4 vuotta sitten Thaimaassa

 

Auton osto Thaimaassa rahoituksella

 

Jokainen joka on edes silloin tällöin silmäillyt blogia, tietää meidän upean valloittavasta ja hyytävän pelottavasta viidakkotalosta Samuilla. Ei me todellisuudessa sinne keskelle pimeätä viidakkoa edes kuviteltu muuttavamme (kunhan käytiin katsomassa), mutta kun ensimmäinen asuntonäyttö pakotti vierailemaan vielä uudestaan ja kun viidakkotalo jäi kummittelemaan uniinkin, tehtiin rohkea päätös - sinnehän muutetaan!


Muutto viidakkotaloon johti taas siihen, että oli pakko ostaa auto. Liian monta pimeätä kilometriä hengenvaarallisella tiellä oli - noh hengenvaarallista - ja kun siinä itsekin olin jo pari kertaa kaatunut mopolla, vaihtoehtoja ei jäänyt. Sitä paitsi, kun Samuilla tuli vettä, sitä tuli sitten tulviksi asti. Vuoret valui alas laaksoihin, siltoja sortui, mopolla (ihme että ne toimi tulvissa) ajettiin reisiin asti vedessä ja pystyi vain kuvittelemaan kuinka paljon teillä olevista tulvavesistä oli itse asiassa paskaviemäreistä peräisin. Ei siis ihan tautivapaata toimintaa.

 

Aina Samuillakaan ei aurinko paistanut,

 

vaan viidakkotalollakin tulvi.

Alunperin oli tarkoitus tyytyä sellaiseen parin tonnin (euroa) kulkuneuvoon, mutta sen hintaluokan autot oli auttamatta täysiä romuja ja vielä poskettomasti ylihinnoiteltuja. Suunnitelma vaati siis upgreidauksen, varsinkin kun ystävämme Rock ilmoittautui innokkaasti rahoituksen takaajaksi. Länkkäri ei Thaimaassa saa siis tuosta noin vain rahoitusta autoliikkeistäkään, vaan monenmoista asiaa pitää hoitaa kuntoon. Ymmärrän tietenkin autoliikkeitä, asiakkaan maksukyvystä on tarpeellista tehdä selvitys, mutta mitä kaikkea kommervenkkia tuohonkin prosessiin kuului, se todella hämmästyttää vielä tänäkin päivänä. Lue vaikka täältä.


Mutta lyhyesti - takaajan (Rockin) koti käytiin valokuvaamassa, samoin hänen yrityksensä ja taideteoksensa. Hänen tilitietonsa piti toimittaa puolen vuoden ajalta, samoin kuin tietysti meidänkin, ja sen jälkeen pankin edustaja saapui vielä meidän talollemme valokuvaamaan.


Maastopuvussa, kaatosateisena sunnuntai-iltapäivänä.


Sähköinen portti ei toiminut yleensäkään sateella, joten kävin päästämässä pankkivirkailijan (tai kuka lieneekään) sisään. Tyyppi oli armeijan puvussa kieltämättä vähän pelottava, ja olin ilmestyksestä johtuen jo aivan valmis perumaan koko rahoituskuvion. Entäs jos vaikka lainan lyhennyksen pienestä viivästymisestä tyyppi ottaakin seuraavalla kerralla kiväärin mukaan? Tätä ei onneksi koskaan tapahtunut, joten who knows. Jokin selkäytimessä kyllä varoitteli viemästä asiaa yhtään sen pidemmälle, joka ehkä olikin rahoitusyhtiön tarkoitus - pelotellaan jo heti alkuun sen verran ronskisti, ettei asiakkaalle jatkossa tule mieleenkään joutua taloudellisiin vaikeuksiin.

 

Viidakkotalon valtava pihamuuri, sisään pääsi jos pääsi.

 

Kielimuurin takia moni asia on turhan haastavaa Thaimaassa. Tällä en tarkoita pelkästään sitä, että paikallisten olisi pitänyt osata englantia huomattavasti paremmin (vähän kylläkin), vaan kyllä meidänkin olisi siellä asuessa ollut viisasta suoriutua paikallisesta kielestä vähintään auttavasti. Mutta eniveis, tuo silloinen autokeissi saatiin kuin saatiinkin maaliin, vaikka aikaa se otti ja vähän hermojakin riekaloitui.


