Sisällön tarjoaa Blogger.

5 vuotta sitten Thaimaassa

 

Marraskuu Suomessa on ollut mulle aina äärimmäisen raskas. Valon vähyys, harmaus, kylmyys, viima, loska ja p*ska - siinähän sitä. Voisin melkeinpä sanoa, että marraskuut Suomessa on olleet se suurin syy ulkomaille haikailuun, niitä kun on tässä vuosien kertyessä kasaantunut jo aikamoinen nippu. Toisille sopii neljä vuodenaikaa (vai oliskohan näitäkin Suomessa nykyään vain kaksi?), itse olen kuitenkin kesän lapsi ja jättäisin kalenterista kuusi kuukautta kokonaan pois. 

 

Tämänkään vuoden marraskuu ei ole ollut sen kummoisempi, tai yhtään helpompi. Sisällä pirtissä menee suurin osa vuorokaudesta ihan vaan pimeyden takia, ja kuulen joka päivä koirien syvät ja masentuneet huokaukset - ihan helvetin mälsää on. Tänä vuonna lähes koko vuoden ongelmat (ehkä jopa parin vuoden) ovat poksahtaneet yksi toisensa jälkeen framille juurikin tämän marraskuun aikana. Olen valmista kauraa, tämä joulu vielä täällä (talvestakin ikävä kyllä suurin osa), sitten ei enää yhtäkään talvea. Ei me kuuluta Suomen talveen. Tämän vuoden osalta totuus on ikävä kyllä se, että ainoastaan juniorin ongelmat ovat pitäneet meidät täällä, ja mä todella tilaan nyt valoa tunnelin päähän. Olisiko joku yläkerrassa kuulolla?

 

Lääkkeeksi tähän omaan "melkein masennukseeni" päätin palata viisi vuotta ajassa taaksepäin. Siellä saman taivaan alla Samuilla muistin jokainen aamu ihmetellä, kuinka hienoa elämä on. Voi tietty olla, että nyt me maksellaan veroja niistä aurinkoisen onnellisista vuosista Samuilla, mutta jonain päivänä se aurinko paistaa jälleen tähänkin risukasaan. Jonain päivänä elämä on taas helpompaa, sen on pakko olla.

 

Mutta nyt palataan Thaimaa -muistoihin;


Vitsit miten hienoa Samuilla olikaan!


Viisi vuotta sitten Thaimaassa


SATUN

 

Viisi vuotta sitten marraskuussa olimme asuneet Samuilla aikalailla vuoden päivät. Se vuosi oli pitänyt sisällään jo melko monta boarderrunia (pakollista rajanylitystä) ja marraskuussa 2016 oli vuorossa jälleen yksi haastava. Se alkoi kovalla kuumeella ja vatsataudilla, mutta kun passissa lukee tietty päivämäärä, silloin on mentävä rajan yli vaikka itkien.


Suunnitelmissa oli paratiisisaareksikin mainittu Koh Lipe (Malesian rajalle helppo koukkaus), mutta kuumeilun takia lyhennettiin reissua ja päädyttiin pariksi yöksi Malesian rajan läheisyydessä sijaitsevaan Satuniin. Satun on hiljainen muslimivoittoinen kaupunki eteläisessä Thaimaassa, eikä mitenkään erityisesti turistien suosiossa. Lähinnä siellä pyörivät juuri meidän kaltaiset ulkomaalaiset, joitten on pakko kolmen kuukauden välein käydä hakemassa leima passiin, jonka turvin saa taas viettää seuraavat kolme kuukautta Thaimaan rajojen sisäpuolella. Koska Satunissa ei vielä olla kyllästytty turisteihin, se ystävällisyys mitä osaksemme saimme oli mykistävää. Jos joskus on tuntenut itsensä julkkikseksi, se tapahtui juuri tuolla.

 

