Metsien timantti

Musta tuntuu, että mä kävelen nykyään koko ajan

- totesin Tompalle pari päivää sitten.

Ja oikeasti, tämän tyyppisiä viestejä kroppa heittelee. Toisinaan kolottaa sieltä, välillä jomottaa täältä, ja jalat tietää ravanneensa.

Pitkillä koiralenkeillä metsissä, kiekkoja viskoessa, kallioille noustessa ja liukastumisien uhallakin laskeutuessa, kylmiin metsälampiin pludatessa, you name it.

Ravattu on.

Vaikka iltojen pimeydessä tuleekin liikaa istuttua läppärin ääressä, muu aika on aikamoista liikehdintää. Uni onkin sen mukaisesti syvää ja tyhjentävää.

Jos ei "fyysisen työn" aikaansaamia kevyitä kremppoja lasketa mukaan, elämä maalla on pelkkää supermoodia - ja foodia. Ainoa mitä täällä touhutessa pitää vähän jännittää, on happimyrkytys.

Mutta superfoodista puheenollen, mitäs mieltä olette pakurikäävästä?

chaga
Siinä se, metsän timantti

Pakurikääpä

Monia vuosia sitten jossain lähes burn out -tilassa tutustuin maailmanparantajaystävieni avustuksella pakurikääpään, jota ystäväni Malla kantoi väsähtäneelle frendilleen (kiitos Malla💛).

Kaikki jotka ovat joskus litistyneet kroonisen väsymyksen alle tietävät, että niissä olotiloissa on valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa päästäkseen taakan alta pois.

Mä tartuin silloin pakurikääpä -oljenkorteen ja valmistin saamistani pakurirouheista teetä. Sitä sitten litkin ensin aamusta iltaan, kunnes huomasin apinan lailla hyppiväni melkein seinillä. En tiedä oliko kysymys placebo -ilmiöstä, mutta fiilis oli ihan wow! Yllättäen ei tarvittukaan päikkäreitä joka päivä ja tarkemmin muisteltuna piti ehkä vähän himmaillakin, ettei aivan aamusta aamuun hihkuisi ja pitäisi muita hereillä.

No, sittemmin me muutettiin Samuille ja vaikka kääpää kovasti kaipailinkin, en saanut aikaiseksi hankkia sitä paratiisiin. Olisihan sitä jostain kansainvälisestä verkkokaupasta saanut, mutta elämä oli ihanaa muutenkin.

Nyt täällä ikuisen marraskuun pimeydessä on päikkäreitä välillä tarvittu. Ei siinä mitään, mutta jos meinaisi kovasti olla tehokas, päikkärit syö juuri siitä valoisasta ajasta turhan ison siivun.

Ja sitten yhtenä pilvisenä päivänä mä bongasin meidän pihalta pakurikäävän!

Ja olin että hitto vie - lähtisköhän ajoittaiset päikkäritarpeet taas pakuriteetä litkiessä?

Tästä se ajatus sitten lähti.

Pakuri paloiksi hakattuna

ja kuivattuna rouheena

näihin lasipulloihin tulee sitten tinktuuraa, kunhan se pari viikko tekeytyy

Nyt on ensimmäinen pakuri napautettu puusta (irtosi muuten yllättävän kevyesti), kuivatettu muutama päivä takan päällä, murskattu rouheiksi ja jauheeksi, ja tehty siitä teetä. Osasta rouheita laitoin vielä tinktuuraakin tekeytymään, eli upotin rouheet pariksi viikoksi vahvaan viinaan lillumaan ja laitoin lasipurkin pimeään kaappiin, koska näin pitää kuulemma tehdä.

Pakurikäävällä on lukemani mukaan vaikka mitä terveydellisiä vaikutuksia ja parantavia ominaisuuksia, ja näistä syistä se onkin saanut tittelin "sienien kuninkaana" ja "metsien timanttina". Sen väitetään esimerkiksi parantavan vastustuskykyä, lievittävän tulehduksia ja suolisto-oireita, tuhoavan bakteereja viruksia ja parasiitteja, aktivoivan kehon omaa immuunijärjestelmää toimimaan tehokkaammin ja tasapainoisemmin, ja jopa parantavan syöpää.

