Pimeys laskeutui

En muistanutkaan vuoden takaista pimeyttä, ennen kuin viime sunnuntaina koko kansan voimin sukellettiin jälleen surullisen pitkään pimeän putkeen. Mun mielestä kellojen siirtely on sieltä persiistä suoraan enkä todellakaan hiffaa miksi vieläkin tehdään näin, mutta vielä enemmän on kestämistä tässä pimeydessä.

Tää se vasta syvältä onkin. 

 

Eikä auta yhtään kun muistaa, että jonain päivänä ennen joulua esirippu laskeutuu jo kolmelta iltapäivällä. Kuinka helvetissä tästä selviää taas järjissään? Vaikka Samuilla pimeys oli yhtä lailla todellista, siellä sentään oli elämää pimeässäkin. Sitä paitsi siellä kaikki oli jotenkin selkeätä - aurinko nousi kuuden aikaan aamulla ja laski kuuden aikaan illalla. Päivä oli siis riittävän pitkä läpi vuoden. Täällä taas tähän aikaan vuodesta ei hirveästi lämmitä ajatus, että juhannuksen aikaan vasta kahdeksan kuukauden päästä aurinko pitää hereillä melkein vuorokauden ympäriinsä.

 

Pimeys laskeutuu...

 

Meillä kesän ja valon lapsilla on nyt tiukkaa, tai siis veikkaan että muillakin kuin minulla on. Kun kesäaikaan sai touhuta pihalla vähintään kymppiin illalla, nyt voisi pyjaman vetää päälle jo viideltä iltapäivällä. Vielä ei oikein osaa orientoida itseään tekemään jotakin viisasta esimerkiksi tietokoneella, eikä oikein malta aloittaa sisäremppaakaan ennen kuin julkisivuremppa on valmis, joka sekin etenee nyt hyvin verkkaisesti juuri pimeyden takia. 

 

Päivä on kutistunut murto-osaan tarvittavasta. 

Onneksi ollaan talon ulkokuoren kanssa jo loppusuoralla, vaikkakin hemmetisti myöhässä suunnitellusta aikataulusta. Lähes varmaa on kuitenkin jo se, ettei suunniteltuja kahden alakerran huoneen lattioita ehditä avata ja uusia ennen talven tuloa vaikka kuinka riehuisi. Sillä kuten myös vuosi sitten, kaiken maailman muuta ajanvietettä on liikaa, ja vaikka aina ei ehtisi, se muu tulee enemmän kuin tarpeeseen. Tosiasia on se, että me tarvitaan rempan oheen myös totaalista irtiottoa ja aivot narikkaan meininkiä. Ennen kaikkea me tarvitaan näitä jumalallisia frendejä, jotka aina silloin tällöin repii meidät väkisin paskaisista verkkareista ja otsarypyistä hauskan pitoon. 

Kiitos tyypit että käytte!

 

(juttu jatkuu parin kuvan jälkeen)

 

Ehdittiin viimein käymään myös Kasnäsissa.

ja vietiin ystävien venettä korjaamolle.

Juhlittiin Pauliinan ja mun 5-vuotis ystävyyspäivää...

ja viskottiin vesisateessa kiekkoakin ;)

Voihan mörkö!

Täällä nyt reilu vuoden mukamas karaistuneena pimeys pelottaa edelleen. Kun tänään viiden aikaan iltapäivällä rämpi koirien kanssa pienen metsän läpi oman tontin aitojen turviin, olin varma että jokaisesta puskasta tuijottaa silmäpari. Hiljainen ja hämärä metsä on sentään parempi kuin sysimusta ja täynnä ääniä oleva, mutta ei sekään mitenkään erityisen turvalliselta syliltä tuntunut.

Menin taas kysymään meidän työnjohtajalta saaren viimeisimmistä susihavainnoista (tyhmä kun olin), enkä hirveästi kiljahdellut vastauksesta. Noin kilsan päässä meistä riistakameraan oli tallentunut susi, ja tämähän tarkoittaa sitä, että yhtä hyvin se susi olisi voinut olla tässä meidän pellolla. Sudella menisi varmaan kymmenen minuuttia lönkötellä meidän kulmille napsimaan niitä pieniä rusakoita, joitten raatoihin ollaan viime aikoina törmätty.

