johtuneet sateista, vai sen yhden surullisen kuuluisan laivan ankkurin hajottamasta vedenalaisesta sähkökaapelista. Mene ja tiedä.

Lisäksi jotain muuta perussäätöä, kuten se että Boolla katkesi toinen yläkulmahampaista.

Kobrakiintiö on TÄYNNÄ

Viime viikon tiistain jälkeen olin LOPPU. Aivan totaalisen loppu näihin uhkiin, joita viidakossa vaanii.

Noin metrin lähellä oli, ettei käynyt köpelösti.

Aamulenkillä koirat juoksentelee vapaina, ja itse pyrin seuraamaan pari metriä jäljessä. Ihan vaan jos jotain vaarallista osuisi eteen.

Tällä kerralla Boo ja Bumba rymisteli viidakon uumenissa ja ainoastaan Salsa köpötteli edelläni. Hiekkainen viidakkotie on paljolti lehtien ja oksien peittämä, ja tällä kertaa alitajuntani ehkä rekisteröi pitkän oksan.

Kunnes Salsa pysähtyi.

Katseeni terästyi, ja oksa muuttui valtavaksi käärmeeksi. Meillä on aina kättä pidempää lenkeillä mukana, joten varmistin vielä 1,5 metrin kepilläni käärmeen kuolleeksi.

Jota se ei ollut. Kun käärme nosti päänsä metrin korkeudelle, tiesin välittömästi kenen kanssa siinä oltiin tekemisissä. Ja sitten tuli todella kiire.

Kuningaskobra on älykäs, eikä se erehdy.

Se on maailman suurin myrkkykäärme ja voi kasvaa melkein kuusi metriä pitkäksi (toisten tietojen mukaan jopa 7 metriä). Kohottautuessaan sillä voi olla korkeutta jopa 175-185 cm ja ylväästi kohonnyt pää on kieltämättä kamalan kokoinen.

Ennen hyökkäystään kobra levittää 'huppunsa' ja se on se silmänräpäys, jolloin kuka tahansa tietää olevansa tekemisissä kobran kanssa.

Ehdin kaiketi kiljaista ennen karkuun juoksemista, sillä viidakko vaan rytisi kun Boo juoksi paikalle Bumba kintereillään. Boon varaan voi laskea, se tulee aina pelastamaan.

Koirat asettuvat näköjään aina samaan malliin käärmeen ympärille, jokainen tarkasti omaan kulmaansa. Kun komppania on järjestynyt asemiinsa, se on yleensä Boo joka ottaa härkää sarvista.

Näin kävi nytkin. Itse karjuin muutaman metrin päässä koiria pois kobran luota, mutta ennen kuin karjunnat tehosivat, Boo ehti ottamaan kobran suuhunsa ja ravistella.

Olin varma että kaikki menee päin persettä, ja vähintään yksi sankareista saa osuman. Tätä ei tälläkään kertaa yllättäen tapahtunut, ja sain koirat karjumalla juoksemaan perääni.

Kerrassaan röyhkeä kaveri, ja perun kaikki väittämäni siitä että käärmeet lähtevät kyllä karkuun. Tämä ei lähtenyt mihinkään. Uskallan jopa väittää että se oli liikkumatta tarkoituksella, tietäen tasan tarkkaan meidän olevan vieressä.

Tämä kaikki me tehtiin väärin:

• Oltiin aivan liian lähellä. Jos kobra olisi hyökännyt, se olisi halutessaan ylettynyt vaikka kuinka pitkälle. Muutaman metrin etäisyyskään ei välttämättä riitä, sillä hyökätessään kunkku voi tulla myös kohti. Lisäksi kunkku on tavattoman nopea ja yhdellä hyökkäyksellä se voi purra monta kertaa.
• Tökkäisin sitä kepillä. Noup! Tämän tyyppinen toiminta saa minkä tahansa käärmeen hyökkäämään.
• Juoksin karkuun. Jos kohtaat kuningaskobran, hidas poistuminen takavasemmalle on paras vaihtoehto hyökkäyksen minimoimiseksi. Vielä parempi on, jos poistuessasi hitaasti tiputat maahan vaikka hatun tai paidan. En tiedä hyökkäisikö kobra ehkä niihin, mutta näin neuvotaan.

Että tällä tavalla. Vaikka meillä meni lähes kaikki pieleen, täällä sitä porskutellaan silti. Mutta jos olisi käynyt toisin, kuningaskobran myrkkyrauhasissa on niin paljon myrkkyä, että se voisi tappaa norsun tai 20–30 ihmistä.

Nyt on monta yötä on vietetty käärmepainajaisissa, enkä unohda sitä hetkeä varmasti koskaan. Kun sitä aiemmin kuvitteli melkein tottuneensa käärmeisiin, nyt kauhu kuristaa kurkkua.

Salsa saattoi pelastaa rouvan hengen, siksi se sai ansaitusti kunniakkaan lisänimen; 'Eturivin' Salsa.

Rohkea pieni avaruuskoira.

Tällainen on Kingkobra

ja tässä hyökkäämässä

Eturivin Salsa

Kobrien kuvat otettu netistä, koska yllättäen en itse ehtinyt jäädä ottamaan kuvaa.

