Sisällön tarjoaa Blogger.

Koronakevään kuulumiset, osa 1

Siis eihän teidän elämä ole yhtään muuttunut. Miettikää mua, mun elämässä kaikki on päin h*lvettiä!

- totesi juniori pari päivää sitten, kun kävi ilmi ettei siitä rajan yli todellakaan pääse.

Niin hups! - sen verran rebeleitä me oltiin, että yritettiin päästä rajan yli juniorin Saunalahden kämpille täydentämään tyypin karanteenivarustusta. Tarkoitus ei ollut harhailla mihinkään muualle kuin sinne hakemaan skeittilautaa, vaatteita ja pelikonsolia sun muuta. Mutta läpi ei päässyt, ja poliisisetä oli hyvin hyvin vihainen.

Uudestaan ei rajanylitystä testata. Eikä tuotakaan olisi tehty, mutta yritettiin pientä mielenpiristystä kun juniorilla käy aika pitkäksi täällä "turvasatamassa". Toisaalta oli ihan hyväkin pyörähtää "rajalla", niin loppui se jatkuva painostaminen että "tarviin sitä ja tätä että selviän täällä pöpelikössä".

Tottahan juniori kyllä laukoi - toisin kuin hänen, meidän elämää ei korona ole juurikaan muuttanut. Kaupassa toki käydään paljon harvemmin, eikä vieraitakaan nyt oteta vastaan, mutta muuten elämä rullaa about samaa rataa.

- Paitsi että juniori on täällä ja se on mielettömän kivaa, kunhan se ei kiukuttele kyllästymistään.

- Ja paitsi sekin, että kaikki meidän frisbeepelikaverit jäi rajan toiselle puolelle ja nyt on vähän yksinäistä. Onneksi Taalintehtaan radalle on sentään päässyt vielä pelaamaan, Uudellamaalla moni rata onkin jo suljettu.

- Ja paitsi myös se, ettei reissuun tartte lähteä. Se on toki melankolista, mutta säästyypä muutenkin hupenevat rahat.

- Pari yrityskuviotakin meillä oli suunnitelmissa, mutta ne voi toistaiseksi painaa naftaliiniin. Ehkä niitten aika tulee sitten joskus. Ehkä ei.

Ehkä mä hakeudun kesäksi jollekin lähitilalle maatalousappariksi, niillä kun on kuulemma pulaa työntekijöistä ja itsellä taas pulaa lompakon täytteestä.

Ekan kerran koko talvena tuli talvi.

Välillä pitää tehdä klapeja.

Remppa edistyy

Ainakin nit noi, kuten Thaimaassa sanottaisiin - eli hitusen vaan. On asioita joita me jo osataan tehdä ja sitten on asioita joissa onnistutaan epäonnistumisen kautta. Sitten on niitäkin asioita joihin tilataan suosiolla ammattilainen.

Mä löysin Torista 1900 -luvun alun pirteän keltaisia kaakeliuunin laattoja HALVALLA, ja hinkkasin meidän kylppärin lattialla niistä viikon verran vanhaa laastia irti. Millä ihmeen sikafleksillä noita laattoja ennen vanhaan oikein kiinnitettiin? Duuni oli karmea ja sormet pitkään ruvella, ja mikäli tuolle työlle laskisi jotain hintaa, niin halpojahan ei kaakelit sitten loppupelissä olleet.

Mutta laatat tuli jynssätyksi (pari niistä halkesikin), enkä kaiken työn jälkeen todellakaan halunnut itse "harjoitella" niitten laatoittamista muuriin kylkeen, joten tilasin suosiolla meidän työnjohtajan paikalle.

Eikä ammattimiehellä sellaisessa hommassa kauaa nokka tuhise. Hyvä tuli, ja hiton hyvä etten enää tässä kohtaa alkanut säästämään.

Meidän keittiösaarekkeen ympärille on HISSUKSEEN muodostumassa ulkokuori, mutta tällä tahdilla veikkaan sen valmistuvan ehkä kesäksi. Meidän puuhailut ei yleensäkään suju sormia napsauttamalla, mutta sen asian kanssa on melkein jo opittu elämään.

Jotenkin mun vatsanpohjassa kutisee kuitenkin sillä tavalla, että kesäksi suunnitellun remppa-aikataulun saa suunnitella uudestaan. Rajojen sulkemiset ei myöskään auta tässä yhtään, saattaa nimittäin jäädä kesän kaikki kivat talkoobileet pitämättä.