Eräskin pupujussi rötkötti pihatien reunassa noin 50 metriä töllistä ilman vatsaa, ainoastaan pään ja jalkojen roikkuessa selkärangasta. Seuraavana aamuna pupu oli siirretty tien toiselle puolelle, eikä jäljellä ollut kuin kasa karvoja. Joku kävi siis uudemman kerran nauttimassa pupuillallista, jäljistä päätellen nauttien sen kaikessa rauhassa vatsallaan heinikossa. Silloin(kin) hieman kuumotti pimeitten peltojen keskellä, mutta sitten vasta kuumottikin kunnolla, kun Tomppa kertoi omasta iltalenkistään koirien kanssa.

Eräänä sysipimeänä iltana koiralenkillä pellolta tuijotti (Huom!) YLI neljä silmäparia, ja toisin kuin yleensä esimerkiksi peurat, nämä yönsilmät eivät perääntyneet. 

 

Sen sijaan silmät lähti uhkaavasti tulemaan kohti...

OMG, missä mun pyssyt!?!

Oi, tule valo ja pelasta meidät...

Tule valo takaisin!

4

Taalintehtaan kisat ja pari muutakin fribarataa

Kuten tossa aiemmin uumoilinkin, kävin tyylikkäästi häviämässä Taalintehtaan frisbeegolf -kisat. Enkä nyt puhu pelkästään naisten sarjasta, vaan hävisin koko helahoidon junnut mukaanlukien. En toki odotakaan itseltäni vielä kisamenestystä, mutta olisihan se yllättävää olla joku kerta vaikka tokavika. Voin silti olla tyytyväinen rohkeasta osallistumisestani, sillä Taalintehtaan kisapäivä oli yksi kesän parhaimmista. Vaikka kisat pidettiin syyskuun viimeisenä viikonloppuna, kesä jaksoi vielä näyttää voimansa.

 

Aurinko paistoi, nastaa kisaporukkaa oli paljon muttei liikaa, 24 asteinen ilma oli uskomattoman ihana ja kisajärjestelyt viety äärimmäisyyksiin. Osallistujille oli tarjolla grillimakkaraa, kahvia ja pullaa (yksi kisakaveri tarjosi myös oluen) ja palkinnotkin oli sitä luokkaa, että vaivaa oli todella nähty ja sponsoreita kaivettu. Myös rata oli talkoovoimin tampattu ja raivattu huippukuntoon ennen kisoja, eikä meidän kisoihin osallistujien tarvinnut muuta kuin nauttia kesän viimeisestä lämpöisestä päivästä. 

 

Huippukelistä huolimatta jouduin kylläkin itse heittämään muutaman kirosanan ilmoille useammastakin puskasta ja keräämään levinnyttä kiekkorepun sisältöä mustikanvarpujen seasta moneen otteeseen, sillä sen verran usein tuli vedettyä stongan yli maahan pudonneitten lehtien takia - kiitos liian liukkaitten lenkkareitten. 

 

Note to myself - panosta nyt viimein edes hiukan parempiin varusteisiin.

 

Fribakisat Taalintehtaan kauniissa maisemissa.

Osallistujia oli kolmessa polvessa.

 

Naisten sarjassa meitä kilpailijoita oli tasan kaksi, ja kuten tossa yllä mainitsin, sijoituin naisista viimeiseksi. Mutta, koska meitä neitoja oli VAIN kaksi, sain sarjan hopeamitalistina huikeat palkinnot - Peak Performancen pyyhkeen kiekkojen kuivaamiseen, pizzalahjakortin Taalintehtaan Strandhotelletiin, sekä pienen pokaalinkin. Peakin korkealaatuinen pyyhe on jo ollut kovassa käytössä ja pizzan käyn satavarmasti lunastamassa myös, enkä vähiten rakennuksen takia, jolla on perinteet jo vuodesta 1850. Vaikka itse pyrin välttämään viljaa, teen tässä kohtaa poikkeuksen, sillä Strandin pizzat on kuuleman mukaan testaamisen arvoisia.