Auton myynti vuonna 2019 Samuilta lähtiessämme ei sitten sujunut yhtään vähemmän haastavasti. Autolle löytyi ostaja australialaisesta expatista, joka maksoi meille auton. Sillä rahalla me hoidettiin velat rahoitusyhtiölle ja tehtiin viralliset kauppakirjat ja omistajanvaihdokset. Tai näinhän sen piti mennä, mutta koska TIT (this is Thailand), ei SEKÄÄN mennyt niin. Vielä kahdenkin vuoden päästä auto oli virallisesti meidän (ei siis enää rahoitusyhtiön), eikä omistajanvaihdos näyttänyt onnistuvan meidän palaamatta Samuille. 

 

Tätä ei kuitenkaan ollut mahdollista järjestää, eikä siinä olisi ollut järkeäkään. Maksaa nyt korona-aikana tuhansia euroja lipuista Samuille ja kärsiä kahden viikon karanteenit ylihinnoitellussa hotellissa vaan siksi, että pääsee paikan päälle allekirjoittamaan papereita. Eikä meidän allekirjoitukset näin muutama vuosi auton papereitten allekirjoittamisen jälkeen olisi kuitenkaan olleet täsmälleen samanlaisia, kuin silloin aikoinaan. Tätä allekirjoitussekoilua nimittäin tapahtui usein mm. pankeissa, mikäli allekirjoitus ei ollutkaan täysin samanlainen kuin passissa. Silloin hikoiltiin useampi tunti ja yritettiin vääntää nimmaria uudestaan ja uudestaan, kunnes pankkivirkailija viimein näytti koneeltaan että katso! - tällaiselta sinun allekirjoituksesi tulisi näyttää. Aivan sekopäistä.

 

Loppupeleissä Samuilla asuva brittiystävämme Don lähetti kuriirin mukana auton paperit meille tänne peltojen keskelle, me allekirjoitettiin ne ja lähetettiin samaa tietä takaisin. Toivottavasti auton uusi omistaja tänä päivänä viimein omistaa melkein kolme vuotta sitten ostamansa auton.


Kuten olen monta kertaa naureskellut, moni asia Thaimaassa on aivan kreisillä tolalla, mutta ehkä sitten sopivasti hurmaavalla tavalla. Tai sitten aika vaan kultaa muistot. 

 

Silloin kun ei tulvinut, oli kyllä ihan parasta.

 

Levoton majatalo 


Parasta Samuin joulukuussa neljä vuotta sitten oli levottoman talon meininki. Nuorisoa pyöri jaloissa  aamusta iltaan ja aika usein myös kellon ympäri aamuun. Esikoinen ystäviensä kanssa saapui meille joulun viettoon, ennen kuin jatkoivat matkaansa Balille. Vaikka välillä oltiin tuskanhiki otsalla vauhdista ja vähän huolestakin, oli se kuitenkin aivan huikeata. Mä jaksan aina yllättyä siitä, kuinka hienoa ja fiksua nykynuoriso kaikkine ajatuksineen on. Kaikki ne näkökulmaväittelyt sun muut - erittäin silmiä avaavaa.

Me vietettiin oikeastaan aika perinteinen joulu yhdessä. Joulukuusi koristeltiin (pihalta löytyi joku sen virkaa kohtalaisesti ajava viherpensas), nautittiin glögistä Samuilaisittain, tehtiin jotain sinne päin perunalaatikkoa, ja jopa kinkku paistui uunissa. Samuilla joululahjoiksi riitti käynti paikallisessa Central Festivalissa, jossa ostettiin sitä mitä kukin tarvitsi. Esikoiselle ja kavereille annoin joululahjaksi lisäksi pieneen tilaan mahtuvat reissupyyhkeet, kun ei niillä reppanoilla ollut mitään. Mua aina jaksaa hämmästyttää se, että vaikka kuinka pitkälle reissulle tyypit lähtivätkään, pieni reppu riitti ja tietenkin se tärkein, skeittilauta.

 

Joulun jälkeen nuoriso suuntasi Balille skeittaamaan, ja viidakkotalo hiljeni. Kunnes se jälleen helmikuun alussa täyttyi samasta porukasta. Vitsit miten hienoja muistoja. Ja tiedättekö, kuten silloin Samuilta käsin monesti kirjoitinkin, me nähtiin junioreitten kanssa paljon enemmän kuin nyt, kun asutaan kaikki samassa maassa. Meidän on siis vaihdettava maata, se on päivän selvää.


Ohlalaa... elämä oli hianoo!💜


Nuoriso saapui aina jouluksi, ja vitsit miten sitä odotettiinkaan!

Ihan huippuja nuoria miehiä.

Näin hienoa joulukuusta ei viidakkotalolla ollut :)


2
Back to Top