Vaikka emme päässeet tuolla kertaa Koh Lipelle, meidän ihmetykseksemme universumi heitti Koh Lipen pienen ravintolan viereiseen pöytään Satunissa. "Mita kuuluu, saalmiaakki, matti nuukanen" - kuului iloisesti viereisen pöydän kaljuuntuvan italialaismiehen suusta. Tämä kaveri, mr. Luca, oli aikoinaan seurustellut kuusi vuotta suomalaisen naisen kanssa, tutustuen ehkä niihin "tärkeimpiin" asioihin myös Suomessa😅. Luca pyöritti vielä silloin Blue Tribes garden beach resorttia Koh Lipellä yhdessä hänen sydäntään lähellä olevan alkuperäisväestön Chao Leh:n kanssa. Chao Leh -väki (people from the sea) on turismin myötä Andamanillakin ajettu ahtaalle monikansallisten yhtiöitten ostettua ja jopa ryövättyä heidän maitansa vuosien saatossa. Luca on antropologi ja on tutustunut pintaa syvemmältä juuri tuohon "heimoon" auttaen heitä mm. tekemällä heidän tarinaansa ja kohtaloaan tutuksi. Me sovimme tuolloin vuonna 2016 Lucan kanssa treffit Koh Lipelle johonkin lähitulevaisuuteen, mutta valitettavasti sitä päivää ei koskaan tullut. Paitsi meille kaikille, koronavuodet on olleet myös Lucalle ja Koh Lipelle vaikeita. Tästä marraskuusta eteenpäin Lucaa ei Koh Lipellä enää tapaa, mutta unelmia hänellä vielä on. Toivottavasti tulevaisuuden unelmat vie todellakin tuon italialaiskaverin uutta resorttia rakentamaan Madagascarille (tai Filippiineille, tai Indonesiaan, tai...). Onnea Luca tulevaan!

 

Voimia myös  Chao Leh -ihmisille. Toivottavasti tämä koronap*ska hellittää pian.

 

Lucasta ja Chao leh: sta voitte lukea enemmän täältä ja täältä.

 

Satunissa asuttiin pupuresortissa, ja vitsit että pupuja olikin paljon.

 

REMPPAA THAIMAASSAKIN


Kun näitä muistoja kaivelin, kävi selväksi ettei me osattu Samuillakaan elää ilman remppahommia. Me oltiin jo aiemmin rempattu siellä yksi vuokratalo, jota manageroitiin meidän silloisen vuokranantajan pyynnöstä. Marraskuussa viisi vuotta sitten me kuitenkin rempattiin sillä hetkellä asuttamaamme unelmakartanoa. Kartanon hollantilaista omistajaa emme olleet koskaan fyysisesti tavanneet, mutta meillä oli hyvä yhteys häneen ja lupa pitää kartanosta huolta. Siis myös remppaamalla (hulluja vuokralaisia - maksaa nyt omasta kukkarosta rempat).  


Kartanossa vuosi yläkerran vessa siihen malliin, että alakerran olohuoneessa olisi voinut käydä vaikka suihkussa. Siinä sitten välikaton korjauksen tiimellyksessä päätimme maalata ensin keittiön kulahtaneet seinät ja katon, ja sittenhän se mopo karkasi jotenkin käsistä. Niinhän näissä hommissa yleensä tuppaakin käymään. Se että "maalaan vain nämä seinät" ei ainakaan meillä koskaan toteudu, vaan yhtäkkiä huomataankin viisi viikkoa jo menneen pensselin ja telan varressa. No mutta enivei, marras -joulukuun vaihde on yleensä se sateisin aika Samuilla, joten tietokoneen tuijottamisen sijaan sitä mieluummin keksii vaikka jotain puurtamista.

 

Tossa kartanon remppakuviossa kävi muuten loppupeleissä niin, että vuokranantaja ilmoittikin laittavansa talon myyntiin. Oi miten kiva juttu. Me saimme silloin etuosto-oikeuden kartanoon, mutta päädyimme tiukan pohdinnan jälkeen kuitenkin omistamisen sijaan säilyttämään vapautemme liikkua minne ikinä mieli tekisikin. Mutta eihän sekään juttu sitten loppupelissä ihan kivuttomasti mennyt, lukaise vaikka tyypistä "Landlord from hell". 

 

Tässä tällä kertaa Thaimaa -muisteloita viiden vuoden takaa. Sen verran nastaa vanhojen juttujen kertaus oli, että taidanpas tehdä pienen juttusarjan eri vuosilta Samuilla. Samalla pääsen fiilistelemään tulevaa Samuin reissua, joka (jos kaikki menee putkeen) on jo alle kahden kuukauden päästä. 

 

UUUH, MITEN HIENOA!

 

Tsemppiä Luca, tsemppiä juniorille ja meille ja tsemppiä teille kaikille. Tämäkin p*ska loppuu aikanaan (ihan varmasti) ja sitten on taas helpompaa.

 

Pus.

 

Ps. Hyvänmielen kuvia Samuilta, olkaa hyvät!

 

Vaikka kartano olikin vähän rempsallaan, se oli ihana!

Eiköhän juniorikin ollut onnellinen, onnellisempi...