Kisamenestyksestä siis viis, pääasia on hauskanpito loistoporukassa, jota fribailijat pääsääntöisesti ovat. Kiitokset kisajärjestäjille ja lukuisille sponsoreille, näitä kisoja saisi olla enemmänkin😍!

 

Voittajan on helppo hymyillä ;)

 

Pari meille uutta fribarataa:

• Puolarmaarin frisbeegolf Espoo
  

Meitä frisbeegolfailijoita on jo niin paljon, että varsinkin näissä pääkaupunkiseudun radoilla se näkyy. Sillehän ei mitään voi ja vaikka itsekin olen innoissani harrastajamäärien kasvusta, tykkään enemmän kierrellä näitä "maaseudun" ratoja väljyyden takia. Olen nimittäin huomannut sen, että tiipaikalla kun niskaan huohottaa jo seuraava porukka, stressikäyrä nousee eikä heitot mene lähimainkaan sinne minne suunnittelin. Paineen alla tulee heitettyä liian kovalla kiireellä alta pois, eikä "paineen alla" omasta mielestäni ole synonyymi iloiselle päivän vietolle. Mutta kaikkea ei voi saada ja ymmärrän hiton hyvin lajin jatkuvasti nousevan suosion. 

Puolarmaarin puisto/metsärata sijaitsee Keski -Espoossa ja siellä on poikkeukselliset 20 väylää (yleensä niitä on 18), mutta kierros on nopea riippuen tietenkin jonoista. Eräänä aurinkoisena elokuun iltana siellä ollessamme aloitusväylälle jonotti 21 tyyppiä ennen meitä, ja se jo laskee ainakin omaa fiilistä ihan huolella. Eli kesäiltoina ei meikäläistä enää tule Puolarmaarissa näkymään, mutta onneksi päiväaikaan arkisin sielläkin on väljempää. 

Täällä böndellä me ollaan totuttu ruhtinaallisen pitkiin väyliin (Salo, Tammisaari, Taalintehdas, Lohja, Karjaa, ym), ja niihin verrattuna nämä Puolarmaarin väylät tuntuivat vähän neppailuilta. Älkääkä käsittäkö väärin, haasteita Puolarmaarissakin riittää ja puskat on tulleet tutuiksi, väylät vaan on aika paljon lyhyempiä kuin mihin ollaan tän lyhyen "uran" aikana totuttu. Noi lyhyemmät väylät on kyllä toisaalta  superhyviä harjoituksia lähestymisiin, pitkiin putteihin ja kaiken maailman hysseihin, joita meikäläisen ainakin olisi huolella treenattava. Jännä ettei mitenkään ehdi riittävästi harjoittelemaan, vaikka meillä on ihan loistopaikat ja pari koriakin omalla pihalla. 

Puolarmaarin fribaradan pisin väylä näyttäisi olevan 111 metriä ja lyhyimmät alle 50. Monia holarimahdollisuuksia siis niille tyypeille, jolla kiekko lentää sinne mihin suunnittelee. Pari puroa (varsinkin väylän 20 puro) aiheuttaa omat jännitysmomenttinsa, sillä tiettävästi nälkäinen puro on imaissut monia kiekkoja. Opasteet on hyvät ja metsäväylätkin sen verran hienossa kunnossa, ettei sinne ihan helpolla kiekkoja kadota.

Ihan jees rata (paitsi ruuhkat) varsinkin aloittelijoille, joka sopii mainiosti rentoon kesäpäivän viettoon (paitsi ruuhkat).

Mainitsiko joku ruuhkat? Vitsi mä tulisin varmaan hulluksi Talissa, jonka ruuhkista olen kuullut kauhutarinoita...

 

Laakspohjan ratakartta

• Laakspohja Disc Golf Course

Lohjalla sijaitseva Laakspohjan 18 väyläinen fribarata oli oikein nasta tuttavuus. Meidän eka kerta Laakspohjassa heitettiin päiväaikaan, kuten me yleisestikin pyritään tekemään ihan ruuhkien takia, ja mieluummin vielä arkipäivisin. Kohtahan tilanne on joka tapauksessa se, että jos ei hanki kiekkoihin saatavia ledivaloja (jep, sellaisiakin on), niin vaikea niitä lättyjä on pimeän tullen puskista löytää. 

