Muistan eräänkin syksyn...

 

 

Kun marraskuu ilmestyy päivämääriin on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että mieleen hiipii ajatus 

ollaanko me jämähdetty? 

 

Juttelin pari päivää sitten ihanalle siskolleni Hongkongiin ja puhuttiin juurikin siitä, kuinka älyttömän helppoa on jämähtää. Jos on ihan kivaa, on vähän hommia, ystäviä, perhettä ja muita asioita jotka ovat ihan okei, jano lähtemiseen hiipuu. Muistan viime(kin) marraskuussa sanoneeni, että tämä on sitten vihoviimeinen talvi Suomessa. 

 

Onneksi valokin voittaa välillä.

Omassa kuplassa peltojen keskellä.

 

Sitten kuitenkin "elämä taas tapahtui", ja täällä ollaan edelleen. Mutta... tässä kohtaa tunnustan - meidän juniorilla on ollut henkisesti sen verran raskasta, että lähellä on ollut parasta olla. Olishan se kivaa jos elämä olisi vaan ruusuilla tanssimista, mutta aina välillä se tarjoilee myös niitä piikkejä.


Tiedän että monille nuorille opiskelijoille koronakaranteenit ja säädökset teki valtavaa hallaa. Aamulla pääsi baariin, muttei kouluun tai harrastuksiin - aivan kreisiä sekoilua, jota ei järkeväksi saada sillä, että oltiin uuden edessä ja blaa blaa. Silloisilla uusilla toisen asteen opiskelijoilla ei ollut vuosien kokemusta opiskelusta ja niistä selviytymisestä, varsinkaan kun opettajan lähituki ja läsnäolo puuttui. Puhumattakaan tietenkin opiskelijakavereitten läsnäolosta - kun tämä kaikki vaihtuu reilun vuoden yksinäisyyteen tietokoneen äärellä, vahvemmatkin hartiat saattavat painua lyttyyn. 


Nuorten henkiset haasteet on surullinen asia, varsinkin kun avun saanti Suomessa ei ole niin sujuvaa tai helppoa. Paperilla ehkä, ja apua saakin alkupäähän ihan kohtuudella, mutta polku jatkoon katkeaa liian monelle. Ehkä meidän juniorin yksi haastavimmista asioista oli juurikin hyppääminen tsemppaavista kansainvälisistä opinahjoista tuijottamaan yksinään tietokoneen ruutua. Vaikka me ollaankin aina lähellä ja auttamassa, niin mutsi ja faija - plääh. Lisään tähän vielä sen, että juniori on kyllä tavattoman fiksu (ehkä liiankin analyyttinen), se vaan kantaa kaikkia maailman ongelmia ja epäkohtia hartioillaan.

 

Tänä syksynä opiskeluista valmistuminen kuitenkin häämöttää lähempänä kuin koskaan, aivan tuossa nurkan takana kolkutellen. 3,5 pitkää ja haastavaa vuotta ollaan rämmitty, mutta kun se odotettu lappu on viimein kourassa, uuh... taidan itkeä ilosta.

 

Tässä hieno papukaijavahakas, kiitos lukijalle vinkistä!

Joku hetki sitten oli vielä lehtiä...
  

 

Onneksi voi kuitenkin muistella erästäkin syksyä Samuilla


Viidakkotalon syksy vuonna 2018 oli siirtyminen Saharan kuivuudesta (ja sen ongelmista) totaaliseen vesi-infernoon ja sen tuomiin ongelmiin.


Moni blogin lukija varmasti muistaa viidakkotalon haasteet noin ylipäätäänsäkin. Tähän kun lisättiin Tompan kolmen viikon työmatka Suomeen, haasteissa todella riitti. Kun näin jälkikäteen lukee omia blogijuttujaan tuolta syksyltä, käy melkein kateeksi sekin mimmi, joka seikkaili koirineen viidakossa kaikkien tappavien kobrien keskellä (jos et jo lukenut, niin...). 

 

Oijoi mikä seikkailu! Ja oijoi mikä mimmi!

 

"Vuorikiipeilyt" Boon ja Salsan kanssa Samuilla.

 

Välillä jäätiin koirien kanssa kaatosateessa kaksimetrisen aidan ja sähköporttien ulkopuolelle, kun sähköt ei vaan sateella toimineet. Yritin totta kai pitkä sadetakki päällä kiivetä aidan yli (niinhän Tarzanin Janet tekee) sillä seurauksella, että sadetakki repesi ja putosin persiilleni allani valuviin vuoriin. Koirat ihmetteli silmät pyöreinä sekoilevaa böönaa, että miksi se ei vaan vie meitä pois tästä sateesta. Mikä tässä maksaa?

 

Viidakkotalolla ei todellakaan ollut tarvetta miettiä mitä tekisi, ennemminkin sai raapia päätänsä löytääkseen keinon saada päiviinsä hetkiä, jolloin ei tapahdu yhtikäs mitään. Kun oli kuivaa, viidakkorotat tulivat tontille uima-altaan takia (vesipula), ja sadekaudella taas ne tulivat katon alle tulvia pakoon. Sitten oli vielä skorpionit, työkailuineen katoilevat puutarhurit, mopo-onnettomuudet, ja se pimeys - vaikkei se vedäkään vertoja tälle peltopimeydelle ja yön silmille. Viidakkotalon ympäristössä ei silmiä tosin olisi näkynytkään, vaikka niitä olisi ollutkin. Ja eiköhän niitä ollut, en onnekseni vaan vaan tiennyt niistä.

 

Viidakkotalon terassi sateen jälkeen.

Aamu-uinnit vesiputouksella viidakossa.

 

Syksyn tulvat Samuilla oli nekin omaa luokkaansa. Jaksan edelleenkin ihmetellä, kuinka niillä paikallisilla mopoilla pystyi tuosta noin vaan ajamaan reisiä myöten vesilätäkössä ilman että kone hyytyi - ei mene jakeluun. Mun nuoruuden Toyotalla kun huristeli Hämeenlinnan väylällä vesilätäkköön, se hyytyi välittömästi kaistojen väliin. Varmasti Samuillakin moni matalampi pikkuauto hyytyi, mutta kummallisesti niillä mopoilla pystyi kummallisesti kurvailemaan lähes mistä vaan lammikosta.