Pakurikäävällä onkin pitkä käyttöhistoria perinteisessä kiinalaisessa ja venäläisessä kansanlääketieteessä ja sitä käytetään nykyään ympäri maailmaa, Suomi mukaanlukien. Ilmeisesti pakurikääpä on myös voimakkain luonnossa esiintyvä antioksidantti minkä nykytiede tuntee, eli jos uskoo antioksidanttien terveysvaikutuksiin, pakurikäävän pitäisi olla maailman paras.

Vaikka jotkut tieteelliset tahot pitävätkin pakuria enemmän huuhaana, niin tähän väittelyyn en itse ota kantaa. Muistan vain sieltä vuosien takaa tuon uskomattoman energisen tunteen, minkä pakuriteetä juodessani saavutin - oli se sitten placeboa tai ei.

(Pakurikäävästä voit käydä itse lukaisemassa vaikka täältä ja täältä).

Ja koska täällä böndellä on mahiksia hömpsötellä melkein mitä vain, aion täysin rinnoin heittäytyä pakurikäävän pauloihin ja tehdä siitä teen ja tinktuuran lisäksi vielä jotakin, jota voisi kasvoillekin läträtä (koska melaniini).

Kunhan vain keksin että mitä ja millä tavoin.

Onko pakurikääpä sulle jo tuttu?

Finland countryside
Päivät pitenee jo, ihanaa!

3

Nojatuolimatkat osa 3 - tammikuut maailman laidoilla

Olin tänään aivan fiiliksissä, kun kuulin että jokainen viikko päivä pitenee melkein puolella tunnilla. Tuli ykskaks ihan voittamaton olo siitä että jumankekka, tää talvi on justiinsa selätetty. Ennen kuin se kunnolla alkoikaan.

Siis nyt en muista oikeasti koskaan Suomen tammikuussa huomaavani mustaherukan tekevän silmuja, tai nähneeni omenapuun varovaisesti kurkistavia lehden alkuja. Arvatenkin olen tästä kovin riemuissani, vaikka toki tiedän ettei talven ehkä näin kuuluisi mennä. Toivottavasti ei sitten huhtikuussa vastaavasti kolata lumia, kun sen kevään oikeasti kuuluisi saapua.

Nyt kun mitään reissuja ei ole ihan ensi viikolla näköpiirissä, päätin vaihteeksi muistella tammikuisia tunnelmia tästä viisi vuotta taaksepäin. Marraskuun nojatuolimatkat löytyy täältä, ja joulukuun matkat täältä.

Tammikuu 2015 Espoo & Koh Samui

No ensinnäkin, tammikuussa 2015 blogi Thaimaahan muuttamisesta oli vasta pieni ajatuksen poikanen. Vuoden 2014 joulukuussa palattiin Samuilta Suomeen viettämään joulua sellaisen päätöksen kera, että tammikuussa 2015 me muutetaan viimein kunnolla Samuille.

Tammikuun alussa 2015 saatiin varmistus tutusta vuokralaisesta meidän Espoon rivariimme, ja se luonnollisesti helpotti lähtöä. Myöskin esikoisen muutto omaan kämppään antoi viimeisen sysäyksen todelliselle lähdölle trooppiseen paratiisiin, josta oltiin haaveiltu jo sen 14 vuotta. Se on PIIITKÄ matka haavetta, joten tunnelmat huiteli taivaissa.

Esikoista jäi tietty pohjaton ikävä, mutta ei se ollut viettänyt himassa aikaansa enää pitkään aikaan, kun kaunis poninhäntätyttö oli vienyt sen sydämen.

Tammikuussa 2015 me viimein päästiin oikeasti toteuttamaan pitkäaikainen haave Samuille muutosta. Mikä ihana virstanpylväs!