Ja sitten en kyllä ala mitään...

En tiedä mihin jouduttais ilman meidän työnjohtajaa...

Kiva tuli, muuri pitää vielä maalata uudestaan.

Mulla on visio tosta saarekkeesta, saa nähdä mitä tulee...

Kesä tulee

Olen jo pitkään kuulostellut sitä uljasta kaikua taivaalla, minkä kurkiauran saapuminen saa aikaiseksi. Vaikka rinnassa syksyllä väänsikin Suomeen jääminen, oli uskomattoman haikeata ja upeatakin seurata kurkien kokoontumista meidän pelloille ja vihdoin valtavien lintujen lähtöä lämpöisiin maihin.

Nyt kurjet ovat saapuneet tuoden lupauksen kesästä. Vaikka sitä koko laumaa ei ole vielä saatu kiikariin, niin muutaman ryhmissä olen jo kurkia nähnyt.

Sinivuokot nostavat päätään, leskenlehdet ilmestyivät ojien pientareille ja ilves huutaa lähimetsässä itselleen kumppania. Vaikea käsittää että on vasta huhtikuun alku, sen verran pitkään on kunnon kevät ollut ihan hilkulla.

Kunnes sitten tulikin talvi. Ensimmäinen talvi tänä talvena, joka ollaan Kemiönsaaressa nähty.

Me ei sitä kaivattu, mutta koirilla oli niin hauskaa, ettei taluttajan askelissa meinannut pituus riittää. Hyvä kun pystyssä pysyin, sen verran oli turreilla hippulat vinkumassa.

Sieltä se kauan odotettu kesä kuitenkin tulee. Se ei piittaa koronasta, kuten ei muuttolinnutkaan. Luonto elää omaa elämäänsä meidän karanteeneista ja rajoituksista huolimatta. Se ei tiedä viruksista tuon taivaallista, siksi sen seuraaminen onkin rauhoittavaa ja toivoa antavaa.

"Elämä jatkuu" - luonto opettaa.

Toivotaan että korona saadaan haltuun ja rajat auki. Mä ymmärrän hemmetin hyvin, kuinka paljon ottaa aivoon jos mökille tai veneelle ei pääse, kun on koko seitsemän kuukauden mittainen marraskuu odotettu niityllä kirmaamista.

Pysytään silti vielä paikoillamme, varsinaiseen kesään on kuitenkin pikkuisen matkaa. Jos ollaan oikein kiltisti, ehkei kesää tarvitse perua.

Tsemihalaus täältä Kemiöstä💛

Salsan ensimmäinen talvi

Arjen sankarit

Koronalta ei voi välttyä, vaikka kuinka haluaisi. Se ahdistaa, pelottaa, ja kummastuttaa nyt vähintäänkin, mutta jaksan toivoa että ajan kanssa se tuo mukanaan myös hienoja asioita, joista siellä täällä näkyykin merkkejä - toisten tsemppaaminen, lähipiirin auttaminen, ahdistuneitten rohkaiseminen nyt ainakin.

Meillä on läheisiä terveydenhoitoalan ystäviä, jotka elävät koronaa siellä eturintamalla. Heidän jaksamisensa ja selviytymisensä viedään kaiken tiedon valossa pian äärimmäisyyksiin. Lomia perutaan, työajat paukkuvat kaiken sen lisäksi, mitä meidän tavallistenkin ihmisten arkea sotkemaan ilmestyneet rajoitukset tuovat tullessaan.

Kun jotakin näin totaalista tapahtuu, nämä valitettavasti alipalkatut sankarit ovat niitä, joitten harteilla meidän kaikkien selviytyminen sitten loppupelissä lepää. Sairaanhoitajat, lääkärit, poliisit, pelastuslaitos, jne. Eikä sovi unohtaa lastenhoitajia, ruokakauppojen henkilökuntaa ja muita peruspalveluita pyörittäviä raatajia.

He eivät saa mahdollisuutta jäädä kotiin, vaikka haluaisivatkin.

Paikallinen VPK meillä, pahoittelut kuvien laadusta

Tässä starttaamassa kylmäsavusukellusta meidän töllissä
Arjen sankarit

Arjen sankareitten joukkoon kuuluvat luonnollisesti myös sopimuspalokuntalaiset, sillä varsinkin täällä saaristossa VPK:n merkitys on suuri. Vapaaehtoiset palokunnat tekevät korvaamatonta työtä ja ovat mukana jopa yli 60 prosentissa tehtäviä. Valitettavasti me normikansalaiset ymmärrämme tällaisten toimijoitten arvon usein vasta sitten, kun sen kohtaa omalta kohdaltaan ikävässä tilanteessa. Silloin kun tuli on jo irti.