Koiraelämää Samuilla

Nämä rantojen siivoukset oli huippunastoja!


Historiaa ja paniikkia

 

Eräänä aurinkoisena syyspäivänä kävi sitten näin;


Hieman vanhemman puoleinen traktori ajoi meidän pienen metsäpalstan reunaan, repi muutaman puunalun aivan MEIDÄN METSÄN reunasta (kuitenkin viereiseltä tontilta) ja kiipesi sitten pöpelikköä ylöspäin. Seurasin aidan takaa silmä kovana siihen asti, kun traktori vielä oli näköpiirissä, mutta siirryin sitten muihin hommiin. 


Tällaista puunhalaajaa asia jäi kuitenkin vaivaamaan. 


Mitähän se ukko siellä puuhasi? EI KAI VAAN laittanut mitään nauhoja tonttien rajoille? 

 

Uuh mikä paniikki siinä syntyi, oli aivan pakko lähteä tutkimaan asiaa tarkemmin. Nappasin siis koirat mukaan ja kömmin metsään huomatakseni selkeän punaisilla nauhoilla merkityn rajan. TÄHÄN ON TULOSSA HAKKUU!!! MÄ KUOLEN! AINAKIN MÄ MUUTAN!

 

Kaikki hattivatitkin menee matalaksi...

 

Mä vihaan avohakkuita. En tosin tiennyt minkälainen hakkuu paikalle olisi tulossa, enkä tiennyt kuinka valtava alue olisi kyseessä, mutta meidän tontin reunalta alkaa sellainen varmaan 20 hehtaarin metsäkaistale (meille kuuluu ikävä kyllä vain pieni siivu), joka on ollut "villieläinten" ja meidänkin erittäin ahkerassa käytössä. Ja tuo metsä on ollut todella sympaattinen. Siitä on kuitenkin vuoden sisällä avohakattu jo noin kaksi hehtaaria puustoa ja oikeastaan edellisestä avohakkuusta lähtien olen ollut vähän paniikissa. Jos jollakin vaikka olisi kasvanut nälkä syödessä?


Jokunen päivä tuosta tapahtumasta eteenpäin törmäsin Matti metsästäjään, joka on siis oikeasti metsästäjä ja nimeltään Matti. Matti kertoi että hakkuu siihen meidän rakkaaseen metsään on tulossa, joten olkaahan sitten tarkkoja vaatimuksinenne, kun metsäkoneet tulevat TEIDÄN TONTIN läpi. 

 

- Ai miten niin meidän tontin läpi?

 

- No koska viljelijä metsäkaistaleen toiselta puolelta oli sanonut, ettei hänen peltojensa läpi mennä. 

 

Matti sanoi myös, että Metsäliiton pitäisi kyllä ehdottomasti ottaa meihin ennakkoon yhteyttä, ja voihan olla että vaan harventavat metsää. Mutta tuossa vaiheessa tunsin, kun paniikki valtasi koko kehon. Matti myös kertoi, että kyseisessä metsässä on joku muinaisjäänne ja pohti vielä sitäkin, mahtoikohan joku museovirastosta käydä sen jo tsekkaamassa. Tästä lisää vielä lopuksi.


Toi metsä on todellakin luonnontilassa. Uuh, miten hienoja suppiksia sieltä löytyy!

Nyt siellä on merkattuna yksi alue.


Tän oli pakko olla pahaa unta, jota se tietenkin olikin, kun valvoin kolmatta yötä putkeen. Mitä mä voin tehdä? Mistä mä löydän tietoa? Kuka voisi auttaa? V#TTU TOTA METSÄÄ EI KAADETA!


Siitä se sitten alkoi, aikamoinen salapoliisirumba. Kuka omistaa metsän, minkälainen hakkuu on tulossa ja milloin? Aikansa kaikki selvittely otti, mutta ei etsivä tieltä eksy ja kuukkeli antaa paljon vastauksia, kun riittävästi uhraa aikaansa. Maanmittauslaitos kertoi metsän tämän hetkiset omistajat (perikunta) ja Metsäkeskus ajankohtaiset metsänkäyttöilmoitukset. Valitettavasti sieltä Metsäkeskuksen voimassaolevista metsänkäyttöilmoituksista kävi ilmi, että meidän seikkailumetsään on todella tulossa melkein kuuden hehtaarin avohakkuu, ja vieläpä tämän vuoden puolella. 