 

Siellä kun ei yhtenä hetkenä tiennyt mistä seuraavalla hetkellä tuulisi, ei päivien aikataulutuksilla ja suunnitelmilla ollut mitään virkaa. Onneksi tuon muutaman viikon selviytymishaasteen aikana mulla oli turvana käärmeitten nitistäjänä loistavasti kunnostautunut juniori (lue täältä) ja kolme väkivahvaa karvaturria.  


Wow niitä kokemuksia!


Haasteista huolimatta Samuilla ja viidakkotalolla harmaus tai sateet ei tuntuneet tältä, sillä aina oli lämmintä ja aina oli elämää (jos ei muuta niin bileitä) tarjolla, kun sille päälle hurahti. Täällä pimeys ja hiljaisuus on niin pitkä episodi, että on lähes välttämätöntä aloittaa meditoiminen (ja rumpujen soitto) selviytyäkseen edessä olevasta haasteesta.

 

Millä sä muuten selätät pitkän pimeyden ja harmauden?


Ps. Onneksi suunnitelmissa on kisamatka Samuille alkuvuodesta, se palkinto ollaan kyllä ansaittu. Ehkä onnistutaan hankkimaan pari kisamitallia😁.


Tänään aurinko hemmoitteli oikein kunnolla.

Kaunis Karjaan frisbeegolf -rata.


6

Vieraskynäilijä Mr. Beck Samuilta - Ganjaa kansalle!

 

 

Thaimaa on tunnetusti nopea käänteissään, ja loistavana esimerkkinä siitä tämä alla oleva Mr. Becksin vieraskynäily. 


Ei muuta kuin ihmettelemään:


Ganjaa kansalle!


Suomen politbyroomainen media on melkoisen lahjakkaasti vältellyt kannabiksen rakettimaista, laillista nousua ja siitä uutisointia Thaimaan maalla. Heinäkuun alussa Thaimaan pääministeri laittoi aloitteellisesti jakoon miljoona ganja-kasvia kansalle. Miljoona on kuulemma myös luku tai määrä lupia, mitä on myönnetty ympäri maan kasvattaa joko omaan, tai kaupalliseen tarkoitukseen kyseisiä kasveja. Sen voi jo nyt sanoa, että paluuta takaisin on erittäin vaikea nähdä. Totuushan on se, että pullonhenki on laskettu ulos ja sitähän ei takaisin sinne saa laitettua!

 

Kannabis, marihuana, ganja, ruoho on yksi tutkituimmista lääkekasveista kautta maailman historian. Esimerkiksi Amerikan Yhdysvalloissa on vielä kansallisella tasolla kasvi luokiteltu samaan ryhmään mm. heroiinin kanssa. Liittovaltiotasolla esim. Kalifornia on päättänyt laillistaa moisen hömpötyksen monien muiden osavaltioiden kera. Ronald Reaganin 80-luvulla tekemät suuret, enimmäkseen populismiin pohjautuvat linjaukset kannabiksen aiheuttamista ongelmista ovat tulossa tiensä päähän. Ja kyllähän Thaimaassa on asiaa käyty huolella läpi, miettien sekä hyviä että huonoja puolia vuosikymmenien saatossa kerääntyneestä aineistosta. 

 

Lainsäädäntö Thaimaassa hakee vielä lopullista muotoaan, mutta on jo selvä, että kannabista voi nautiskella omissa oloissaan kotona (kun ei häiritse naapuria), ilman että tarvitsee miettiä poliisin saapumista ovelle. Yleisillä paikoilla voi napsahtaa reilun 500 egen "nuisance" sakko, jos onnistuu pössyttelemään muita häiriten.

 

Yksi esimerkki, kuinka ravintolan pyörittäjä voi asianomaisella luvalla laittaa näytille.

 

Huomaa! Kuski messiin!

 

Samuilla näkee kaiken tämän minimuodossaan, mikä on nyt jo enemmänkin standardi ympäri maan; ravintolat tarjoavat osana menua option ottaa tiettyjä ruokasettejä marilla höystettynä, kaupat myyvät miedosti "maustettuja" keksejä ja karkkeja, sekä vaikkapa Chawengin yössä ei todellakaan tarvitse lähteä mihinkään sivukujille tekemään hämäräkauppaa, kun kaikki on tarjolla suoraan kaduilla. Kun aikaisemmin 7/11-ovissa luki aikatauluja, milloin alkomahoolia saa ostaa, niin senkin vapauduttua nyt ovissa lukee "Katso että alle 20-vuotiaat eivät saa kannabistuotteita käsiinsä".

 

Viranomaisen nopea palaute Samuinkin reilu kolme kuukautta kestäneestä kannabis-vapaudesta on se, että tuote ei sinänsä ole aiheuttanut, yllättäen, yhtään ongelmaa. Alkoholi on edelleen ylivoimainen ykkönen vaikeuksien luojana, mutta sitten tulee erilainen joukko erinäisiä synteettisiä huumeita, joista useimmat aiheuttavat riippuvuutta. Thaimaan viranomaiset ovat hyväksymisprosessissaan korostaneet eritoten terveydellisiä näkökohtia ja tutkimuksesta riippuen, moni tukee tätä taustaa.


Se, että yllättäen Thaimaasta tuli idän uusi vanha Hollanti, ei matkailijalle periaatteessa muuta mitään. Se antaa kuitenkin mahdollisuuden helppoon tutustumiseen aiheeseen, joka on vielä tabu ylivoimaisesti suurimmalle osaa Suomen kansaa. Hieman höpö-teetä, soppaa höystettynä muutamalla lehdellä tai keksiä pienellä lisukkeella. Jos ei ole jäänyt alkoholiin koukkuun, ei pitäisi jäädä tuohonkaan. Paljon ihmiset puoltavat myönteisesti sitä, kuinka ganja auttaa unen kiinni saamisesta, nivelten ja yleisesti lihasten kipuun ja särkyyn, lieventää stressiä ja muita mielenterveydellisiä ongelmia sekä niin ja näin.