Meidän töllin työnjohtaja, sairaankuljettaja ja hyvä ystävämme (Tomppa hänkin) on luonnollisesti myös palomies - kuinkas nyt muuten. Kun hän juuri ennen koronahässäkkää kysyi, sopiiko että paikallinen VPK tulee harjoittelemaan kylmäsavusukellusta ja uhrin etsintää meidän piharakennuksen pimeyteen, oli siihen helppo heittäytyä mukaan.

Se että ajauduin itse sinne piharakennuksen vintille "uhrin" rooliin, hämmentää vähän itseänikin, mutta jotenkin mut siihen nakitettiin. Kun siellä vintin piippuhyllyllä pimeyden keskellä pienenä piilottelin, ehdin myös miettimään, että nämäkin kaikki minua etsineet miehet oikeasti laittavat itsensä likoon silloin kun tosi on kyseessä.

Nimellisellä korvauksella, mutta välillä suuriakin riskejä ottaen. Ja henkiä pelastaen.

Meidän vintti koluttiin aika perusteellisesti :)


Meidän työnjohtaja ja arjen sankari Tomppa.

Pysytään kotona!

Pysytään me jotka voimme kotona, jotta eturintamalla taistelevilla sankareilla olisi parhaat mahdolliset olosuhteet auttaa meitä muita.

Meidän on ehkä helpompi täältä Kemiönsaarelta huudella, sillä elämme aikalailla eristyksissä muutenkin. Puhtaaseen luontoon pääsee suoraan ovelta ja normaalistikin voi mennä päiviä, ettei saada edes näköyhteyttä muihin ihmisiin.

Meidän frisbeegolf harrastuskin on sillä tavalla yksinäinen, ettei tuolla metiköissä rämpiessä yleensä törmää kehenkään. Tutussa pienessä porukassa on helppo pitää parin metrin etäisyys toisiin, minkä me myös pyrimme pitämään.

Ei halailua, käden paiskaamista pelaajakaverin kanssa, eikä muutakaan fyysistä kontaktia. Sen sijaan kuitenkin mukavaa yhdessäoloa, puhdasta ulkoilmaa ja aina tarpeellista liikuntaa. Hermothan siellä luonnon sylissä lepää.

Isoin muutos meidän arkeen on juniorin muuttaminen takaisin yläkertaan, sillä pakkohan tyyppi oli pelastaa lähelle. Yläkerrasta kuuluu välillä ärräpäitä, kun etäopiskelu ei sujukaan muitta mutkitta. Toisinaan yläkerrasta kuuluu myös sähkökitaran vingutusta, joka on täysin uusi juttu, sillä tähän asti juniori ei ole osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa iskänsä bravuuriin.

Mutta hei, yritetään me kaikki olla arjen sankareita. Koitetaan jaksaa tätä epävarmaa ja yllättävää tilannetta, sillä mitä nopeammin päästään takaisin normaaliin vapauteen ja elämään, sen mukavampaa se on.

Jos vappu onkin jo peruttu, tehdään kaikkemme ettei juhannusta tarvitsisi perua.

Pus💜


Ei tällaista kukaan osannut odottaa

Vielä viikko sitten lapsellisesti kuvittelin, että ei koronatilanne koskettaisi meitä "oikeasti". Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan - samassa veneessa koko maailman kanssa.

Vaikka voisi kuvitella täällä Kemiönsaaressa olevansa kovin kaukana tuosta kaikesta - katujen autioitumisesta, metrojen tyhjentymisestä, ihmisvilinän ja tasaisen pöhinän hiljentymisestä - käy korona täällä muilla tavoin.

Meillä on täällä yleensäkin hiljaista kuin huopatossutehtaalla, joten en parin kauppareissun perusteella osaa sanoa, olisiko nyt erityisen hiljaista. Huhut kuitenkin kertovat mökkiläisten aikaisemmasta saapumisesta saarelle, veneitten vesille laskemisista ja ihmisten halusta eristää itsensä lähelle luontoa.

