Pohdintoja tulevaisuudesta

Aina silloin tällöin rempan hengähdystauoilla, mieli lähtee kepeästi lentoon.

Useimmiten se leijailee sinne missä kaskaat laulaa, grilliruoka tuoksuu, meri on turkoosin sininen ja rantahiekka jauhomaisen pehmeätä ja lämmintä. Ikävä Samuille tuntuu edelleen ahdistavana vanteena rinnassa, toisinaan taas ei tahdo millään uskoa edes asuneensa tuolla sitruunaruohon tuoksuisella saarella.

Identiteetti on hukassa, sillä vuoden läpi varvastossuissa aamusta iltaan hengailu on valitettavasti jo kovin kaukainen muisto. Aamu-uinnit vesiputouksella koirien kanssa tuntuu unelta ja ystävien kanssa jamittelut siltä, ettei niitä ehkä koskaan tapahtunutkaan (paitsi että tapahtuu sitä Kemiössäkin, kysykää vaikka naapureilta).

Kun luin bloggaajaystäväni Matkaopas vapauteen -blogin Rositan jutun suomalaisesta sukelluskouluyrittäjästä Indonesiassa, tunsin hennosti kaihertavaa kateutta siitä, että siellä ne toiset ovat, missä itsekin oikeasti toivoisin olevani - tropiikissa, turkoosien vesien äärellä ja unelmieni saarella - aivan sama olisiko tulevaisuudesta täyttä varmuutta. Keskellä suurta loppuelämän seikkailua, tunnetta siitä että mikään ei ole täysin simppeliä, mutta kuitenkin satavarmana, että elämä kantaa.

AINA - sillä niin se tekeekin.

Pitäiskö lähteä?

Nyt pitäisi pystyä luottamaan uuteen seikkailuun, vaikka sellainen tuntuu tällä hetkellä kovin kaukaiselta.

Milloin me pääsemme takaisin Samuille, vai pääsemmekö me?

Tai haluammeko me edes sinne enää, muuten kuin joskus lomalla? Sillä pakko myöntää, että moni asia Thaimaassa on muodostunut sen verran vaikeaksi, että olisi varmuudella paljon fiksumpaa (ja halvempaa) tykästyä Eurooppaan ja talvehtia vaikka jossain Atlantin rannoilla.

Me ollaan kovasti koitettu miettiä jotain muutakin lämmintä maailmankolkkaa, jossa ei tarvitsisi taistella koko ajan muuttuvien viisumisääntöjen kanssa. Ehkä jostain idyllisestä paikasta Euroopassa (Portugali, Espanja, Italia, Kroatia...), olenhan lähes koko ikäni haaveillut myös rustiikkisesta vanhasta viinitilasta kauniilla vuoristoisella maaseudulla. Aamukahvista oliivipuun alla, iltapäivän viinistä ja juustoista vanhan valurautaisen pöydän täyttyessä ystävistä. Alkuillan lämmöstä auringon laskiessa vuorten taakse.

Kun on kerran lähtenyt merta edemmäksi, on tajuttoman vaikeata kitkeä itsestään lähtemisen halua. Ja kun on kerran todistanut itselleen, ettei oikeasti ole mikään välttämättömyys kärsiä harmaata syksyä ja kylmää talvea pohjolassa, ei tule kuuloonkaan että jäisi niin tekemään. Sitä paitsi, toiset ovat luotuja kulkemaan, ja meillä taitaa olla jaloissamme juuri sellaiset kalossit.

Koh Phanganin auringonlaskuja

Entäs sitten Kemiönsaari?

Meidän Kemiönsaarelta ostama paikka on kuitenkin jo vienyt siivun molempien sydämestä. Joka päivä tästä lähes romahdukseen asti työtä tarjoavasta remonttirotiskosta tulee meille rakkaampi, ja kohteen utuiset myyntisuunnitelmat karkaavat aina vaan kauemmaksi. Kuinka tästä peltojen keskellä ylpeänä uusista vaatteistaan seisovasta huvilasta (joo odottakaa vain, huvilaa pukkaa) voisi kohta edes ajatuksen tasolla luopua?

Huh, onhan tossa miettimistä, mutta haaveita saa ja pitääkin olla. Vaikka nyt tuntuu ehkä vähän rikolliselta ajatella näin maallisia asioita kaiken koronan keskellä, niin minkäs mielellesi teet.

Ei meillä toki mihinkään viinitilaan mitään rahaa olisi, mutta

elämään tarvitaan siivet ja juuret, sekä unelmat suuren suuret...

Samuin värit<3

Samuillakin koirien oli hyvä olla

Ja hyvä oli olla tuon muusikonkin

6
Back to Top