Nyt oli sitten jo heitettävä kaikki mahdolliset ansat vesille. Olisiko ainoa vaihtoehto yrittää ostaa metsä, vai löytyisikö sieltä vahingossa vaikka liito-oravia? Niitä nimittäin ON Kemiössäkin. Vai olisiko ratkaisu siinä muinaisjäännöksessä? Piti siis selvittää mistä muinaisjäännöksestä ylipäätään on kysymys.

 


 

Tähän löytyi Museoviraston sivuilta vastaus ja samalla yhteystiedot paikalla käyneeseen arkeologiin. Soitin siis hänelle. Tuossa "meidän" metsässä sijaitsee vanha hiilimiilu, jonka ikää arkeologi ei osannut varmuudella sanoa. Miilu on kuitenkin puuhiilen valmistusta varten rakennettu maahauta, jota käytettiin puun kuivatislaukseen, jolloin lehtipuuta kuumennettiin suljetussa, vähähappisessa tilassa, jolloin puu paloi epätäydellisesti. Miilu peitettiin tavallisesti turpeella ja havuilla ja tiivistettiin huolellisesti. Puuhiiltä on käytetty muun muassa rautaruukeilla masuuneissa.

 

Tämä kyseinen arkeologi on nyt käynyt metsäyhtiön kanssa merkitsemässä "meidän" hiilimiilun, etteivät metsäkoneet vahingossakaan tuhoa sitä. Mikäli näin käy, on kyseessä rikos, sillä hiilimiilut ovat suojeltuja kohteita. Mutta, vaikka arkeologi olikin kanssani yhtä harmistunut vanhojen luonnontilassa olevien metsien tuhoamisesta, mitään ei sitä kautta ole tehtävissä. Hiilimiilun säilyttäen sen ympäriltä voi metsän kaataa. Nyyh.


Käytiin me myös erään paikallisen metsänomistajan kanssa tutkimassa metsää vähän tarkemmin. Se on upea vanha metsä, vaikka valitettavasti tuhojakin on. Mutta sen voin kuitenkin sanoa, että monille eläimille ja eliöille se toimii suojapaikkana ja elinympäristönä. Voinkin kokemuksesta kertoa siellä käppäilyn olevan useamman näkymättömän silmäparin seuraama ja vähän pelottavakin. Ilman koiria en sinne mene, enkä pimeällä edes koirien kanssa.


Tässä Boo on hiilimiilun päällä, ei sitä kuvissa oikein näy.


Mutta nyt se sitten lähtee, ellen vielä keksi jotakin. Sain kuitenkin tältä tutulta metsänomistajalta vinkin, kuinka paljon kyseisestä metsästä ehkä kannattaisi tarjota. Ongelmana on tietenkin raha ja toki vielä sekin, että jos metsän vaikka onnistuisikin ostamaan, niin sittenhän pitäisi vielä hoitaa valtavaa metsääkin. Maybe not for me.


Joten paniikki jatkuu, vaikka pystynkin jo nukkumaan. Huikkasin tuonne universumille ja kaikille villieläinten suojelushahmoille, että mikäli haluatte pelastaa nuo eläimet, nyt on sitten parempi pelastaa metsä - ja äkkiä sittenkin. (Joskus on vaan delegoitava asioita eteenpäin😇).


Lopuksi vähän lisää historiasta.


Siellä museoviraston sivuilla seikkaillessani huomasin myös, että tältä meidän tontilta on löytynyt useampikin kivikauden aikainen esine. Mun mielestä on todella mielenkiintoista, että täällä maata kaivellessani voisin oikeastikin löytää aarteita kivikaudelta asti. Arabian lautasiahan on jo löytynyt epämääräisestä kiviröykkiöstä ja sitten niitä vähemmän mielenkiintoisia ja arvottomia rautaisia termoskannuja sun muuta romua. Mutta että ihan oikeitakin aarteita? Wow. 


Joudun ehkä tonkimishommiin, kunhan liito-oravatutkailuiltani joudan...


Siellä se ihana metsä on. Saisinpa mä pitää sen.


Näinkös siinä sitten kävi?

 

Irinahan sen sitten viimein sanoi;


- entäs jos lähtisittekin Samuille ihan vaan kuukauden lomalle meidän kanssa?

 

Johon minä tietenkin;

 

- ei me millään voida, koska koirat.

 

Tässä tämä mun motto rehellisyyden nimissä on.

 

Kunnes rupesin miettimään. 

 

Ja sitten kyselemään.