Ottamatta tarkemmin kantaa puolesta tai vastaan, niin jokaiselle on tulevaisuudessa mahdollisuus kokeilla aihetta ja sopivuutta itselleen vaikkapa Samuilla - kohta lähestulkoon joka ravintolassa.


Mr. Beck


Ei kannata kuitenkaan vastasyntyneelle "maritissiä" tarjota...

Terveisiä Samuin yömaisemasta!


2

Kemiönsaaren kuulumiset - osa 1

Terveisiä syksyiseltä Kemiönsaarelta!


Elokuu oli ja meni, ja mikäli multa kysytään, niin hippasen turhan nopeasti. Kesän viimeinen kuukausi voisi puolestani jatkua vaikka seuraava puoli vuotta, mutta eihän se niin mene. Syksy tuli, vaikka kuinka taisteli vastaan.

 

Mulla on jo muutamana pimeänä iltana ollut kirjoittelufiilis, vaan enpä sitten kuitenkaan ole ehtinyt - koska elämä. Samuilta on tulossa toivottavasti ihan piankin juttua Mr. Becksiltä, mutta niitä postauksia odotellessa sytytin takkaan tulet, otin kaveriksi lasin viiniä ja sijoittelin sormenpäät näppäimille. Ehkä nyt on jo aika...


Siellä se meidän tölli kurkkii.


Lyhyesti - Samuilla on kaikki hyvin (ihan varmasti ennemminkin loistavasti), kuten myös täällä Kemiössä. Samuin kuulumisista (mm. Chawengin avautunut (yö)elämä, cannabiksen vapautuminen, ja mitä ikinä muuta onkaan luvassa...) Beck avautuu tässä lähiaikoina, kannattanee siis pysyä kuulolla. Vähintäänkin, jos on Samuin suunnille reissua suunnitelmissa (ja meillähän muuten on, Nigelin ja Daven fribakisoja ei voi näköjään mitenkään jättää välistä😅).

 

Samuin uutisia siis piakkoin, niitä odotellessa voi käydä vilaisemassa Koh Samuin suomalaiset FB- ryhmää, sinne edes silloin tällöin ilmaantuu jotain mainittavia asioita Samuilta. Mr. Beck on ryhmän pääylläpitäjä ja minä vaan orja, etenkin kun Becksin sometauko tuntuu vaan jatkuvan ja jatkuvan. Mutta valtaosa Samuin/Thaimaan uutisista ryhmään kiertää nyt minun kautta. (Oi varjele, oishan tässä muutakin...)

 

Kohta tuokin vaahtera on upea kaikessa punaisuudessaan.

 

Kemiönsaaren fribaelämä


...kuten vaikka vanhat ikkunat, ja ihan jäätävä määrä Kemiönsaaren frisbeegolf -kisoja. Toukokuun alussa täällä ollaan nimittäin aloitettu Taalintehtaan viikkokisat, jotka nyt sitten vihdoin ja viimein syyskuun puolessa välissä loppuivat. Viisi aikamoista kuukautta siis, mutta hitto vieköön miten on ollut hauskaa! Mun on pakko kehua Kemiönsaari lähes maasta taivaaseen, eikä vähiten kaikkien näitten uskomattoman ihanien ihmisten takia. Tyypit todellakin rokkaa!


Kun viiden kuukauden kisaruljanssi saatiin viimein päätökseen, olikin muutaman päivän päästä vuorossa Kemiönsaaren kolmen radan kisat. Lähes 12 tuntia kiekonheittoa, välillä lämpöisessä auringonpaisteessa ja sitten taas hyytävässä kaatosateessa. Nyt - mikäli lukijoissa löytyy fribailijoita - kannattaa ehdottomasti visiteerata näissä maisemissa, sillä meillä on täällä jo kolme frisbeegolf -rataa. Aikamoista etten sanoisi, näinkin "pienessä" kesäkylässä. Kemiönsaaressa on kyllä elämää läpi vuoden, vaikkei täällä peltojen perällä sysimustassa syyssäässä aina uskoisikaan.

 

Västanfjärdin radan kisaosuu, meidän tiimi.

 

Mutta siis, Västanfjärdiin avattiin tänä kesänä uusi 18 -väyläinen, suht nopea rata melko lyhyine väylineen, sen lisäksi Amos Parkin 18 -väyläinen fribarata aivan Kemiön keskustassa on sekin viimein hyvä. Amos Park on kyllä melko pitkä rata, koska pelkästään osassa siirtymisistä saa kantaa reppua jos jonkinmoisen matkan. Amos on kuitenkin viimein oikein timmi ja aika haastavakin, sen sijaan Västanfjärd jättää mut edelleen vähän kylmäksi. Siellä olisi mielestäni paikallaan ainakin pienimuotoinen viimeistelyshow väyläopasteineen, ettei valtaosaa heitoista tarttisi operoida ryteiköstä. No, osaajat osaa, me muut rämmitään😅.


Taalintehtaan fribarata sen sijaan on aina vaan mun suosikki ja tälläkin hetkellä paljon parempi kuin esimerkiksi vuosi sitten. Valtava kiitos siitä kuuluu lähettää tuolle paikalliselle porukalle, joka näkee oikeasti vaivaa radan viihtyvyyden ja toimivuuden suhteen. Ehdottomasti hatunnoston paikka koko ryhmälle! Taalintehtaalla on todella ilo heittää.

 

Kolmen radan kisojen palkintojen jakoa.

 

Entäs muuta sitten?


Olen palannut taas opiskelemaan vähän lisää vanhojen ikkunoitten restaurointia. Mä pidän tosta hommasta, sillä aina vaan jaksaa ihastuttaa vanhojen maalinrepaleitten alta löytyvä kaunis puu. Ja onhan se nyt vaan todella nautinnollista laittaa paikoilleen omin käsin restauroidut ikkunat. Koko rakennuksen ilme ikään kuin freesaantuu.


