Yhtä jännää aina

En tiedä osattaisko meillä edes olla, ellei joku vääntäisi vatsan pohjassa. Itse kun vielä vedän kaikki jännitykset potenssiin sata, ei ole aina helppoa. Tietyssä pisteessä ei tarvitse edes nukkua.

Ja vaikka kuinka hoen itselleni että huoli pois, se ei poistu. Aivan saakelin sama mitä päätän.

Joten taas jännitetään.

Hirmumyrsky Mangkhut

Ensin jännitettiin Mangkhutin iskemistä Hong Kongiin. Moni nimekäs hirmumyrsky on tykännyt riehua sillä seudulla oikeinkin näyttävästi, eikä Mangkhut ollut sen kesympi. Taisihan tuo olla pahimpia myrskyjä aikoihin.

Vaikka Honkkarit on kohtuullisen kaukana meistä, siellä asuu meille maailman tärkeimpiä tyyppejä. Siskolla ja perheellä on kuitenkin kaikki nyt hyvin ja kotipilvenpiirtäjäkin yhtenä kappaleena.

Mutta aikoinaan yksi hirmumyrskyistä irrotti oven heidän autostaan, eli kyllä näitten myrskyjen kanssa varuillaan saa olla.

Meillä jännitetään nyt sitten kyseisen hirmumyrskyn rippeitä ja häntiä, joitten pitäisi riepotella vähän meitäkin tässä seuraavien päivien aikana.

Viidakkotalossa ei sinänsä ole mitään hätää, sillä sähköjen menemiseen ollaan jo totuttu. Lentävät palmunlehdet ja putoilevat kookospähkinät saattaa olla kohtalokkaitakin, varsinkin jos sattuu mopolla piipahtamaan niitten lentoreitille. Jokusen kerran on jo saanut väistellä lentäviä kenkiä sun muuta irtokamaa.

Mutta oikeasti tässä huolestuttaa ensi torstain Myanmarin keikka, jonne on tarkoitus lähteä Miskan kanssa autolla. Ja ihan kahdestaan vielä. Tähän reissuun osuu nimittäin yhteensä neljä venematkaa.

Jos huonosti käy, tännepäin uumoillut kolmen metrin aallot ei tule tekemään matkasta helppoa, etenkään kun on kaksi meren voimaa pelkäävää tyyppiä kyseessä. Nyt ollaan sitten kädet kyynerpäitä myöten ristissä, että tämä saakelin myrskyn hännät paiskoo meitä ihan hiton nopeaan. Ja että torstaina olisi jo tyyntä.

Hong Kongissa jonkun parvekkeelta lähti tuoli lentoon.

Tältä näytti siskon kylillä
*Hong Kongin kuvat lähetti sisko perheineen.

Viisumit

Syy miksi mennään Grand Andaman hotelliin Myanmariin, on tietenkin viisumit. Tai oikeammin se passeihin toivottavasti saatava kolmen kuukauden leima. Tässä neljän vuoden aikana nämä rajajuoksut on valehtelematta alkaneet v*tuttamaan ihan huolella. Viimeksihän meillä kävi kyseisellä raja-asemalla näin.

Mä en vieläkään voi ymmärtää, miksi me haetaan Penangilta vuoden viisumi, ja siitä huolimatta joudutaan piipahtamaan rajan toisella puolella kolmen kuukauden välein? Se ottaa aikaa, vaatii rahaa ja aiheuttaa vähintään koirien hoidon takia harmaita hiuksia.

Aivan käsittämätöntä soopaa, ja pistää välillä melkein vihaksi.

Mutta enivei, loppuviikosta jännitetään paitsi laivamatkaa kolmemetrisissä aalloissa, myös niitä leimoja. Saa nähdä mitä siitäkin tulee. Myanmarin puolelle on tarkoitus kuitenkin jäädä yöksi, sillä hotelli on jo maksettu. Eli syteen tai saveen.

Eikä tässä vielä kaikki. Eilen reissuauto jätti käynnistymättä, ja vaikka akku käytiin tänään lataamassa korjaamolla, niin jättääkö auto meidät jonnekin Ranongin vuoristoon, jää nähtäväksi.

Mutta mun mielikuvitelmissa kaikki menee tietenkin putkeen, ja me käydään Miskan kanssa uhkapelailemassa casinolla sellaiset 100 000 bahtia taskuun.

Toivottavasti päästään tällaisella kelillä veneilemään.

Ja tässä Myanmarin raja-asema. Mukavin asema missä ollaan koskaan käyty.

Tomppa Suomeen

Tästä tullaankin siihen, miksi lähdetään Miskan kanssa kahdestaan viisumireissulle.

Tomppa on lähdössä alkuviikosta duunikeikoille Suomeen, ja saa oman leimansa passiin sillä reissulla. Eli tällä meidän visareissulla koirat on Tompan hyvässä hoidossa kotona.

Mutta sitten me vasta jännitetäänkin.

Siis mitähän helvettiä tulee tapahtumaan sen kolmen viikon aikana, kun viidakkotaloa vahtii yksi superjännittäjä 15 vuotiaan teinin kanssa. Tai no, onhan meillä noi koirat ja virnuileva puutarhuri, joka on nyt valitettavasti kylläkin kadonnut jo 95%.

Voi itkujen itku.

Muutama päivä sitten päästiin taas listimään yksi valtava kobra ja tänäänkin yksi pirullinen centipede. Sen lisäksi pariin päivään on mahtunut jo kaksi 'SKORPIOOONI!!!' -huutoa, joista tämä viimeisin köllötteli kylppärissä pyrstö pystyssä. Onneksi muuten näin, sillä tuo sojottava skorpionin pyrstö on se mikä ihmisen havahduttaa. Näistä pikku riesoista olen kirjoitellut täällä.

En todellakaan tiedä miten selviän seuraavista viikoista. Voi tulla äitiä ikävä ja voi olla niinkin, että Phanganin Moikkulassa soi ovikello.

Ainakin sitä voi hermoromahdella ihan helvetisti jo ennakkoon, eikö vain?

Viimeisin valtava monokkelikobra.

v'ttumaisen pieni skorpioni, koko nimittäin hämää.

Skorpionin tappaja lähtee kolmen viikon lomalle.

Mutta onneksi meillä on Samuin seisoja Boo.

9
Back to Top