Pitäisköhän tehdä poikakalenteri ;)

Tammikuu 2016

Tammikuussa 2016 oltiin startattu Airbnb -hosteina meidän silloisesta kylästämme hankkimallamme talolla. Ensimmäiset asiakkaat saapuivat Kiinasta (ryhmä trendikkäitä ja nauravia ilopillereitä), ja kaikki meni kyllä aikalailla nappiin. Siitä oli hyvä jatkaa.

Reissuja ei tammikuussa ehtinyt tekemään, paitsi hurmaavalle naapurisaarellemme Koh Phanganille. Jostain käsittämättömästä syystä meillä tuppaa reissu kuin reissu lähtemään aina ihan lapasesta, eikä tälläkään Phanganin tripillä ilman säätöä selvitty. Lue vaikka täältä.

Tammikuu 2017

Tammikuussa 2017 ylitettiin omia mukavuusrajoja heittämällä- tai jos tarkkoja ollaan, niin surffaamalla - Balin laineilla. No okei, jos IHAN pilkuntarkkoja ollaan, räpiköiminen keuhkot täynnä merivettä osuu lähimmäksi totuutta (aikahan se kultaa muistot). Surffikoulusta voit lukaista täällä.

Oltiin muuten ensimmäisellä Balin reissulla ever, ja tunnelmat reissun aikana heitteli yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Ihmeteltiin roskaisia rantoja ja vähemmän valkeata rantahiekkaa, ihastuttiin paikallisiin ihmisiin ja majapaikkojen hosteihin, kuolattiin upeita sisustushärpäkkeitä ja rakastuttiin Cangguun (eikä vähiten skeittimeiningin takia). Ubud löysi myös paikkansa sydämessä, kuten Bali (melkein) kokonaisuudessaan.

Kunhan alun hämmennyksestä oltiin ensin selvitty. Lue täältä.

Bali jäi kuitenkin kaivelemaan johonkin syvempään hampaankoloon siihen malliin, että sehän oli koettava pian uudestaan.

Pojat skeittaamassa Balilla

Tammikuu 2018

Ja tattadaa - Bali kutsui uudelleen myös tammikuussa 2018! Ja niin kuin vähän uumoiltiinkin, se oli rakkautta toisella silmäyksellä.

Edellisellä kerralla lievän hämmennyksen aiheuttanut Bali otti vastaan tutun kosteana ja lämpöisenä, aivan kuin olisi kotiinsa tullut. Balin värikkyys, iloiset ihmiset, eläväinen äänekkyys ja kaaokselta vaikuttava kummallinen järjestys tuntui mahdottoman hyvältä. Jopa rasvainen nasi goreng kylmään Bintangiin yhdistettynä maistui vuoden jälkeen taivaalliselta.

Balia oli ollut ikävä.

OMFG, miten mä kaipaan Baliakin! Vaikka kokonaisuutena pidänkin Samuin rantoja Balin rantoja kauniimpina, on Balissa samaa trooppisen mystistä imua kuin Samuillakin. Se ei suostu jättämään rauhaan, ja koska meidän sielut ei ole vieläkään löytäneet tietään Kemiöön, veikkaan niitten seilaavan jossain kohtaa välillä Samui-Bali.

lovely, lovely Bali

Tammikuu 2019

Tammikuussa 2019 tehtiin Samuilla suuria ja vähän riipaiseviakin päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Oli koittanut aika luopua omista unelmista hetkeksi, ja palauttaa juniori tropiikista sinne minne hän halusi - Suomeen.

Vuoden alussa meillä ei ollut paikkaa mihin Suomessa tulla, ei pankkilainaa mummonmökkiä varten, eikä edes kiikarissa yhtään sopivaa tölliä. Tieto siitä, että huhtikuussa tullaan Suomeen kolmen viidakkokoiran kanssa (ehkä jopa kodittomiksi) pyöritti perhosia vatsassa ja hermoromahdus liippasi paikoitellen ihan hemmetin läheltä.