Töitäkin ollaan viime kuukausina tehty melko paljon, vaikka kaikki raha tuntuu eksyvän aina jonkun muun tilille. Verstaalle ei tilata uutta kattoa tänä(KÄÄN) vuonna, mutta toisaalta ei se vanha nyt niin paha olekaan, että olisi aivan pakko. Illanistujaisia ja juhlia meillä on vietetty tänä kesänä huolestuttavan vähän. Pauliina vaihtoi työpaikkaa tänne Kemiöön ja nyt on ollut haastavaa sovitella yhteen mm. Pauliinan, Tompan ja työnjohtajan vapaapäiviä. Lapsuuden ystävät Ira ja Harri ovat käyneet täällä välillä kisoissa ja sitten ollaan toki vietetty iltoja yhdessä, mutta melko hiljaista on silläkin saralla ollut. 

 

Tästäkin verannan ikkunasta tulee vielä hieno!

Valmista ikkunaa.

 

Junioreilla oli näemmä pitkä (ja kivinenkin) kesä, eikä auton nokka ole osoittanut Kemiönsaareen päin pitkään aikaan. Onneksi systerin ja perheen puolen vuoden Euroopan visiitti toi heidät aina välillä Suomeenkin, ja ollaan päästy nauttimaan helteisistä viikoista heidän kanssaan Sastamalassa. Nuo ikimuistoiset hetket on olleet ehdottomasti parasta kesässä. Nyt on ikävä hiipinyt rinnuksiin, kun tyypit palasi viimein takaisin Hongkongin kotiinsa. Toivottavasti alustavat suunnitelmat talven Samuin tapaamisesta onnistuu, ettei tarvitse odottaa tapaamista taas seuraavaan kesään.


Kurjet on häipyneet - se on syksy nyt. Yksi hanhilauma pelloilla ei osaa vieläkään päättää lähteäkö vai ei, ehkäpä jollain heistä on viisumin kanssa ongelmia, kuten meillä aina välillä Samui -vuosina. 


Arvatkaas muuten mitä? Me ollaan taas siinä tilanteessa missä ollaan jokainen vuosi päätetty olla olematta. Suomessa taas tämäkin talvi? Uuh, shit...


Palaamisiin ihanat!


Ps. Sarjahuijarin uhrit osa 2 on tulossa, kunhan Tomppa taas töiltään ehtii.


Taimistolla töissä, Salsa ja Boo vahtii selustaa.


4

Tomppa: Sarjahuijarin uhrit, osa 1

 

 

Long story short...

 

Kaikki alkoi viime vuonna alkusyksystä, kun hankittiin pakettiauto omia tarpeita ja remonttikeikkoja varten. Pikakelataan tuosta noin kolme kuukautta eteenpäin loppuvuoteen, jolloin päätin sitten laittaa pakettiauton vuokralle.

 

Tori.fi:n kautta tulikin kysely pitkästä vuokrauksesta. Aikamme viestejä vaihdettuamme vuokraaja ilmoitti, että koronarajoitteiden vuoksi hänen keikkansa peruuntuivat, eikä tarvetta autolle ollutkaan. Ja niinpä auto jäi seisomaan ja odottamaan kohtaloaan pihalle.


Vuodenvaihteen jälkeen olimme kovasti jo lähdössä kauan odotetulle Samuin reissulle, kun yllättävä koronatestitulos (lue täältä) muutti kuitenkin aikatauluja kahdella viikolla eteenpäin. Ja juuri silloin syksyinen vuokraaja laittoi taas viestiä, että nyt voisi tarvetta ollakin. Ja tästä alkaa varsinainen episodi - miten raskas ja pitkä taival siitä syntyikään...

 


 

Terve! Nyt olisi tarvetta pakulle...

 

Pari päivää positiivisen koronatestituloksen jälkeen syksyn "kaveri" otti taas Tori.fi:n kautta yhteyttä ja minä tietysti toiveikkaana halusin auton myös vuokrata. Olin tehnyt sopimuspaperit virallisten mallien mukaisesti valmiiksi, joten piti vain saada toimitettua auto vuokraajalle. Ensimmäinen viikko meni säätäessä auton noutamista. Lähtöpäivä Samuille läheni kovaa vauhtia ja loppujen lopuksi lupauduin toimittamaan pakettiauton Raisioon noin päivää  ennen lähtöämme. Sopimuksen mukaisesti kuukauden vuokra tuli maksaa tililleni ennakkoon ja sainkin vuokraajalta kuvakaappauksen Whatsappiini. Ja kyllä - tiesin ettei kuva ollut "virallinen kuitti", eli se oli esimerkiksi ilman arkistointitunnusta, mutta ajattelin että kaveri ei vaan osannut tarpeeksi hyvin käyttää kännykkää.

 

Vaan vähänpä tiesin tässä vaiheessa... 

 

 

Kyllä vaimo sen kävi juuri pankissa maksamassa...

 

Kuten osa jo saattoi arvata, kyseistä summaa ei näkynyt tilillä. Me kuitenkin painelimme tyytyväisinä Thaimaahan, jossa kaikki koronahotellisaadöt sekä friba-kisat veivät huomion hetkeksi. Fribakisojen jälkeen kaksi viikkoa myöhemmin kyselin maksun perään. Vuokraaja lupasi soittaa pankkiin ja selvittää asian, koska raha oli kuulemma hänen tililtään kuitenkin lähtenyt.


Seuraavana päiväni tilille ilmestyi puolet vuokrasta - pankin mukaan kuulemma myös aiemmin maksettu summa (eli puuttuva puolet) oli myös tulossa.


Maaliskuun alussa olimmekin jo palanneet Suomeen ja totesin, ettei tuon puolen kuun vuokran lisäksi ollut tullut mitään rahoja. Kaveri lupasi taas vaimon hoitavan asian saman tien, eli puuttuvan puolen kuun vuokran, sekä täyden maaliskuun vuokran.


Ja jos tässä ei ollut tarpeeksi, sama show alkoi seuraavalla viikolla uudestaan. Kaveri oli kuulemma tulossa Kemiönsaarelle työhommissa ja lupasi toimittaa silloin maksun käteisenä. Ensin tyyppi kuitenkin siirsi tapaamisen ja lupasi jälleen maksaa tilille. Seuraavaksi vaimo oli taas maksanut kaiken ja jäin odottamaan kuvaa kuitista.