8

IGTT - Pakolliset rajanylitykset

Noin neljä vuotta Thaimaata jo takana ja paljon on opittu. Paljon on toki vielä oppimista - onneksi - mutta on tähän neljään vuoteen jo mahtunut yksi muutto takaisin Eurooppaan.

Ikävä Koh Samuille hiipi kuitenkin puseroon jo ensimmäisen kylmän kesäkuun aikana Suomessa. Vaikka kuinka yritettiin ryhdistäytyä, kylminä kesäiltoina muistoina nenään leijailleet grilliruokien ja suolaisen meren tuoksut tekivät lähes hulluksi.

Koh Samui ei lähtenyt meistä. Oli siis pakko palata takaisin ja aloittaa taas lähes alusta.

Paluun jälkeinen vuosi on ollut rakas. Kaikkea on haistellut, maistellut ja katsellut hieman eri tavalla. Sillä tavalla kuin katsoisi hyvää ystävää, jonka melkein menetti. Nyt tästä hyvästä ystävästä on tullut entistäkin rakkaampi.

Koh Samuilla asuminen ei tietenkään ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ja moni epäkohta ihmetyttää, monesti jopa ärsyttää. Näin on tietenkin joka paikassa, mutta onneksi plussat vielä voittavat miinukset.

Thongson bay, Koh Samui

Co co Tam's Koh Samui

Pakolliset rajanylitykset

Jollet asu Thaimaassa eläkeläisviisumin voimin, tai riittävästi paikallisia työllistävän yrityksen päällikkönä, maan rajojen ulkopuolelle on poistuttava 90 päivän välein. Uskallan väittää, että ennemmin tai myöhemmin se ottaa kupoliin jokaista täällä asuvaa.

Matkat on jees, mutta kun kuvioihin toistuvasti astuu herra Pakko, on se välillä kuin jäitä polttelisi.

Just nyt mua ei huvittaisi, just nyt mä olen kuumeessa, juuri nyt en saa koiria hoitoon, rahat on vähissä ja muitakin velvollisuuksia olisi.

Vaan mentävä on. Kerran olen jopa hypännyt Hongkongiin vievään koneeseen pari päivää ison leikkauksen jälkeen. Se oli rankkaa, mutta siitäkin selvittiin.

Neljän vuoden aikana ylitetyt rajat

Kun vähänkään on mahdollista, yritetään ottaa kaikki irti näistä rajajuoksuista. Uusia maita ja kohteita on tullut luvattoman vähän, mutta tässä neljän vuoden aikana tehdyistä rajajuoksuista jokunen:

• Bali

I LOVE BALI, mutta vasta toisella silmäyksellä. Ensimmäinen kerta meni jotakuinkin ihmettelyksi.

Kuinka rannat voikaan olla niin hälyttävässä kunnossa? Surffaus muovijätteiden seassa oli mieleenpainuvaa, mutta ei ehkä sillä tavalla kuin olisi toivonut.

Mutta Bali on jättänyt lähtemättömän jäljen sieluun, ja jos meidän kolmen koiran vienti sinne ei olisi niin kovin hankalaa, voi olla että tällä hetkellä asuisimme jo henkien saarella.

Ehkä vielä joskus?

Seminyak beach, Bali

Pura Luhur Uluwatu -temppeli, Bali

Totuuden siemeniä Balilla, 66 corner.

• Malesia

- Penang

Me ollaan haettu vuoden viisumit aina George Townista, ja vaikka viranomaishässäkkään kuluu aina vähintään se kaksi päivää kaikkine kuumotuksineen, on George Town salakavalasti hiipinyt mielitiettyjen joukkoon.

Mikä ihana sulatusuuni, eikä pelkästään polttavan auringon takia, vaan ihmiskirjon, tuoksujen, makujen ja hektisen tunnelman. Jokaisella George Townin visiitillä paikalla on uutta annettavaa, eikä sinne meno enää edes aiheuta harmaita hiuksia.

Sillä onneksi on Jim (kirjoitin hänestä mm. täällä). Jos tarvitset viisumia Thaimaahan, etkä ole satavarma kuinka homma sujuu, Jim's Place is THE PLACE. Ja voit itse huoletta keskittyä siihen olennaiseen, nauttimiseen.

Georgetown, Penang

Georgetown, Penang

Väsähtänyt kitaristi Georgetownissa.

- Kuala Lumpur

Kuala Lumpurissakin on tullut useamman kerran leimojen takia pyörähdettyä, mutta jostain syystä paikka jättää minut täysin kylmäksi. Ehkä se on kiire, tai sitten vertaan sitä huomaamattani liikaa Bangkokiin, josta taas pidän paljonkin.

- Badang Pesar

Näitä rajareissuja värittää aina viranomaisten tapaaminen ja heidän suhtautumisensa. Vaikka meillä on kaikki aina kääntynyt parhain päin, ei nuhteiltakaan ole vältytty. Badang Pesar on hankalin raja-asema, missä ollaan koskaan käyty. Samat hankalat virkaililjat vuodesta toiseen, ja vaikka meitä ei ole koskaan käännytetty, moni siltä rajalta on.