Silloin tammikuussa ei todellakaan pystynyt uskomaan, että huhtikuun 12 päivä Tomppa ja koirat lämmitti kylmillään ollutta omaa pirttiä keskellä Kemiönsaaren peltomaisemia.

Näitä rantoja on Kemiöstä käsin nyt kovasti ikävöity

Tammikuu 2020

Tervetuloa maaginen 2020 - tästähän on alkava kultainen vuosikymmen, eikö vain?

Suomen talvi on ottanut meidät vastaan lämpöisempänä kuin olisi ikinä edes uskallettu toivoa. Nyt melkein tammikuun puolessa välissä tuntuu kovin keväiseltä vihertäviä peltoja ja sireenien silmuja katsellessa.

Me yritetään kovasti ottaa itsestämme niskaperse-otetta, jotta saataisiin edes jostain kohtaa aloitettua edessä kuumottavaa remonttia. Ihan vaan siksi, ettei kaikki jäisi sinne keväälle, jolloin olisi tarkoitus siirtyä jo julkisivun puolelle. Tulevaa kilometrin mittaista remppalistaa voi vilkuilla täältä.

Tässä kohtaa vuotta ei kaivata enää lunta, sen verran kepeissä kevättunnelmissa pari Thaimaanrannan maalaria täällä haahuilee. Sormet syyhyää jo marjaomenapensaitten istutuksia suunnitellessa, tulevassa kesäkeittiössä, autoreissussa keväiseen Eurooppaan ja töllin ensimmäisissä kesäjameissa.

Koiratkin kaapivat tassujaan eteisessä myyräjahdin toivossa, ihan kuin aavistaisivat kesän jo kolkuttelevan.

Missähän kohtaa se takatalvi lyö näpeille oikein kipeästi?

Kaikenmaailman piharakennuksia sitä nyt Kemiöstä sitten löytyy

Salsa myyräjahdissa tammikuussa 2020
2

Mitään en lupaa

Kun on kroonisesti kimpoillut paikasta toiseen, lähtenyt kun vähänkään siltä tuntuu, muuttanut suunnitelmiaan pienestäkin nihkeydestä - paikoilleen jämähtäminen on iso mörkö.

Istua nyt pimeässä töllissä tekemättä mitään.

Toki sitä olisi kaikkea puuhaa, mutta ei ne mitään lähtemistä ole - tuhertaa nyt joittenkin lattialankkujen kimpussa. Tai ikkunankarmien, tai lattialistojen.

Kamala kuumotus jalkojen alla tekee levottomaksi. Meinaan sillä tavalla, ettei sitten oikein osaa tarttua mihinkään.

Ei remonttiin.

Ei siihen e-kirjaan, joka on ollut viittä vaille valmis jo v-ttu vuoden.

Ei niihin pariin yritysideaan, joita työstettiin kuumeisesti vielä ennen joulua.

Eikä moneen muuhunkaan juttuun.

Mutta kun ei voida startata tien päälle, me voidaan aina lepuutella rauhattomia aivoja tuolla frisbeekentillä. Satoi tai paistoi, tai vaikka tuulisi kaatuneita puunrunkoja.

Mielipuolisuutta se on sekin, usko pois.

Tai sitten voi ravata Skanssissa hankkimassa uusia rillejä - tätäkin olen viimeiset pari kuukautta sekoillut. Tilannut ensimmäiset monitehot, ja palauttanut ne. Tilannut ensimmäiset piilarit, ja palauttanut ne. Tilannut uudet ajolasit (huh, ei tarvii palauttaa), tilannut uudet piilarit (testi päällä), ja ihmetellyt miksi en tilannut mitään lukulaseja.

En kai mä sentään dorka ole (?), vaikka epäilemättä siellä rillikaupassa tätäkin pohditaan. Tällä viikolla joudun kuitenkin palaamaan tuohon nimeltä mainitsemattomaan optikko-ketjuun, ja veikkaanpa että takahuoneen ovet paukkuu henkilökunnan paetessa päättäväistä olemustani.

En muuten ihmettele yhtään.