Maaliskuun puolessa välissä aloin hermostumaan. Kyselin taas rahojen perään, mutta selityksiä löytyi. Oli tilinumerot menneet sekaisin ja rahaa oli syydetty kaverin tilille. Ja jälleen seuraavana päivänä vaimo meni ihan pankkiin asti hoitamaan maksua, jota taas jäätiin odottamaan...


Tästä postauksesta tulisi aivan liian pitkä, mikäli avaisin kaikki hienot selitykset tähän.


Lehtikuva.


Tuhannen euron lasku huolloista ja menetetystä työajasta


Jossain kohtaa näinkin rauhallisen ihmisen hermo menee. Ilmoitin siis vuokraajalle, että auto olisi syytä palauttaa seuraavana päivänä. Tästähän vuokraaja vallan innostui. Minä olinkin ollut se veivaaja, joten hän on jo keskustellut lakimiehensä kanssa korvausvaatimuksista, mikäli yritän lopettaa sopimuksemme ilman hänen suostumustaan.


Monen epätoivoisen hetken jälkeen tyyppi yllättäen maksoi kuin maksoikin puuttuvat vuokrat, ja näin sopimuksemme jatkui. Kunnes taas parin viikon päästä (nyt elettiin jo huhtikuun loppua) olisi pitänyt vuokria maksaa, ja sama show alkoi ties monennenko kerran uudestaan. Vuokraaja lähetti minulle laskun hänen pakuun tekemistään huolloista ja viestittelyyn tuhlautuneista työtunneista, sekä uhkasi jälleen lakimiehellään - tottakai.


Mitä tämän jälkeen sitten tapahtui, selviää seuraavassa osassa. Parempi että luet myös sen, koska et varmasti halua joutua narsistisen ammattihuijarin uhriksi.


Lehtikuva.



 

 

6

Mä yritän ehtiä kaikkea...

 

 

...mutten kuitenkaan ehdi.

 

Asia on yksinkertaisesti sillä tavalla, ettei sellaista päivää tulekaan, milloin ei olisi rästihommia tehtäväksi. Vaikka vanhat talot on ihania ja sympaattisia, varsinaisia piparkakkuja etten sanoisi, hommat ei lopu KOSKAAN. Me ei esimerkiksi kolmeen vuoteen olla päästy edes aloittamaan joitakin puhteita, jotka todellakin vaatisivat paneutumista - kuten nyt esimerkiksi verstaan viime talvena vuotanut katto. Nyt tosin puutavaran ja kaiken mahdollisen rakettimainen hinnannousu laittaa jäitä hattuun jo itsessään, joten eipä tässä huolta. Odotellaan sen suhteen aikoja parempia tai opetellaan itse, on sitä hullumpaakin tehty.


Mikäli en ole vielä muistanut mainita, Tomppa rakastaa exceleitä. Saatatte siis jo arvatakin, että lähes kaikki odottavat työt on Tompan exceleissä ja sitä myöten myös tulostettuna meidän jääkaapin seinällä - on ollut jo kuukausia. Aina kun vastaavanlainen TO DO -lista ilmestyy pöydälle (tai jääkaapin oveen), alkaa hirveä tohina ja ensimmäisten päivien aikana "tehty" -rasteja ruksaillaan innostuneesti. Alle viikossa tahti kuitenkin hiipuu, kunnes loppuu kokonaan, ja TO DO -lista täyttyy kaiken maailman tuherruksilla. Kunnes se sitten piirretään tai tuherretaan kokonaan täysin lukukelvottomaksi. 


Mutta onhan se aina mukava innostua, edes hetkeksi.

 

Vanhojen ikkunoitten restaurointia mainiossa kelissä.

Poltin muuten käsivartenikin tolla kuumailmapuhaltimella.

 

Mä en koskaan tajua, mihin kaikki tunnit vuorokaudessa häviää. Jos aikoisi hoitaa kaikki listan tehtävät, ei elämälle yksinkertaisesti jäisi aikaa. Samasta syystä myös blogi on päivittynyt tavattoman hitaasti. Mä olen moneen kertaan ja vähintäänkin jo vuoden verran ripustanut blogihanskat naulakkoon ajatellen kuten moni muukin blogin pitäjä, että sitä "joko elää, tai kirjoittaa elämisestä" - uuh miten hyvin kiteytetty. 


Ja aina kun päätän että tämä oli nyt tässä, löydän viimeistään kahden viikon päästä itseni tuijottamassa läppärin näyttöä. Lueskelen vanhoja stooreja ja fiilistelen kaikkea meillekin tapahtunutta, elän kaikki nuo vuodet uudestaan hetki kerrallaan. Kaikki vanhat valokuvat Samuilta, kaikki ne upeat maisemat ja sydämelliset ihmiset, mä en vaan voi jättää sitä kaikkea. 

 

Enkä tätäkään kaikkea.

 

Sateet on tuoneet myös komeita sateenkaaria.

Vanhan omenapuun alla.

 

Mutta tästä samasta syystä ja jonkinlaisesta blogikriisistä johtuen, irtauduin viimein myös ihanasta 40+ -blogit mediakanavasta. Mulla ei koskaan näemmä ollut aikaa tavata noita upeita kanssabloggaajia ja osallistua edes joihinkin mielenkiintoisiin pressitapahtumiin, joita olisi ollut tarjolla. Huono omatunto kalvoi ja stressi kasvoi. Tavallaan ilo katosi koko kirjoittelusta (ja joo, huonot tekstit huomasin itsekin jo aikaa sitten), yksinkertaisesti ei ole ollut paloa jakaa mitään kenellekään. Eikä varsinkaan, kun planeetat taistelee keskenään ja lähes kaikki mitä meille viime aikoina on tapahtunut, on ollut enemmän tai vähemmän pelkkää skeidaa. Phuuh, vaikka aurinko paistaakin, toivottavasti se paistaa pian taas tähänkin risukasaan.


Mutta summasummarum...