Lohjan radalla oli mukavasti vaihtelua pisimpien väylien ollessa 210 metriä ja lyhyempien alle 50, eli meillä vähän lyhyemmälle heittävilläkin on mahkuja useampiin pareihin. Lohjanharjun molemmilla puolilla olevalla  metsäradalla pääsee heittämään niin jyrkkään ylämäkeen kuin alamäkeenkin, ja vaikka kyseessä onkin metsärata, on se miellyttävästi putsattu ylimääräisistä puskista joihin kadottaa kiekot. Osa väylistä on kuumottavasti jyrkänteen reunoilla ja veikkaan että useampi tyyppi on joutunut tovin jos toisenkin etsimään jyrkänteen alapuolelle sukeltaneita kiekkojaan. 

 

Rata oli loistavassa kunnossa ja mitä mielipiteitä luin, niin Lohjan liitokiekkoilijat ry:n porukka huolehtii radasta yleisestikin erittäin hyvin. Ilmeisesti ykkösväylän viereen on heidän toimestaan rakennettu myös grillikatos, vaikka me ei sitä tällä ekalla kerralla hiffattukaan. Ja toisin kuin monessa muussa paikassa, jokaiselta tiipaikalta löytyy myös roskikset, ja senpä takia rata oli myös erittäin siisti.

Eipä ole Lohjan Laakspohjan rataa turhaan kehuttu. Liityin itsekin tähän iloiseen kehujien joukkoon ja annan ehdottomat suosittelut. Kannattaa nimittäin ajaa pidemmältäkin.

Saas nähdä millainen talvi tästä tulee. Viime talvena päästiin heittämään koko sesonki läpi välillä jäillä liukastellen, ja kyllä mä omalta kohdaltani toivon leutoa talvea tällekin kaudelle.

Mites sä, toivoisitko kunnon hankia vai leutoa talvea?

2

Me saavutettiin niin paljon ja nyt me ollaan täällä?

Puolitoista pitkää vuotta ollaan suhmuroitu keskellä hermoja repivää kaaosta. Ei meillä ollut ylipäätään tarkoitus jämähtää näin pitkäksi aikaa aloilleen (ainakaan Suomeen), mutta että kaiken kukkuraksi vielä hermostuttavan keskeneräisyyden ja sotkun keskelle.

Fengshuista tietävät ymmärtävät, että kaikenlainen kaaos on pahasta ja vaikuttaa kuulemma negatiivisesti vähän jokaiseen elämänalueeseen. Meillä on siis koko elämänhallinta mennyt solmuun vasaroitten ja talttojen kanssa, ja voin kuvitella että järjestelmällisempää ihmistä hirvittäisi aika lailla. Fengshui-oppien mukaanhan varsinkin talon eteisen pitäisi olla tip top ja esteetön positiivisen Chi-energian kulkua varten, eikä meidän töllissä minkään ilmansuunnan talonpääty täytä tätä kriteeriä. Tässä talossa tilanne on jo pitkään ollut se, että Chi saa hermoromahduksen jo eteisessä törmättyään ensimmäisiin raksasaappaisiin ja lattioilla lojuviin työkaluihin. Tällä hetkellä tuohon eteisen sotkuun sekoittuu vielä lehmusten ja vanhojen tammien valtavat lehdet, sillä jokaisella oven avauksella lapiollinen ruskeita lehtiä pölähtää sisään.

Unohdinko mainita, että aloitettiin myös kattoremppa...

Eteinen räjähtää eristysten lisäämisen takia koko ajan vaan lisää, huh.

Omasta orastavasta hermoromahduksesta päätellen arvelen Chin hylänneen meidät totaalisesti. Menetän välillä itsekin toivoni selkeämmästä huomisesta, ja että ehdittäisiin vielä ennen kylmiä kelejä saada lattiat auki ja uudelleen kiinni. Vähän kainosti vielä haaveilen siitäkin, että viime syksynä sisustetun tuvan lisäksi saisimme ennen joulua sisustetuksi alakerrasta edes yhden huoneen lisää. Voi peruna että se näyttää kaukaiselta!