Jotenkin härski tuo uuden vuoden -tina ;)
Maaseutu vaipuu iltaan

Mitään en lupaa

Aina voisi elää terveellisemmin, syödä paremmin, olla kiltimpi, joogata ja meditoida nyt ainakin, opiskella lisää, aloittaa uusia harrastuksia sun muuta raflaavaa, mutta en usko että lupauksien tekeminen nytkäyttää noita asioita eteenpäin.

Mä AJATTELIN elää enemmän hetkessä.

Nauttia tästä pimeydestä, kun täällä kerran ollaan.

Innostua viileydestä, sille kun ei voi mitään.

Hankkia naurettavin pipo ikinä.

Etsiä sitä huuhkajan raakalaista, joka tässä pesii ja jonka jäljiltä valkoisia karvatupsuja löytyy puitten oksiltakin. Kerran me se jo nähtiin, mutta jos näkisi toistekin.

Hankkia kiikarit ja bongata järkälemäisiä susia, jotka lähistöllä vaeltaa.

Harjoitella draiveja pelloilla - jos ne lähtis joku päivä räväkämmin kuin purkka tukasta.

Suunnitella kesäkeittiötä ja lisää majoitustiloja piharakennuksiin. Tästä saisi nimittäin vähintäänkin omaleimaisen (lue omituisen) juhlapaikan.

Tutustua paremmin lähiseutuun. Kemiönsaari on VALTAVA ja kuuleman mukaan ihastuttava.

Tutustua useampiin Kemiöläisiin. Siis mehän tunnetaan jo ainakin paikallinen rakennuspuolen työnjohtaja, palomies, hinuri ja sairaankuljettaja - ja kaikki samassa persoonassa. 

Nauttia joka päivä korkeammalle kiipeävästä auringosta. Ihan tuntuu keväältä jo nyt, kun mustaviinimarjapensas ja syreeni pukkaa kilpaa silmuja.

Viimeistellä mun kuvaamat valokuvataulut, sillä joukossa on oikein komeitakin (kröhöm).

Selailla pinterestiä ja inspiroitua camper vanin suhteen.

Suunnitella seuraavaa lähtemistä. Ja muuttaa suunnitelmia.

Värjätä hiukset punaiseksi, NOT (tai mistäs sitä tietää).

Olla onnellinen pienistä asioista - pulleat punatulkut lintulaudalla, keltainen pöytäliina punaisen joulun jälkeen, vintiltä löytyneet räsymatot - onhan näitä vaikka mitä.

Mutta ei nämä silti mitään lupauksia ole - mä vaan AJATTELIN näin.

Mitäs sinä lupasit uudelle vuosikymmenelle?

Iso hukka, paikallisen kuvaamana

Vintin pieniä ilonaiheita

Näitä räsymattoja löytyy vähän mistä vaan

Kaikenlaista muutakin aarretta, kunhan ehtii perehtymään
2

Morjens 2019!

Piti taas kahlata blogikirjoituksia läpi, jotta saisi jonkinlaisen käsityksen vuodesta 2019. Ensimmäisenä fiiliksenä on se, että vuosi 2019 meni silmää räpäyttämällä - tosta noin vaan hujauksessa.

Kaikkea on tapahtunut pikakelauksella. Ykkösenä ehkä maisemien vaihto, jonne ei sielu vieläkään ole seurannut perässä (liekö tuo seuraakaan). Oma tölli Suomen maaseudulta löytyi monen mutkan kautta, mutta tänne sijoittuminen onkin sitten ollut suurempi haaste.

Vuoteen 2019 on mahtunut unelmien täyttymyksiä ja suuria suruja. Vuosi on ollut kovaa ikävää, mutta myös lukuisia iloisia jälleennäkemisiä.

Mennyt vuosi muutti myös radikaalisti meidän perheen olomuodon, ja sitä täällä pari aikuista nyt keskenään ihmettelee.

Vuosi 2019 muutti lähes kaiken.

kos samui view point
Suuret muutokset pisti pohtimaan...