Tehdään nyt sitten näin; mä ilmestyn tänne tarinoitten ja kuulumisten pariin silloin kun saan inspiraation. Tai toisinaan, kun on jotain kerrottavaa. Varmasti myös silloinkin, kun on sadepäivä ja istahdan takkatulen loimuun, tai kun on lämmintä ja aurinko paistaa, silloin saatan kantaa koneen terassille lintujen lauluun, otan lasin viiniä ja kerron teille kuulumisia. Eli ehkä aika useinkin? 


En tiedä.


Mutta sen tiedän, että mun täytyy tehdä tämä(kin) stressittömästi, silloin kun siltä tuntuu. 


Kiitos kuitenkin että olette siellä, te olette ihan huikeita tyyppejä💛.

 

Kyllä tämä tästä. 


Vahtikoira Boo.

Autiotalon komea mänty ja kataja.

Toivottavasti kurjet ei ihan vielä suunnittele muuttoa.


12

Tyypit on jo ihan iskussa!

 

 

Terveisiä Kemiön sairastuvalta!

 

Boo ja Salsa palasivat kuuden tunnin tiputuksen ja seurannan jälkeen kotiin. Taju oli toki enemmän tai vähemmän kankaalla, mutta oman tuvan rauhaan kuitenkin - kiitos Raision Eläinsairaala Vettorin hyvän hoidon. Koirat saivat mukavasti viettää omassa sopessaan tuon reilu kuusi tuntia, ilman sen kummempia häiriöitä ja ylimääräistä sählinkiä. Välillä kävi lääkäri tsekkaamassa verenpaineet ja muut arvot, muuten koirat saivat nesteytystä ja tarpeellista lepoa.

 

Seuraava päivä meni kaikkinensa aikamoisessa tokkurassa. Ruoka ei maistunut, ei edes makupalat, ja aamun ensimmäinen kusilenkki päättyi 20 metriä portista, kun Salsa iski perseensä maahan. Eläinsairaalasta toki sanottiin, ettei pariin ensimmäiseen päivään ruoka varmastikaan maistu, mutta ettei edes herkkunakki, sitä vähän hämmästelin. Me saatiin Tramadol -resepti koirille, jota olisi pitänyt sitten heti aamusta antaa koirille, mutta siitähän ei sitten tullut mitään. Jos ei voi piilottaa lääkkeitä herkkuihin (ja näille koirille se ei todellakaan onnistu), toinen vaihtoehto on työntää lääke syvälle nieluun ja pitää koiran kuonoa kunnolla kiinni - jossain vaiheessa koira sen lääkkeen sitten nielee. Tässä tapauksessa, kun kyy oli purrut kumpaakin kuonoon ja se oli jo valmiiksi kipeä ja turvonnut, tämä vaihtoehto jäi auttamatta pois. 


Tramadol on muutenkin särkylääke (ilmeisesti aika huumaavakin), joten ajattelin että olkoot. Mikäli olisi ollut kyseessä joku oikeasti hoitava lääke, olisin varmaan yrittänyt tiukemmin keksiä keinon sen antamiseen, mutta nyt ajattelin seurata tilannetta ilman lääkettä.

 

Pikkuisen jaksetaan jo lenkkeilläkin.

 

Ihan hyvältä siis näyttää. Molemmilta onnistuu tarpeilla käynti (se oli kuulemma tärkeintä näin alkuun), ja vettä on lipitetty ihan kiitettävästi. Ruoka maistuu sekin jo vallan mainiosti, mutta ennen kaikkea herkut uppoaa ihan vanhaan malliin. Nyt olisi kyllä oiva hetki ajaa sisään jokunen terveellisempi elämäntapa, eikä tunkea niitä herkkuja kaikissa mahdollisissa käänteissä (vink vink vieraat💛), pari kiloa kun olisi kuulemma kummallakin koiralla syytä pudottaa. Mutta katsotaan laihdutuskuuria sitten myöhemmin, kun ollaan tästä käärmeseikkailusta kunnolla selvitty.

 

Lenkit ainakin luonnistuu lähes entiseen malliin, vaikka vähän vielä olisi syytä olla sairaslomalla. Niitä kaikkein pisimpiä lenkkejä me ei toki vielä tehdä, mutta päivittäin useampia lyhyitä tuohon lähimetsiin ja lammelle uimaan. Törmättiin me tuossa eräällä lenkillä muutamaan peuraankin, ja kummatkin koirat oli entiseen malliin ihan iloisesti lähdössä peurajahtiin. Yritetään nyt kuitenkin jokunen päivä vielä vähän  jarrutella.


Hyvältä siis näyttää. Varovaisuutta kuitenkin tarvitaan, sillä jälkiongelmia voi tulla mm. munuaisiin tai muihin sisäelimiin. Toivotaan kuitenkin, että me selvitään tästä seikkailusta näin vähin vaurioin. 


Kovasti ollaan halailtu ja pussailtu ja koirien joogat (kyllä, kovia tyyppejä joogaamaan) näyttää samalta, kuin ennenkin.


Kiitos kaikille tsempeistä ja myötäelämisestä💜


Ja ennen kaikkea, aurinkoista, lämmintä ja oikein hauskaa juhannusta teille ihanat💛

 

Ps. Samuin käärmeseikkailuista voi lukaista vaikka täältä ja täältä.


Boo ja kesän ihanat syreenit.

Eturivin Salsa.

Mainiota juhannusta kaikille!


0

1 kyy , 2 uhria

 

 

Tällä hetkellä planeetat on näköjään taas sellaisissa asemissa, että mitä tahansa voi tapahtua. Voisin kertoa vaikka mitä, mutta kerronpa mitä tänään tapahtui.

 

Boolle on pari viikkoa sitten ilmestynyt rintakehään kohtalaisen iso patti, ja luonteelleni tunnusomaisesti kelasin tietenkin päässäni kaikkein pahimmat vaihtoehdot. Eipä auttanut muu, kuin lähteä näytille Kemiönsaaren eläinlääkärille, joka on saanut meiltä kyllä täydet pisteet. Eikä vähiten siksi, että kunnallisena eläinlääkärinä hoito on aina mukavan edullistakin. 