Kovin myöhään illalla ei tähän kaupunkiin kannata suunnata, sillä siellä ei ole yhtikäs mitään. Eräs ystävämme käännytettiin kerran rajalta kaupunkiin yöpymään, ja hän onnistui löytämään lähistöltä yhden motellin. Ovet olivat auki, mutta motellissa ei ollut ketään. Hätä kädessä ystävämme majoittui vapaaseen huoneeseen ja yöpyi siellä kaikesta huolimatta. Koska respa loisti aamullakin tyhjyyttään, ei ystävämme voinut maksaa yöpymistään.

Kaupoissa ei sitten myydä myöskään olutta tai muuta alkoholia, kuten ei monissa muissakaan  Malesian pienissä kaupungeissa.

• Hong Kong

Koh Samuilta on suora lento Honkkareihin, siksi se on mahdottoman helppo kohde rajanylitykseen. Kaiken lisäksi Hongkongissa asuu siskoni perheineen, joten paikallisoppaita on tarjolla omasta takaa.

Ensimmäisen lyhyen Hongkongin visiitin aikana lähinnä hengästytti, sillä kaikkea on vaan niin älyttömän paljon. Eikä sellainen hektisyys ole meitä varten, mehän ollaan 'saari-ihmisiä' ja totuttu elämään flip flopit jaloissa.

Mutta mitä useammin ollaan Honkkareihin päädytty, sitä enemmän sekin on päässyt ihon alle. Sillä tavalla mukavan positiivisesti.

Hongkongin värejä

Victoria Peak, Hong Kong

Stanley Bay Hong Kong

 

• Myanmar

Uusi tuttavuus, joka ei ole vielä tullut tutuksi juuri ollenkaan. Kaikki visiitit yhtä lukuunottamatta ovat olleet pieniä silmänräpäyksiä, mutta kiinnostus on kasvanut.

Pari viikkoa sitten pyörähdettiin juniorin kanssa Mergue-saaristossa, ja vaikka Thahtay Kyun saari onkin lähinnä uhkapelaamista varten, ympärillä näyttäytyvä Mergue-saaristo oli hengästyttävän kaunis.

Koko 800 saaren Mergui on niitä viimeisiä paikkoja, jossa voi vielä bongata myös merimustalaisia. Näitä merten sinnikkäitä mokeneita, jotka yhä seilaavat trooppisilla saarilla asettuen aloilleen vain monsuunien ajaksi johonkin suojaisaan luonnonsatamaan.

En tiedä miten on mahdollista, etten ole koskaan aiemmin päätynyt lukemaan juttuja kohteesta? Kun näin jälkikäteen olen asioita selvitellyt, vaikuttaa vahvasti siltä että kunhan vaan saamme koirat hoitoon, nämä saari-ihmiset suuntaavat sinne.

Mergui Archipelago Thahtay Kyun -saarelta katsottuna.

Tachileikiin pyörähdettiin Chiang Main kautta.

- Tachileik

Thaimaan rajakaupungista Mae Saista pääsee näppärästi kävellen Myanmarin puolelle Tachileikiin. Kuten pikavisiiteillä Myanmarin puolelle muutenkin, on passi jätettävä rajavirkailijoille. Ja onhan se tavallaan hieman pelottava ajatus.

Me ollaan nähty Tachileik vain kerran, ja on vaikea kuvitella että kaupungissa vielä kymmenen vuotta sitten kulki härkävaunut savisilla kaduilla. Nythän paikka on melkolailla thaityylinen kaupustelijoineen. Viagraa ja ranta-raybaneita ainakin oli tarjolla lähes joka kulmassa.

Halpaahan Tachileikissa on, ja moni käykin siellä tekemässä ostoksia. Esimerkkinä nyt vaikka tupakka, joka Suomessa maksaa kai sen 7 euroa aski ja Thaimaassakin pari euroa, niin Tachileikissa kokonaisen kartongin pystyy ostamaan parilla eurolla.

Näitä samoja rajoja ollaan nyt neljän vuoden aikana ylitetty useamminkin. Olisihan tuossa lähellä vielä Vietnam, Kambodža ja Laos, ehkä tässä ehditään vielä niihinkin. Air Asian siivin onneksi lentää halvalla myös kauemmaksikin.

Ja vaikkei nämä herra *Pakon' rytmittämät rajajuoksut aina hampaita nauratakaan, on niissä hyvät puolensakin.

Onpahan ainakin reissattava.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka vetäjinä Suomessa toimivat matkablogit Travellover ja Vagabonda. Näistä linkeistä pääsee lukemaan myös muut tempaukseen osallistuneet blogikirjoitukset. Käy ihmeessä lukemassa!

Liity sinäkin mukaan tempaukseen ja jaa reissuinspiraatiota käyttämällä Instagramissa tunnistetta #IGTravelThursday tai #IGTT!

Thaimaanrannan Maalarit löytyy Instagramissa nimellä thaimaanrannan_maalarit.

Kotiin Samuille on aina mukava palata. Taustalla Ang Thong marine park.

11