Naapurimökin eläkkeellä oleva helsinkiläisrouva Anja kurvasi koronaa pakoon jo joitakin päiviä sitten, vaikka normaalisti hänkin muuttaa mökilleen vasta kesäksi. Mietin siinä mielessäni, kuinka mahtaa vanha rouva selvitä aivan yksin pikkuruisessa mökissään metsän reunassa? Me toki tarjoamme apuamme missä ikinä pystymme (aivan kuten aiemminkin), mutta silti.

Viime viikolla meillä jännitettiin Hong Kongissa asuvan siskon perheen tilannetta. He kävivät täällä meitä ilostuttamassa (ja koronaa paossa) jo helmikuun puolessa välissä, kun tilanne Hong Kongissa vaikutti huolestuttavalta. Koulut suljettiin, rakennuksia laitettiin kiinni, ja tuntui pelottavalta jäädä sinne mahdollisen tartunnan takia.

Täältä systerin porukka lähti Barcelonaan toiselle asunnolleen (mikä oli ehkä virhe), kunnes tilanne Italiassa ja Espanjassa muuttui radikaalisti. Hong Kong suunnitteli sulkevansa taas rajojaan myös Euroopan suuntaan, ja yhtäkkiä elämä Honkkareissa alkoikin tuntumaan kaikkein turvallisimmalta. Ja onhan koti kuitenkin siellä, samoin kuin työt - takaisin oli siis päästävä.

Ja mielellään vielä ilman 14 vuorokauden karanteenileiriä.

Onneksi kotiinpaluu Hong Kongiin sujui ilman karanteeneja, vaikka omaehtoisessa kotikaranteenissa nyt ovatkin. Moni muukin Hong Kongissa asuva eurooppalainen on palannut sinne kuka miltäkin suunnalta, ja sen myötä uudet tartunnat ovat taas nostaneet päätään.


Kaikki tuntuu lähes utopistiselta tällä hetkellä - Suomen tilanne, Euroopan tilanne, koko maailman tilanne.

Yhtäkkiä kaikkialla on kaaos. Talous romahtaa, ihmisiä sairastuu ja rajoja suljetaan. Kaikki se mihin oltiin totuttu ennen koronaa, palaa tuskin koskaan täysin samaksi.

Aika pysähtyi kuin varkain ja toisaalta monelle meistä tuli kiire päästä jyvälle miten tästä eteenpäin.

Suunnitelmat muuttui, ja tulevat varmasti vielä moneen kertaan muuttumaan - meillä kaikilla. Mitä on kuukauden päästä, tai kolmen - ei kukaan tiedä. Kirkkaita kristallipalloja ei ole.

Varmaa on ainakin se, että hetkeen ei kenenkään tarvitse matkustaa. Samalla meidän kiire saada hyytyneestä pakettiautosta värkätyksi katseenkestävä camper van sammui. Ei ole mitään kiirettä. Ei tule mitään Euroopan reissua.

Mutta jotenkin tämän kaiken uskomattoman kriisin reunamilla se ei harmitakaan. Nyt on niin paljon isommat ongelmat käsissä, joista selviämisessä tarvitaan varmasti meitä kaikkia.


Onneksi ollaan Kemiössä

Täällä on nyt tavattoman turvallisen tuntuista, vaikka elämän muilla osa-aluilla kaikki indikaattorit vilkuttavatkin varoituksia.

Pienyrittäjiä kun ollaan, huoli omasta taloudesta nostaa päätään. Samoin kuin työntekijöitten tilanteesta - riittääkö heille töitä, riittääkö meille asiakkaita. On täällä kuulkaa vietetty huolestuneita tunteja mietintämyssy päässä.

Onneksi meillä on kuitenkin erittäin huokeat asumiskulut, meri on lähellä kalastamista varten, eikä neljän seinän sisälle tarvitse lukittautua. Täällä saaressa on tilaa ja avaruutta ulkoiluun ilman että muita näkyy mailla halmeilla.

Tekeminenkään ei lopu heti kesken, sillä remonttia kyllä riittää vaikka muille jaettavaksi. Kunhan vaan tarvikkeita saa hankituksi.

Ja onneksi on kevät tulossa!

Metsässä on tilaa temmeltää


Tuetaan muita

Luonnollisesti huolestuttaa myös muitten pienyrittäjien, taiteilijoiden ja esiintyjien puolesta. Monen kalenteri on tyhjentynyt hamaan tulevaisuuteen, eikä rahaa tule. Silti on maksettava asuntolainat ja vuokrat, monilla artisteilla on huoli myös bändinsä jäsenten toimeentulosta.

Terveys menee tietenkin talouden edelle, mutta kuinka kauaskantoiset vaikutukset koronalla tuleekaan olemaan - se on pelottavaa.