Olen kuitenkin selvinnyt kaaoksesta yllättävän hyvin. Ennen vanhaan Suomen vuosina eteisen räjähdys sai kaikki elämäni osa-alueet karmeaan kramppiin, mutta ehkäpä Samuin kaaosvuodet ovat opettaneet hengittämään syvään, kun tekisi mieli kaatua lattialle ja saada itkupotkuraivarit. Tai sitten se on tämä ikä, mikä toimii rauhoittavana pillerinä tuliselle sielulle, ei tää kaikki onnistuisi muuten millään.

 

Ikkunoitten siirron jälkeen seinät ja lattia odottaa remppaa.

Mutta on Kemiössä kaunista ja varsinkin rauhallista.

 

Mutta siis, mä en kohta edes muista miltä elämä tuntui ilman jokapäiväistä remppaa. Kuinka hienoa oli pukea mekko päälle ja lähteä idylliseen rantabaariin illalliselle. Miltä tuntui hypätä mopon selkään ja hurauttaa rauhalliselle lounaalle turkoosin meren ääreen, tai pakata bikinit alle ja navigoida yhdelle Samuin lukuisista rannoista viettämään minilomaa. En edes oikein muista kuinka lämpimältä merivesi tuntuikaan, mutta muistan sen, että vähänkään rehkiessä hiki valui vedessä.

Kun päivittäin odotellaan aurinkoisia tai edes poutaisia päiviä talon julkisivun maalauksen takia, sekoitetaan maalit ja laitetaan rimat maalausta varten riviin, maalataan muutama tunti ja sitten metsän yli nouseekin pikasade tehden maalausurakan täysin turhaksi - KAIPAAN SAMUILLE IHAN SIKANA.

 

Miten taivaalliselta se lämpö tuntuikaan! Ne värit ja se kiireettömyys... pieni ihana saari keskellä turkoosia merta - eihän sinne voi olla kaipaamatta. 

 

Tomppa sanoi muuten aika jännästi tossa yksi päivä -

 

Me saavutettiin niin paljon, ja nyt me ollaan täällä, what?

 

Samuin kuvistakin jo aistii lämmön...

 

ja chillin menon, puhumattakaan väreistä. Ikävä on taas.

8

Vieraskynäilijä Beck Samuilta: Jossain on koira haudattuna

Meillä on ollut remontin kanssa niin kiire, etten ole ehtinyt julkaisemaan Samui Becksin kolmatta vieraspostausta - suuret pahoittelut tästä. Nyt kuitenkin takkatulen loimussa ja niskat kaikesta ikkunoitten rapsutteluista jumissa, päätin ottaa lasin viiniä ja istuttaa takamukseni koneen ääreen. 

Blogin seuraajat tietää, että meidän huusholliin on Samuivuosilta eksynyt kolme koditonta saaren koiraa. Yhden rakkaista karvapalleroista menetimme viime heinäkuussa, ja kuten varmasti arvaatte, se oli erittäin raskasta. Vieläkään ei olla selvitty siitä, eikä todennäköisesti koskaan täysin selvitäkään. Varsinkaan kun Bumba vierailee edelleen Tompan unissa muistuttamassa meitä suuresta menetyksestä.

Kukaan Samuilla käyneistä ei ole voinut olla törmäämättä Samui vapaisiin sieluihin - noihin hellyyttäviin liikenteen seassa hölkkääviin ja rannalla paistatteleviin "mustangeihin" (kuten Beck sanoisi). Irtokoiria on joka puolella ja osa näistä väistämättä herättää pelastushalun ainakin itselläni, vaikka kuinka yrittäisin katsoa muualle ja kovettaa sydämeni. Minulta se ei onnistu, eikä monelta muultakaan - onneksi. Mutta koiraan kiintymisellä on hintansa, ja sellaisen tarinan Beck haluaa kanssamme jakaa. 

Hän ei suosittele tarinaa kaikkein herkimmille:

 

Kyllähän nämä paikalliset koirat ovat melkoisia veijareita.