Tänä aamuna kävin Boon kanssa näyttämässä tätä uutta pattia, joka kaikista peloistani huolimatta osoittautui onneksi rasvapatiksi. Huh huh. Sanoin eläinlekurille lähtiessäni, että nyt voi taas nukkua yöt rauhassa.


Vaan vähänpä tiesin tulevasta.

 

Boo

 

Tänään sitten sitten iltapäivällä touhusin puutarhassa Boon ja Salsan puuhatessaan omiaan lähistöllä. Yhtäkkiä havahduin Salsan kiljahdukseen ja ennen kuin ehdin reagoida millään lailla, säntäsi Boo Salsan luokse. Siinä vaiheessa huomasin pienen kyyn koirien edessä ja koska koirat oli vapaina, ei auttanut muu kuin tarttua kättä pidempään. Kyy oli tapettava, mutta onhan noita kobriakin tullut hoideltua päiviltä, kun ei muuta voinut.


Kyy jäi siis lapion alle ja kuvittelinkin tilanteen olevan jo ohi. Ensin kuitenkin putosi Salsa ja siihen perään myös Boo. 1 kyy, 2 koiraa, olisiko se edes mahdollista?


Ja kyllä, soitto eläinlääkäripäivystykseen vahvisti asian. Ensimmäinen koirista todennäköisesti saa näissä tapauksissa tujumman satsin myrkkyä ja perässä purtu koira sitten sen mitä myrkystä jää jäljelle. Salsa sai tässä tapauksessa sen ensimmäisen satsin ja Boo sitten sen mitä vielä oli jäljellä. 


Kaikki ne viidakkotalon kobrat ja pythonit, muutaman kerran silmiin roiskunutta myrkkyä ja eläinlääkärikeikka tietenkin, mutta ei onneksi vakavampaa. Sitten pienen pieni kyy onnistuu puraisemaan kahta koiraa, on se aikamoista. Sehän on vähän niin kuin 1 salama ja kolme rakennusta


Ei voi tuurilla kehua.


Nyt on koirat klinikalla ja me kädet kyynärpäitä myöten ristissä.

 

Salsa

Päivien parhaat aamulenkit

 

8

Voihan jäätalvi minkä teit!

 

 

Kun me palattiin Samuilta Suomeen (siis tänä talvena), lunta oli enemmän kuin ennen reissua. Siitä kun lumet sitten pikkuhiljaa alkoivat sulamaan, paljastui kaikkien kinosten alta 30 senttinen jäälautta, jota sitten hakattiin irti sitä mukaa, kun aurinko onnistui lautan reunoja sulattamaan.


Tuo viheliäinen jäälautta teki kuitenkin tehtävänsä. Moni perenna ei selvinnyt, ja on ollut surullista odotella nouseeko tuolta vielä se ihana perenna, tai entäs tuolta se viime kesänä istutettu kauniin punainen (ja kallis) ruusu. Puhumattakaan vaivalla eri puolilta hankituista monista pioneista, tai ystäviltä saadut kauniin punaisina kukkivat komeudet, jopa muutaman vuoden aikana istutetut lukuisat malvat ovat vain tyhjiä koloja kukkapenkissä. Iirikset ovat menneet, verstaan seinusta köynnösruusut, sekä monet monet monet muut. Kaikkia istuttamiani kukkia en edes muista, paljon niitä kuitenkin on.


Ja jottei siinä vielä olisi kaikki, viime talvena pitkäkorvaisille palleroillekin maistui lähes kaikki mahdollinen. Parempiin suihin meni monen vuoden kasvu marjaomenapensaista, joita olin istuttanut aidan vierustoille 15 kappaletta - YYH! Nuoret vaahterat maistui, sekä kovasti varjeltu jalavan muutamavuotinen taimi. Samoin tuntui uppoavan nuorin omenapuu ja synttärilahjaksi saatu ruotsin pihlaja. En tykkää yhtään.


Se on siis poikettava taimiostoksille. 

 

Huh tätä hulluutta!

Charlottasin upea purppuravaula

Charlottas Trädgårdin upean kokoisia amppeleita

 

Tuota ennen piti kuitenkin hankkia kesäkukat, eikä Charlottas Trädgård pettänyt tälläkään kertaa. Tai vähän meinas kyllä pettää sen takia, että tänä vuonna kevät ei ole ollut kaikkein lämpöisin. Ne kaikkein komeimmat ja isoimmat amppelit oli puutarhalla vielä suljettujen kasvihuoneen ovien takana, mutta kun sinne kuitenkin pääsi "vahingossa" kurkkimaan, niin puhumalla selvittiin niistäkin ostoksista. Kiitosta vaan ja tack så mycket💛.


Uusi löytö Kukkakauppa & Puutarha Järvinen


Kun me ollaan Pauliinan kanssa puutarhaostoksilla, me tarvittaisiin oikeastaan pakettiauto. Mikään määrä rehuja ei tunnu riittävän meille, kun ensin toinen meistä heittäytyy hulluksi ja toinen seuraa sujuvasti ja varsinkin hulluna perässä. Charlottasin jälkeen me pyörähdettiinkin vielä Björkbodantie 271:ssä, sieltä löytyy nimittäin meidän uusi tuttavuus Kukkakauppa & Puutarha Järvinen, joka on sekin varsinainen kesäkukkaparatiisi. Perennoja sieltäkään ei juuri löydy (yrttejä ehkä), mutta toinen toistaan komeampia kesäkukkahärpäkkeitä kylläkin. Sekaisinhan me tytöt sielläkin mentiin, kuinkas nyt muuten.


Nyt on sitten kesäkukat (melkein) istutettu. Viime vuoden ihastus Diana vei tässä puutarhassa yleisesti ottaen ruukkutilasta voiton, mutta paraatipaikalle pääsi kuitenkin se kaikkein paras ja ihanin Purppuravaula, tällä kertaa vielä purppuran värisenä. Uuh miten valloittava kukka! Viime kesän valkoinen purppuravaula roikkui jopa kahden metrin mittaisena terassin kulmassa ja toivon, että tämän kesän purppurainen versio loistaa aivan yhtä komeana.