Omien mahdollisuuksiensa mukaan nyt kannattaakin tukea suomalaisia pienyrittäjiä ja vaikka suomalaisia artisteja, joitten keikkakalenterit tyhjenivät kuin salaman iskusta. Nyt kun koronavirus on laittanut Suomen käytännössä ainakin kuukaudeksi kiinni, on tilannetta helpottamaan pystytetty uusi verkkoalusta Keikalla.fi jonka avulla yritetään helpottaa esiintyjien ja järjestäjien tulonmenetyksiä. Samalla meille yleisölle tarjoutuu mahdollisuus päästä suosikkiartistimme keikalle verkkolähetyksen välityksellä suoraan kotisohvalta.

Keikalla.fi myös Facebookissa, käyhän tykkäilemässä ja tukemassa.

Lue Soundin artikkeli aiheesta Kulttuuriala pisti hösseliksi.

Pidä huolta itsestäs ja niistä, jotka kärsii.
Anna almu sille, joka elääkseen sen tarvii.
Muista siellä rakentaa, missä koti maahan sortuu.
Koeta niita rohkaista, jotka päätöksissään horjuu.

Sillä jokainen, joka apua saa,
sitä joskus tajuu myös antaa...

- Pave Maijanen -

Unelmakelissä - Kisis frisbeegolf

Kun "never ending story" (lue marraskuu) antaa välillä periksi, syntyy pakonomainen tarve olla ihan pihalla. Lintujen laulua kuunnellen ja luontoa tuoksutellen, kääntäen auringolle ensin toisen posken, ja sitten perään toisen.

Nauttien hiljaa paikallaan. Tiedättehän, sillä tavalla jotenkin zen -mäisesti, ettei mikään pääse murtautumaan kaaoksesta tyhjään mieleen.

Vaihtoehtoisesti tuollaisen harvinaisemman päivän voi viettää viheriöllä kiroillen ja kiekkoa viskoen. Umpirisukossa äheltäen ja kiekkoa joen pohjalta naaraten - kengät märkinä, hiki selkää pitkin valuen.

Totuuden nimissä, ei me mitään zen -ihmisiä olla, tähän jälkimmäiseen porukkaan me kuulutaan - satoi taikka paistoi.

Väylä 16, jossa Tomppa teki birdien. Bongaa kori :)
Ihania pitkiä puistoväyliä.

Kisis Frisbeegolf -rata, ensimmäistä kertaa

Sen verran kaavoihin kangistunutta porukkaa me kuitenkin ollaan, että extremeretket uusille radoille vaatii aina jotakin spesiaalia. EXTRA HIENON ilman nyt vähintään.

Parin päivän miltei kesäiset kelit teki meistä rohkeita, ja otettiin hyppy tuntemattomaan. Karjaalla me käydään heittämässä useinkin, mutta aina vaan siellä samalla radalla. Vaikka tätä toista Kisiksen rataa on foorumeissa kovasti kehuttu, jostain syystä me ei olla sinne tätä ennen uskaltauduttu.

Ja hölmöähän tuo, sillä melkolailla hienosta radasta kuitenkin on kysymys. Upeissa maisemissa oleva kohtalaisen haastava rata otti meistä mittaa ja meikäläisestä tällä kertaa ihan selkävoitonkin. Tuntemattomassa radassa on aina extrahaastetta, kun ei ole vielä päässyt testaamaan mikä kiekko toimii parhaiten milläkin osuudella. Tähän kun ottaa mukaan vielä perus risukot ja ojanpohjat, ihan helpolla ei eilen päästy.

Enivei - upeita puistoväyliä ja vähän haastavampia, mutta hyvin hoidettuja metsäväyliä. Suurin osa tiipaikoista oli pienen lentokentän kokoisia ja toisin kuin meidän käymillä muilla radoilla, myös roskiksilla varustettuja. Isot pojot siitä(kin)!

Kisiksen radalta löytyy normaalit 18 väylää ja kaksi kiinteää vaihtoehtoa - amatööri tai pro. Ennen muinoin maksullinen rata on uusittu vuonna 2019, ja jossain matkan varrella rata on muuttunut myös maksuttomaksi, mikä on tietty jees.

Rata on todella pitkä ja mäkinen, mutta olipa kyllä nautinnollista päästä heittämään pitkää väylää ylhäältä alas, vaikkakin se meikäläisen kohdalla vielä valitettavan usein tarkoittaa pusikoita sun muita haasteita. Tuulen kuljetettavana olevasta ja taivasta halkovassa kiekossa on aina vaan jotain mystisen hienoa.