 

Beck: Jossain on koira haudattuna

Samui ja Thaimaa muutenkin on koiria rakastavien ihmisten maamiinamaa! Koiria rakastava ihminen on jatkuvassa kierteessä siihen, miten voisi pelastaa kaikki vapaanoloisen näköiset, joskus niin suloisetkin hauvelit? Nehän ovat joka puolella vapaana juoksevia "mustangeja", jotka yleensä ymmmärtää olla haukkaamatta sitä palaa, mikä hyvin mahdollisesti tarjoaa seuraavan illallisen. 

Paljon kaikkea voi lukaista tästä linkistä https://www.thekohsamuiguide.com/koh-samui-dogs/, mutta tässä kohtaa haluan kuitenkin kertoa omakohtaiset koirakokemukseni saarella. Ne ovat vähintäänkin normista poikkeavia!

Olen aina mielessäni sanonut, että koirat aistivat koiraihmiset. Kolme schäferiä aikaisemmin perheen kuvioissa kertoo, että on koirien kanssa pelattu muutakin kuin pallonheittoa. Yksi merkkihän ei sulje muita pois ja Samuin kolmannella vuodella sinkkuna palloillessani huomasin kaverin, joka halusi kaveria, mutta oli superarka. Kolme viikkoa meni, että illallista tarjottuani hän lipaisi kättäni.

 

Ostin siis koiranruokaa kasseittain tälle vinttikoiran sekoitukselle. Katseemme kohtasivat jantterin kanssa illallisen aikaan, muuten hän pelitti ympäriinsa kuin ensipäivän teini. Mömmöt olivat terassin ulkoreunalla, mutta valehtelematta sijainti ei ollut hyvä. 20 kämppää ylempänä kaikki käyttivät samaa kulkuväylää, osa scoottereilla. Tämä Lassie ei ilmeisesti nuoruutensa takia ymmärtänyt, että osa pelkäsi hänen leikkisiä mopo-jahtauksia. Ikinä se ei purrut ketään, mutta väritti haukuilla tekemisiään.

 

Tätä sitten jatkui, kunnes tulimme halitutuiksi. Ikinä Lassie ei kuitenkaan päässyt kämppään sisään ja sen hän ymmärsi. Yritimme kerran porukalla viedä hänet nuuderointiin, mutta kaksi kilsaa kämpiltä hän repi itsensä väkisin lava-auton lavalta ja hyppäsi pois osuen melkein vastaan tulevaan liikenteeseen. Ei hän ymmärtänyt maailmaa tämän pienen rinkulansa ulkopuolella ja paniikki iski. Iltamömmön aikaan Lassie kuitenkin taas saapui pimeydestä hakemaan päivän selvää sapuskaa.

 

Tästä meni kenties viikko ja Lassie katosi ihmeellisesti. Olin jättänyt pöperöt ulos ja kuulinkin jotain louhintaa television katsomisen lomassa. Sitten jokin sanoi, että nyt ei kaikki ole oikein. Katsoin ulos ja Lassie lähti laukkaamaan. Menin makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet päälle ja lähdin Lassie jahtiin. Tunnin jälkeen luovutimme ystäväni kanssa homman, mutta olin jo käynyt apteekista ostamassa tiettyyn myrkytykseen toimivaa hiiltä. Saavuin kämppääni ja oli menettää veren päästäni; Lassie oli jossain vaiheessa ekaa kertaa kömpinyt bungalowiini sisään ja kuollut vessani lattialle, ulosteet ja oksennukset ulkona. Olin jossain vaiheessa nähnyt oudon kupin kämppäni ulkopuolella, missä oli spaghettia, mutta tässä vaiheessa ulos katsoessani spaghettikippo oli kadonnut.

 

Tämä kaveri ei ole Lassie, mutta seurasi meidän frisbeegolf peliä silmä tiukkana.

 

Leffatyyliin: Kolme vuotta aikaisemmin.