 

- Voisiko esikoisen ylenpalttisesti koiria rakastava tyttöystävä olla kiinnostunut huolehtimaan meidän karvaperseistä kuukauden verran (korvausta vastaan tietenkin)? Esikoinen on itse koko talven reissussa, joten ehkä tyttöystävällä olisi aikaa? (Vihreää valoa näytetty😍).


- Mihin hintaan lähistöltä saisi koirahoitolan ja minkälaisissa olosuhteissa koirat joutuisi olemaan? (Ei se olisikaan niin kallista kuin muka tiesin).

 

varvastossuja on kyllä ikävä...

ja niin näitä maisemiakin.

 

Ja sitten miettimään lisää.


- Jos ME KAKSI olisimmekin reissussa vain kuukauden, emme tarvitsi aidattua puutarhaa Samuilla.


- Voisimme tyytyä huomattavasti halvempaan (lue kehnompaan taloon).


- Kuukauden reissussa ei tarvitsisi miettiä viisumeita.


- Kuukauden reissussa ilman koiria ei tarvitsisi myöskään huolehtia koirien ulkoiluttamisista reviiritietoisten  katukoirien seassa, tai ruokkimisaikatauluista, eikä rabiestesteistä. Puhumattakaan siitä helvetillisen paperirumban aiheuttamasta stressistä. Sitä voisi olla kerrankin ikään kuin FREE (olikohan se jotain syötävää?)


- Voisi istuskella illallisilla vaikka aamuun asti. Vähän niin kuin honeymoonilla, mitä me ei koskaan vietetty. Olisikohan reilun 20 vuoden jälkeen jo aika?


- Pystyisi täysin keskittymään siellä taas pidettäviin fribakisoihin (aiemmista voit lukea täältä) ilman, että joutuisi kisojen ja iltajuhlien välissä rynniä hoitamaan koiria.


Fribakoulutuksessa Samuilla. Kiitos Philo!

Philo Brathwaite Samuin kisoissa


- Ei tarvitsisikaan vuokrata autoa, yksi mopo riittäisi.


- Jos ihan huonosti kävisi ja joutuisikin yllättäen johonkin kuumottavaan koronakaranteeniin (ehkä jopa sairaalaan), koirat olisi turvassa täällä Suomessa. Kohtalaisen iso plussa ja huojennus.


Tuossa yllä olikin sitten sen verran paljon plussia, että niinhän siinä sitten kävi; yllätykseksi Tompalle ilmoitin ja maksoin meidät Samuilla tammikuun lopussa ja helmikuun alussa pidettäviin vuosittaisiin frisbeegolf -kisoihin. Ja nyt kun se on tehty, kaikki tuntuu jotenkin älyttömän luonnolliselta - näinhän tämän sotkuisen vyyhdin pitikin selvitä.


Lentolippuja ei tosin vielä ole, ziisus - eihän mulla ole voimassa olevaa passiakaan! Mutta meillä on nyt jonkinlainen maaliviiva, jota kohti rämmitään. Parasta tässä on paitsi tietty se, että me päästään käväisemään "kotona", mutta myös se, että päästään näkemään ja fiilistelemään miltä Samui näin melkein kolmen vuoden jälkeen tuntuu. 

 

Kodilta? 

 

Vieraalta? 

 

Let's see...

 

Ps. Mä lupaan kuitenkin, että Samui tulee päivittymään blogiin. Ehkä saan jopa viimeisteltyä sen kirjan (Samui oppaan), jota kirjoitin yli vuoden ja joka vanheni sillä siunaamalla sekunnilla, kun korona ilmestyi. Mikään ei ollutkaan enää sitä, mistä olin vuoden kirjoitellut. Jospa se vuoden työ ei menisikään hukkaan...


Lupaan käydä tsekkaamassa meidän elämänpuun Samuilla.

Ja lupaan myös käydä pohtimassa elämää tuossa keinussa.


Asiat tapahtuvat

Kun me huhtikuussa 2019 lähdimme Samuilta tutustumaan näkemättä ostettuun pientilaan, meillä ei ollut mitään suunnitelmia tulevan suhteen. Juniori oli kuitenkin palautettava pohjolaan jatko-opintoihin, ja häneltä meille varastettu Samuiaika oli tullut päätökseen. Oli tullut hänen vuoronsa päästä omien unelmiensa äärelle, mitä ne sitten ikinä olisivatkaan.