Joko sulla on ollut purppuravaulaa?


Järvisen puutarha näyttää pieneltä, muttei ole.

Järviseltäkin vaikka mitä amppeleita

Pelargoniataivas

Paljon kaikenlaista erikoista Järviseltä



2

Ikkunamimmit

 

 

Tervemenoa huhtikuu ja morjensta pöytään kesäiselle toukokuulle! Noh, ei täällä oikeasti kovin kesäistä tunnu vielä(kään) olevan, ennemminkin jatkuvaa ja helvetillisen kylmää viimaa päivästä toiseen. Onneksi sentään pari viimeisintä päivää tuuli malttoi puhallella hissukseen ja lämpöä riitti melkeinpä luihin ja ytimiin asti. Pitkän jäätalven jälkeen siitä todellakin tarvittiin.


Tuulen puhaltaessa hiuksetkin päästä, voin onneksi paeta verstaan tyyneen syliin puuhaamaan vaikka vanhojen ikkunoitten parissa. Laskin nimittäin tossa yhtenä päivänä, että tässä meidänkin "maatilakokonaisuudessa" on vaatimattomasti pikkuisen vajaa sata ikkunanpokaa, jotka odottavat jonkun uhraavan aikaansa niillekin, ennen kuin viimeisetkin kitit putoavat tuulen mukana. Kysyin muuten pari vuotta sitten tarjousta meidän verannan kolmesta kauniista ikkunanpokasta, ja totesin lähes välittömästi, että ei saakeli! Rahat ei tule ikinä milloinkaan riittämään, ei siis auta muu kuin opetella restaurointihommat ihan itse. 

 

Ja sillä tavallahan ne ajatukset yleensä lähtevät.

 

Lähtökohta meidän kesäkeittiöön tulevissa ikkunoissa.

 

Korona teki kuitenkin sen, ettei taitoja päässyt oikein opiskelemaan. Kursseja oli peruttu tai siirretty hamaan tulevaisuuteen, ja uskokaa tai älkää, pelkästään yhden vuoden aikana soittelin useampaan paikkaan ja vaikka mille taholle, mutta tuloksetta. Joistain numeroista sain silloin tällöin uusien ihmisten puhelinnumeroita, mutta vaikka joku yksittäinen kurssi sitten jostain löytyikin, paikat oli tupaten täynnä ja ihmisiä vielä jonossakin. Uuh, mun "kaikki heti nyt" -luonteelle se oli myrkkyä, vaan eipä auttanut itku markkinoilla (taisin muuten oikeasti välillä vähän tirautellakin).


Kunnes sitten viime syksynä alkoi vihdoin ja viimein löytymään kursseja tälle keväälle, niinpä ilmoittauduin ensimmäiseen mahdolliseen. Mitä väliä sillä, vaikka ajomatkaa tuli 1,5 tuntia yhteen suuntaan ja jouduin pilkkopimeässä ajamaan lumimyrskyjenkin läpi, onhan tässä elämässä hullumpiakin juttuja tehty. 


Onneksi nimittäin lähdin. Meitä oli kurssilla yhdeksän ikkunamimmiä ja opettajana ihanan pirskahteleva Emilia Perho, Pinta ja Puite yrityksen omistaja. Vaikka matka Auranjokilaaksoon kevättalven pimeinä iltoina tuntuikin välillä pitkältä, odotin innolla jokaista iltaa. Toisinaan kun lunta pyrytti vaakatasossa ja näkyvyys oli ehkä metrin, mimmit kursseilla oli täysin varmoja etten matkan takia ilmestyisi paikalle, ja pitivät hulluina, kun saavuin p*skakeleistä huolimatta.

 

Töitä piisasi...

Hermot meinasi mennä jonkun laittamiin silikoneihin.

 

Jokainen meistä kurssilaisista toi mukanaan oman ikkunan (toiset jopa useampia). Itse valitsin mukaani kesäkeittiöön tulevat Paraisten purkutalosta haalimani mahdollisimman huonokuntoiset pokat, jotta oppisin entisöimään rankimman mahdollisimman kautta. Pokien rajun ulkonäön takia odotin Emilian sanovan, että niissä pitäisi uusia lähes kaikki puuosat, mutta vaikka ikkunoitten ulkonäkö oli vähintäänkin säälittävä, Emilia tiesi että hyvät niistä tulee. Ja voi tavaton miten hyvät tulikaan!


Vanhat ikkunat on vaan niin kauniita. On neliön mallisia ruutuja, kolmion mallisia ruutuja, pyöreitä ruutuja ja soikeita muotoja, kyllä sitä vaan ennen viitsittiin panostaa. Silloin joskus muinoin isompia ruutuja ei ilmeisesti osattu oikein tehdä, mistä johtuen suosittiin juurikin niitä pieniä ruutuja. Vanha puhallettu lasi on yksinkertaisesti aivan älyttömän kaunista, eikä nykyaikainen lasitavara vedä mitenkään vertoja sille. Paitsi ehkä korkeintaan lämpöarvonsa takia.


Me opittiin (tai ainakin itse opin) kurssilla valtavasti. Tänä päivänä katson meidänkin pirttikokonaisuuden pokia aivan uusin silmin, en kuten ennen lähes kauhunsekaisin tunnelmin. Tiedän että pystyn ne restauroimaan ja jos eteen tulee tenkkapoo, pyydän vertaistukea ja neuvoja meidän ihanalta Whatsapp -ryhmältä, jonka eräs vanhaa pankkirakennusta entisöivä kurssimimmi meitä varten perusti.


Hyvä ikkunamimmit ja tsemppiä meille kaikille uurastuksiin💜


Miten hienoa puuta kaiken paskan alla kuitenkin oli.

Melkein kokonaan kuoriutunut maalien ja silikonien alta.

Vanhat kulmaraudat roskiin ja uutta tilalle reikien paikkaamisen ja pohjamaalin jälkeen.

Tästä jo näkee, että kannatti.

Lasinleikkaus oli ehkä haastavin homma.

Siinä ne, 100 vuotiaat pokat. Näitä kelpaa jo näytellä<3


4
Back to Top