Olin ylempänä samassa paikassa, isommassa talossa aitojen kanssa ja Sepi-koira käveli yhtenä päivänä moikkaamaan. Ikinä se ei sitten lähtenyt, kun sai ekat hyvät bilejämät ruoista. Oli jo siinä vaiheessa käynyt vieraissa, koska noin viisi kuukautta myöhemmin talon kulmassa olikin yhdeksän mokomaa. Tiesin itse että aika on vähissä, sillä olin sopinut opetuskeikoista Taiwaniin. Nippanappa seitsemän viikkoisina sitten äiti jää "vahingossa" peruuttavan auton alle (siis sama mesta, missä Lassie koki kohtalonsa Taiwanista palattuani) ja yhtäkkiä olen isä, jonka pitää löytää yhdeksän step-isää pennuille. Löin pentuja koriin ja ajelin ympäri Samuita. Lähtöä edeltävänä päivänä oli vielä kaksi piipittävää, noh vinkuvaa pentua ja sain vinkin jostain suomalaisista, jotka olivat pidemmällä lomalla. Pitkän vonkaamisen jälkeen pennut jäivät sitten heille (jos tunnistat?) ja itse lähdin pariksi vuodeksi karkuun... Taiwanissakin sanoivat kahden vuoden jälkeen, että on vuoden porttari ;)

 

Palasin Samuille, vuosi vierähti ja asuin Maenamin kulmikossa. Yhdestä kahdeksasta bungalowista, asumaton raunion tapainen, esiin astui pieni villakoiraa muistuttava härpäke. Kaikki villat olivat kertyneet sykkyrälle erilaisiin luonnon takiaisiin. Tämä pieni luonnonkappale oli sitten niin peloissaan kaikkea, ettei suostunut ottamaan askeltakaan kämpästä numero 8.

 

Siinä meni helposti viikko, että sai mitään yhteistä ymmärrystä. Kolmannella viikolla sain sitten pesun ja karvojen leikkauksien operaation yhteistoiminnalla hänen kanssaan aikaiseksi. Yhden päivän hän jopa hyppi ja iloitsi seurassamme ennen luolaansa paluuta, mutta sitten seuraavana päivänä löysimme hänet keskeltä nurmikkoa iso pallo kyljessä. Käärme oli purrut häntä kylkeen.

 

Päätin että tämä on tässä. 

Myöhemmin 2008 tein Samui News -videoita Yuotubeen ja kävin myös tutustumassa Samui Dogrescuen pääpaikkaan - haastattelu ja videokin niiltä ajalta on jossain. En voinut olla huomaamatta, kuinka pyyteettömästi nämä ihmiset elävät koirien ehdoilla. Vapaaehtoisia, ruoka ja katto pään päällä liksalla eläviä nuoria, jotka pelastavat Samuita pienen palan kerrallaan.

 

Nämä vapaaehtoiset kiertävät saarta ja pudottavat säkeittäin ruokaa koirille ja kissoillekin, ja temppeleiden munkit sitten hoitavat loput. He myös steriloivat ja tarpeen vaatiessa lopettavat eläimiä. Ovat tehneet sitä jo ennen kuin saarelle saavuin 20 vuotta sitten. Lahjoituksia tulee lähinnä ihmisiltä, jotka ovat saarella käyneet ja kokeneet tämän maailman - kenties voisi sanoa eläinten maailman.

 

Veijo on taistellut ruokapaikastaan ja sen näkee naamasta.

Molemmin puolin "kuokkaa" on taisteluarpia.

 

Kutsun tätä kaveria Veijoksi. Hän lepäsi näillä kulmin, kun 2012 saavuin. Taisteluarvista voi päätellä, että Veijo on saanut taistella monen monta kertaa paikastaan auringossa. Hän on yksi onnekkaista Samuin koirista, joka saa välillä sateen tullen nukkua hotellin aulan katoksen alla. Yleensä kun tienpätkää ajan, Veijo tunnistaa scootterini äänen, eikä juurikaan ole näin vuosina korvaansa lotkauttanut. 

 

Tänään sitten olin pystyssä aamusta ja näin köpöteltiin ekaa kertaa kimpassa rannalla. Vanha kun jo on, otti sitten hotelliin oikopolun, kun itse jäin miettimään koko juttua ja jouduin kiertämään...

 

 

Veijo

Mikäs on näissä maisemissa Veijon kanssa tsuppailla.

2