Meidän kohdalla se tarkoitti elämää, johon emme osanneet kovin hyvin varautua. Ensimmäinen vanha talo ikinä, ensimmäinen talo ylipäätään ikinä, ensimmäinen kerta Kemiönsaaressa, ensimmäinen kokemus maaseudusta, ensimmäistä kertaa vähän kaikkea - tuossa kaikessa riittää edelleenkin ihmeteltävää. Ei me tosin muulloinkaan osata kattavasti suunnitella huomista pidemmälle, meillä kun mennään päivä kerrallaan. Niin hyvässä kuin pahassakin.


Yksinäinen paloauto peltojen keskellä Kemiössä


Me olisimme silloin voineet sijoittua vaikka Somerolle, tai Luumäelle, mutta asiat seurasivat toisiaan ja johdattivat meidät näihin peltomaisemiin. Tämä oli hieno johdatus, sillä viimeiset kaksi vuotta en olisi halunnut rehkiä missään muualla päin Suomea. Ja mielestäni semierakot parin Samuin seisojan kanssa ovat sujahtaneet näihin Kemiönsaaren kuvioihin oikein mainiosti, paitsi että kaipaavat edelleen kovasti sydämensä kaveriksi Samuille.

 

Kun me etsimme Samuilta käsin taloa Suomesta, mikään ei ollut yksinkertaista. Ei pankkilainojen hakeminen (saatika saaminen) tai talon löytäminen sokkona, ei Miskan jatkokoulutuspaikan järjestäminen, eikä moni muukaan asia. Mutta aina silloin, kun epätoivo pursui yli kaikkien äyräitten, asiat alkoivat tapahtumaan. Yksi asia johti toiseen, joku ongelma ratkesi, saatiin vinkkinä jonkun henkilön yhteystiedot ja sitä kautta taas jonkun muun, siirryttiin isoista pankeista maaseudun pankkeihin (jotka vielä ymmärtävät maaseudun päälle), mutta ehkä eniten - annettiin asioitten tapahtua.


Se vaatii lujaa uskoa siihen, että asiat tapahtuvat niin kuin on parasta. Ennemmin tai myöhemmin. Myönnän toki, että välillä pelotti todella paljon, kun koko korttitalo uhkasi kaatua, mutta silti jokainen myllerryskausi elämässä on päättynyt viimeistään myöhemmin. Ja meille parhaalla tavalla uskoisin.


Boo ja Salsa silloin ekana vuonna Samuilla

Boo pohtii milloin se pääsee lämpimään


Tällä hetkellä puhaltelevat samanlaiset tuulet. Mihin nyt, mitä nyt, millä tavalla, tai miten ihmeessä? Sitoisiko itsensä tänne vielä ensi kesään, vai lähtisikö? Jos rehellisiä ollaan, nyt olisi viisainta vielä odottaa, mutta pystytäänkö me? Muuttaako korona vielä maailmaa ja jos, niin miten? Kiristetäänkö maailmalla rajoituksia uudestaan, vaikeutuuko karanteenit vai vapautuuko viisumit, mitä muuta? 


Jos meillä ei olisi kahta koiraa, me olisimme jo Samuilla (ainakin nyt). Koirien kanssa me ei voida mennä pariksi kuukaudeksi, sillä rabiesvasta-ainetestit vaaditaan Suomeen paluuseen, eikä siihen kolmen kuukauden reissu riitä. Tuokaan testaaminen ei ole ilmaista puhumattakaan siitä, kuinka hermoja vaativaa kaikki paperisäätö Thaimaassa on. Lue vaikka täältä ja täältä.


Entäs jos lähtisikin autolla Eurooppaan? Se kyllä hotsittaisi ja olisi varmasti koirien kanssa helpompaa, kuin Thaimaan byrokratian kanssa säätäminen. Vaikka menneinä vuosina olen paljonkin reissannut Euroopassa, ei mikään kohde tai maa ole tullut kuitenkaan kunnolla tutuksi. Mahtavia paikkoja on varmasti, enkä välttämättä edes kaipaa hikoilua reilun 30 asteen pätseissä (hah, kyllä mä oikeesti kaipaan), mutta olisiko vaikka Portugali meille? Tai Espanja, tai Italia? I don't know.

 

Voisiko se olla vaikka Lake Como ja Bellagio?

Upea Lake Como

 

Toisaalta tekisi kovastikin mieleni ottaa haltuun uusi ammatti (jep vielä), mutta se taas varmasti vaatisi jäämistä talveksi Suomeen. Ja meidät tuntien se olisi raskas päätös, sillä talvi täällä ei mene ihan helpolla kurkusta alas.