Näistä maisemista ei ollut helppo lähteä.

Vuoden 2019 ilot ja haasteet:

Haasteet:

  • Vuosi 2019 alkoi raskaalla päätöksen teolla palata toistaiseksi Suomeen juniorin jatko-opiskeluitten takia. Tätä pohdittiin viidakkotalossa pitkään ja hartaasti, ja mielestämme nyt oli juniorin vuoro saada toiveensa toteutumaan. Voit lukaista haikeista fiiliksistä ainakin täältä.
  • Suomeen siirtymisen takia vietetyt unettomat yöt vaativat veronsa ja alkukevät vedettiin hämärän rajamailla. Eniten pelotti se, jos ei kaikesta yrittämisistä huolimatta onnistuttaisikaan saamaan viidakkokoiria Suomeen. Meille tyypilliseksi säätämiseksihän kaikki meni ja itku tuli monesti, mutta onneksi viime hetkillä löytyi Relo4paws, jonka korvaamaton James teki lähes mahdottomasta mahdollista. 
  • Juniorin peruskoulun yhdeksäs luokka toteutettiin Kulkurikoulun kanssa, ja loppukokeitten tekeminen Samuin viidakosta käsin oli haasteita täynnä. Välillä tanssittiin tangoa viidakkotalon terassilla, työnnettiin kuulan korvikkeena kookospähkinää ja heitettiin keihään sijaan bambukeppiä. Mielikuvitus oli päivien sana, mutta meidän huipputiimi selätti ongelmat. Tähän tietty vielä teoriapuolen haasteet, ja välillä trooppisten vuorten notkossa raikui perisuomalaiset kirosanat komeasti. Onneksi rakas puutarhuri ei ymmärtänyt suomea.
  • Pankkineuvottelut oli niin masentavia, että suunniteltiin oikeasti muuttavamme asuntovaunuun ystävän tontille. Ymmärrän toki hyvin, ettei suomalaiset pankit tykänneet meidän olemattomista suomi-tuloista, mutta kyllä me meinattiin muutama kerta heittää pyyhe kehään ja jäädä suosiolla sinne mihin oltais haluttukin. Suomi ei halunnut meitä.
  • Oman töllin hankkiminen Suomesta oli käänteitä täynnä. Budjetti oli pieni, koska lainaa ei meinannut irrota, joten työkalut oli melko vähäiset. Loppuvaiheessa meillä olikin sitten kaksi hyväksyttyä talotarjousta sisällä, joista valittiin yllätysvinkkinä saatu kohde - näkemättä tietenkin. Ja maksettiin sakot peruuttamastamme kohteesta.
  • Ja niinkuin Samuilta käsin aina sanoinkin, esikoista nähtiin melkein kolme kuukautta vuosittain 24/7. Ne kuukaudet oli korvaamattoman ihania ja niitä on täältä Kemiöstä käsin nyt sitten kaiholla muisteltu. Arvasin nimittäin sen, että kun ollaan kaikki Suomessa, yhdessä vietetty aika kutistuu minimiin. Ja näinhän siinä kävi. Nyt me ollaan täällä ja esikoinen veivaa ympäri Eurooppaa.
  • Bumban sairastuminen TAAS. Edellisestä melkein hengen vieneestä sairastumisesta voit lukea täältä. Bumba tiputti lähes kaikki karvat Suomessa, kärsi märkivästä koko kropan ihottumasta, raapi itseään loputtomasti ja oli kaikkinensa todella surkeana. Kunnallisessa eläinlääkärissä käytiin pariinkin otteeseen ottamassa kaiken maailman testejä, ja kun mitään ei löytynyt, päädyttiin allergiadiagnoosiin. Onneksi ressu palautui terveeksi kahden viikon antihistamiinikuurilla.
  • Ja niin se juniorikin muutti omillensa, eikä töllissä oikein tiedä miten päin pyörisi. Talo on tyhjä, paitsi joka toinen viikonloppu, kun saadaan Miska kotiin. Aika perustavanlaatuisia muutoksia siis, joihin totuttelu ottaa vielä hetken.
  • Maaseudun pimeys onkin yllättäen itselleni aika kova haaste. Pimeillä peltojen reunoilla koiria ulkoiluttaessa meinaa välillä mennä pupu pöksyy. Sen verran usein tulee näköhavaintoja susista, joihin en itsekseni (siis koirien kanssa) todellakaan välitä törmätä.
  • Suomessa oleskelu itsessään on meille todella kova haaste. Toisaalta on ihana olla lähellä rakkaita, mutta toisaalta taas on ihan hemmetin vaikea sopeutua. Tai tykätä. (Lue vaikka täältä).
  • Mikään näistä haasteista ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen suureen menetykseen ja suruun, jonka koimme kesän korvalla. Blogin rakastettu vieraskynäilijä Kurre uupui rankan sairauden kourissa ja lähti matkalle omalle tähtipolulleen jättäen pilvenportaisiin vain kevyen jäljen... We miss you Kurt!
 
