Yläkerran remppa on jälleen "vaiheessa". Tämä voi yllättää jonkun, mutta meitä ei, sillä harvemmin meillä suunnitelmat etenevät täysin käsikirjoituksen mukaan. Mä lupasin itselleni siirtyä ulkohommiin toukokuun alusta, kun yläkerran ja olkkarin remppa on TÄYSIN VALMIITA.
No kumpikaan ei ole.
Joudutte siis odottamaan uusia remppapostauksia vielä hetken, mutta aiemmista pääsette lukemaan vaikka täältä ja täältä.
Yläkerran makkarin remontti lähti seisomaan ensin siitä syystä, että jouduttiin odottamaan kiireistä sähkäriä. Sitten tuli vappu ja terassin rakentamiseen apparit, mutta ei ehdittykään saamaan projektiin tarvittavia materiaaleja kasaan. Bilettämään vappuna kyllä ehdittiin.
Jo ennen vappua iski kuitenkin juniorin kouluongelmat, ja siihen huutoon oli tartuttava välittömästi. Tämä taas tarkoitti sitä, ettei paremmin yläkerran aulan, kuin olohuoneenkaan lattioita päässyt maalaamaan, ellei sitten olisi ottanut tuoreessa maalissa olevia varpaitten jälkiä osaksi suunniteltua sisustusta. Pakko se on vaan tälläkin kertaa myöntää, me oltiin remontin suhteen jälleen liian optimistisia.
Juniorin ongelmat oli kuitenkin ratkaistava. Sen mä vaan sanon, että tämä reilun vuoden etäkouluilu on ollut karmeaa. Juniorilla on kuitenkin meidät, mutta entäs kaikki ne toisen koulutusasteen opiskelijat, joilla ei ole vanhempia apuna? Kuinka moni heistä kuuluu niihin, jotka eivät koskaan enää palaa koulun penkille? Kuinka moni heistä katosi? Tuomas Kyrö kirjoitti mielestäni aiheesta erittäin hyvän kolumnin Suomen kuvalehteen, enkä voisi olla hänen ajatustensa kanssa enempää samaa mieltä. Voit lukea Tuomas Kyrön ajatukset täältä (toivottavasti ei ole maksumuurin takana).
Tämä reilu vuosi on ollut täynnä huolta. Huolta opiskeluissa pärjäämisestä, huolta harrastamisen mahdottomuudesta, huolta terveydestä ja ennen kaikkea mielenterveydestä. Tuohon päälle vielä junnun lukuisat koronakaranteenit ja sitten loppupeleissä vielä itse koronakin, huh huh. Vaikka meillä onkin kaikki vallan hyvin, etävuosi koulusta on ollut suoraan sanottuna melko paskaa aikaa.
Tällä viikolla juniorilla oli YKSI lähipäivä koulussa (siis vuoteen!). Puolet heistä, joitten piti saapua paikalle, ei saapunut. Kun junnu kyseli päivän aikana opiskelukavereiltaan heidän pärjäämisestään, pääviesti vastauksista oli seuraava:
EHKÄ mä pärjään, mutta mitään mä EN OSAA.
Me puhutaan nyt media-alan opiskelijoista, joitten voisi kuvitella olevan oikeastikin kiinnostuneita mm. valokuvauksesta tai elokuvien tekemisestä. Mutta kotona yksin tuhansien eurojen arvoisten kameroitten kanssa (koulusta lainassa) ei voi mitenkään onnistua, sillä moniin kuvaussessioihin tarvitaan apureita. On paljon hankalia telineitä, tarvitaan malleja, kuvattavia tuotteita, salamalaitteita, ekstravaloja, taustakankaita, latureita ja kuvauspaikkoja sun muita - koko paletin kasaamiseen tarvitaan siis myös assareita.
Sitä meillä on nyt tehty viimeiset kaksi viikkoa - toimittu malleina ja assareina. Ja tsemppareina, terapeutteina, herätyskelloina, sekä turvallisina olkapäinä. Ärräpäitä on lennellyt kiireisen aikataulun takia ja välillä olin aivan varma, että pian meidän koiratkin oppivat kiroilemaan. Kiireisten (ja kireittenkin) kuvaussessioitten jälkeen on iltaisin menty nukkumaan takki tyhjinä.
But we did well!
Toivottavasti tätä etäkouluilua ei tule enää koskaan. Meidän junnu potkittiin jo uloskin tältä kurssilta, mutta kahden viikon assareina olo sai junnun ojentamaan selkärankansa ja skarppaamaan - ja ennen kaikkea takaisin valokuvauskurssille. Hengittää voidaan taas edes hetki.
Toivottavasti mahdollisimman monella etäopiskelijalla on lähellä ihmisiä, joilla on aikaa/halua auttaa. Karanteenien takia menetettyjä tulevaisuuden toivoja on nyt jo aivan liikaa, eikä yhteenkään enempään ole varaa.
Voimia kaikille junnuille! (Ja kipuilevien junioreitten vanhemmillekin).
Ps. Viimeistä kuvaa lukuunottamatta kaikki kuvat on kuvannut Miska ja julkaistu blogissa hänen luvallaan. Aika kuvauksellinen toi Tomppa, vai mitä?