 

Kaiken tämän epätietoisuuden ja hämärän keskellä olen päättänyt odottaa. Odottaa että ensin yksi palikka loksahtaa kohdilleen, sitten seuraava ja siitä seuraava, ja sitten eräänä päivänä kaiken kaaoksen ja keskeneräisyyden keskellä näkyy horisontti kirkkaana. Se on mahdollista, onhan niin tapahtunut ennenkin. Monesti valtava solmuinen kerä selviää jälkikäteen ajateltuna hyvinkin simppelillä tavalla. Täsmälleen sillä tavalla, kuin sen pitikin selvitä - ellei jopa vielä nerokkaaammin. 


Ennemmin tai myöhemmin eteen ilmestyy tienviittoja ja sattumien naamiaisasuun pukeutuneita johdatuksia. 


Ja aina niin rakas Samui

Meidän kotiranta Samuilla

Vähintään reissuun on pakko päästä.


Miksi mä maksankaan vakuutuksista?

 

Sattuiko vahinko? Ei hätää, me korvaamme!

 

Paitsi että emme. Ensin vähennetään vuosittaiset ikävähennykset, sitten omavastuut sun muut sellaiset. Varsinkin tällaisessa vanhassa talossa asuvalle tulee yllätyksiä toisensa perään. Lopputulos onkin sitten lähes nolla, vaikka nyt maksoitkin vakuutuksia melkein parilla tonnilla vuodessa. Ei paljon naurata.

 

Miksi mä siis maksankaan vakuutuksia?

 

Ensi kerralla luen ainakin ne helvetin pienellä präntätyt sopimusehdot! Sitten lasken vielä kerran mikä kannattaa, ennen kuin teen sopimuksen vakuutusyhtiön kanssa. Vuosittain maksamistani vakuutusmaksuista olisin helposti maksanut salaman meille aiheuttaneet vahingot, meidän vakuutus kun ei niistä suurinta osaa nyt sitten korvaakaan. Ei vaikka olikin luonnonilmiövakuutus.


Salamakeissi on meillä isolta osin vielä kesken, mutta joitakin päätöksiä ollaan jo saatu. Irtaimiston osalta meillä ei rikkoontunut kuin sähkölaitteita, sähköjohtoja pitkinhän se salama kulki (tai mikä lie ylijännite), ja näistä kun tehtiin ikävähennykset sekä otettiin omavastuut, ei paljoa naurata. Onneksi saatiin irtaimistosta edes pieni korvaus. Jotenkin mua kuitenkin huvittaa, että seitsemän euron jatkopistorasiastakin miinustettiin ikävähennys, mutta mikäs siinä, olisi vaan itse pitänyt olla tarkkana ja todella keskittyä niihin pienellä präntättyihin ehtoihin.

 

Matkakuumeen ollessa tajuton, kaikki kuvat liittyy Samuilla asumiseen.

 


Seuraava päätös koski meidän verstasrakennuksen pääsähkökeskusta. Nada - ei mitään korvausta. Olin kuitenkin täysin varma ja levollisin mielin salaman vierailun jälkeen, että tottahan vakuutusyhtiö turvaa - olinhan omakotiasumisen ensikertalaisena ottanut ihan vimpan päälle vakuutukset. 


Meidän verstasrakennuksessa salama hajoitti pääsähkötaulun ja sähköjä (vielä ei edes tiedetä mitä kaikkea), pumppuhuoneesta sähkötaulun ja sähköjä, mutta kun sähkötaulut ovat liian vanhoja, korvaus on nolla euroa, mukaanlukien sähkötyöt. Arvaisitko sinä muuten, että toimivatkin sähköt ja vempeleet tulisi uusia säännöllisin väliajoin, jotta vakuutusyhtiö korvaa onnettomuuden sattuessa? Minä en arvannut. Meilläkin toki uusitaan sähköjä remontin edetessä, mutta ei meillä sentään revitä seiniä auki ihan vaan vakuutusyhtiöiden vuoksi. Tai siis siltä varalta, että jos se salama joku päivä vaikka iskisikin.


On vähän plääh olo. Ja vaikka voinkin olla tyytyväinen IF:n nopeuteen korvausten maksun suhteen, tunnen itseni jotenkin tyhmäksi - huijatuksi? Mutta kuten sanoin, itsepähän en lukenut niitä kuuluisia pieniä pränttejä riittävän hyvin.


Samuilta reissuja Khanomiin.

Ja viisumireissuja Balille. Miska surffaamassa.