Kurre matkaoppaana Chiang Maissa

Ilot:

  • Blogi täytti huikeat neljä vuotta, josta kiitos teille kaikki ihanat! Kiitos kommenteista ja uskomattomasta tuesta koko matkan ajalta. Vaikka Suomeen siirtymisen jälkeen fokus onkin ollut vähän hukassa, toivottavasti yhteinen matkamme jatkuu vielä pitkään. Blogin nimi ei ole muuttunut - EIKÄ MUUTU - sillä te saatatte aavistaa saman kuin me.
  • Oman töllin löytyminen kaikista haasteista huolimatta, oli megaluokan saavutus. Jos huhtikuun alussa meillä ei ollut edes pankkilainaa, ja saman kuun 12. päivä jo osa meidän porukasta oli Kemiönsaarella omaa pientilaa ihmettelemässä, se on aikamoista. Tuhat kiitosta kaikille apureille, te tiedätte keitä olette!
  • Juniori ei alkuun päässyt hakemaansa mediapuolen koulutukseen, jääden ensimmäiselle varasijalle. Tätä sitten jännitettiin kesän mittaan, ja aukesihan se paikka sieltä. Ihan superia!
  • Kemiönsaaren vastaanotto, se on ollut vallan huikeata. Oikeasti olemme tunteneet itsemme tervetulleiksi tämän hiljaisen kylätien varteen ja uusia ystäviäkin on löytynyt.
  • Kyllähän kaikkien remppahaasteiden keskellä pako frisbeegolf -kentälle on korvaamatonta terapiaa. Vaikka sielläkin välillä v-tuttaa, hauskuus vie voiton.
  • Ystävät - ehdottomasti! Pakko sanoa, että meillä on suorastaan fantastisia ystäviä. Kiitos että olette!
  • Kai sitä sitten on jonkin asteinen hullu, kun jaksaa iloita remonteistakin. Jokainen uuden remppakohteen aloitus saa sormet syyhyämään siihen malliin, ettei melkein huvita edes nukkua välissä. 
  • Iloita voi kyllä siitäkin, miten hienosti koirat on Suomeen kotiutuneet - vaikka ongelmiakin on ollut. Mutta en mä oikeastaan sitä epäillytkään, nämä on rohkeita tyyppejä. Paremmin ne ainakin on sopeutuneet, kuin me palvelijat ikinä.

Mutta hei, vuosi 2019 oli kokonaisuutena ainutlaatuinen ja hämmästyttävän hyvä sitten loppupelissä.

Reissua on suunnitteilla keväämmälle, samoin kuin remonttitalkoita, jameja (joo-o Kemiöön), sun muuta näppärää. Ja sen verran mitä itseämme tunnen, säätöä ei tule puuttumaan tästäkään matkasta.

Olisko sulla muuten mielenpäällä jotakin, mistä haluaisit kuulla?

Astetta koleampia maisemia.

Kemiönsaarella pääsee todellakin kuulemaan omat ajatuksensa.

2
Back to Top