Vähän salamoista

 

Tiesittekö muuten, että salaman iskuja voi jälkikäteenkin etsiä? Minäkään en tiennyt, ennen kuin eräs meidän metsästäjistä kertoi sen olevan mahdollista, jopa pidemmän aikaa taaksepäin. Ilmatieteen laitoksen sivujen kautta pääsee näitä tutkimaan.

 

Likikään aina salama ei iske maahan saakka, vaan pilvestä toiseen. Silloin varsinaista salamaa ei välttämättä edes näe, vaan se jää paksujen pilvien kätköihin. Näitä salamoita kutsutaan pilvisalamoiksi. Silloinkaan kun salama iskee maahan saakka, se ei todellisuudessa ole yksi ainoa välähdys, vaan siinä on eri vaiheita. Vaikka ihmissilmä on kuitenkin liian hidas erottamaan niitä toisistaan, kameralla se voisi onnistua.


Varsinaista pääsalamaa edeltää heikompi esisalama, joka raivaa pääsalamalle tietä. Esisalama saa yleensä alkunsa pilvestä, josta se hakeutuu alaspäin kohti maata. Ilma johtaa sähköä huonosti, mutta esisalaman kuumentamana sen johtavuus paranee. Kun pilven ja maanpinnan välille on syntynyt hyvin sähköä johtava kanava, pääsalama iskee maasta ylöspäin. Välähdys on kuitenkin niin nopea, ettei silmä pysy mukana, vaan tulkitsee salamaniskun tapahtuvan esisalaman suuntaan, eli ylhäältä alaspäin. 


Enpä olisi uskonut.

 

Lukuisia retkiä upealle Koh Phanganille.

 

Salamatyyppejä on useampiakin, mutta mitä salamatutkan raportista tulkitsin meidän viereen osuneesta salamasta, niin kyseessä oli negatiivinen maasalama, joita on Suomessa kaikista salamoista noin kolmannes. Sellainen alkaa heikolla esisalamalla, joka etenee kohti maata nykäyksittäisinä polveilevina ja voimakkaasti haaroittuvina askelina. Kun esisalama on edennyt n. 50 metrin päähän maasta, nousee maasta ns. vastasalama, ja näitten yhtymäkohdasta nousee ylöspäin voimakas virtapiikki, ns. pääsalama, jonka nopeus on n. 100 000 km/s ja kesto joitakin kymmeniä mikrosekunteja.


Noin puolessa tapauksista salama päättyy tähän, mutta toisinaan tapahtumaketju jatkuu pilvestä maahan syöksyvällä nuolisalamalla, joka on eräänlainen uusi esisalama, joka aktivoi uudelleen purkauskanavan. Purkauskanavassa tapahtuvat peräkkäiset toistuvat nuolisalama- ja pääsalamapurkaukset tunnetaan ns. salaman kerrannaisuuksina, jonka taas voi nähdä salaman välkkymisenä.


Noin puolet negatiivisista maasalamoista on yksinkertaisia (eli ei peräkkäisiä purkauksia), mutta miten itse tulkitsin meille iskenyttä salamaa, meidän salaman kerrannaisuus oli kuusi, joka on ilmeisesti suhteellisen harvinaista ja kertoo voimakkaan ukkosen aktiivisemmasta vaiheesta. Negatiivisen maasalaman kesto riippuu kerrannaisten määrästä, mutta on Suomessa kuulemma keskimäärin n. 0,1s. Mitä useampia kerrannaisia, sitä pidempi salaman kesto siis on.

 

Vaikka meille tujauttanut kuusi kerrannainen (en tiedä voiko noin edes sanoa...) negatiivinen maasalama olikin vähän paskiainen ja teki ison loven kukkaroon, on ne kyllä mielenkiintoisia ilmiöitä. Tiesittekö muuten sitä, ettei ukonilmalla kannata mennä puun alle suojaan? Se ei kannata siksi, että salama voi hyvinkin iskeä puuhun ja kulkeutua oksiston alla kyyristelevään ihmiseen. Kannattaa siis hakeutua mahdollisimman matalalle paikalle, mutta ei kuitenkaan peltojen keskelle. Salama iskee useimmiten korkeimpaan kohtaan, ja keskellä peltoa se olisit sinä.


Toivotaan ettei salama iske kahta kertaa samaan paikkaan ja me saadaan jatkossa pitää rahat kukkarossa😅.

 

Onko sinulla jotain hurjia salamakokemuksia?


Toivottavasti istutaan pian koneessa matkalla Samuille. Kuvassa Ang Thong National Marine Park.


Back to Top