Mandoja ja OB -alueita löytyy, siksi lyhyemmissäkin väylissä riittää ihan pirusti haastetta. Väyläopasteet sai meiltä kiitoksia, vaikka ilman kännykkään ladattavaa UDisc -appsia (tai muuta vastaavaa) oltais muutaman kerran saatettu harhailla minne sattuu.

Urheiluopisto Kisakeskuksen yhteydessä oleva rata tarjoaa kisakeskuksen palveluiden kanssa oivallisen kohteen fribapäivän viettoon. Ilmeisesti kahvilaa sun muuta löytyy myös, mutta tällä kertaa me ei maltettu jäädä etsimään että mitä kaikkea. Kesällä sitten, kun kuuman kierroksen jälkeen saattaisi maistua myös huurteinen bisse (toivottavasti täältä saa).

Yleisesti ottaen kuitenkin, lähes täydellisesti hoidettu ja ehdottomasti käymisen arvoinen mesta. Kannattaa siis tulla kauempaakin testaamaan.

Ja fribatyttöset - kerrankin paikka josta löytyy myös vessat, yay!

Tompan tyylinäytteitä

Kivoja rantaväyliä.

Kiva miljöö!

Ja upeita rantamaisemia!

Päivityksiä Kemiönsaarelta

Luin pari päivää sitten Ylen artikkelin maalle muuttaneesta Espoolaisesta pariskunnasta, jotka ostivat ison maapläntin saaden vaatimattoman talo kylkiäisenä. Jotenkin ihan yllättäen tuli mieleen tämä yksi huuhaa -porukka täällä Kemiössä, enkä kuitenkaan missään nimessä meinaa että se toinen porukka olisi yhtä huuhaata kuin nämä. Me.

Artikkelissa puhuttiin myös sekä maaseudun tyhjenemisestä, että sen täyttymisestä. Vaikka iso määrä ihmisiä muuttaa töitten perässä kaupunkeihin, moni kaupunkilainen olisi vastaavasti valmis vaihtamaan hektisen elämänsä maaseudun "romanttiseen" rauhaan, keskelle luontoa ja kaikkia näitä villejä elukoita.

Itse olin varma että hulluksi tullaan, ennen kuin näitä polkuja on kvartaali tallattu. Olin väärässä. Hulluksi meinaan kyllä välillä tulla, kun en pääse sinne mihin oikeasti kuuluisin. Kun Suomessa on kuitenkin vielä tovi oltava, en vaihtaisi tätä maalaisromantiikkaa mihinkään.

Maalla on aina puuhaa. Välillä se ottaa aivoon, välillä taas sormet syyhyää niin ettei malttaisi nukkua. Auta armias kun kevät kunnolla alkaa, sitten sitä vasta työleirillä ollaankin.

Eikä se haittaa yhtään.

Kunhan nyt yhden road tripin Eurooppaan ehtisi toteuttamaan.

Että humpsis vaan...

Aika tempoilee

Mikä on, ettei aika voisi joskus rullata myös taaksepäin? Niin hirvee hoppu koko ajan eteenpäin, ettei mukana meinaa pysyä.

Yksi juttu kuitenkin on, johon meillä tuntuu riittävän määrättömästi aikaa - nimittäin frisbeegolf.

Onneksi? on tällainen hassu talvi menossa niin on voinut huidella kiekkolaukku olalla metiköissä useamman kerran viikossa. Ja niin kun mä ennakkoon jännitin, mahtaako heittelyyn tulla kolmen vai viiden kuukauden paussi.

Joinain päivinä talvi tekee pienet tepposet, kuten pari päivää sitten Karjaalla. Aamun valkea maa ja edelliset yöpakkaset oli muokannut pieniä ansoja Karjaan niityille, ja pitkästä aikaa saikin kunnon röhönaurut, kun minä ja pelikaveri vedettiin komeat ilmalennot persiilleen parin metrin välein toisistamme, ja täsmälleen samalla sekunnilla. Noina hetkinä jollain saisi olla kamerasta recci päällä, mutta eihän se tietenkään niin mene.

Karjaan ja Taalintehtaan fribaradat on muuten olleet hienosti pelattavissa koko talven. Taalintehtaan korkeat ja jäiset kalliot välillä hirvittää, mutta ei meistä kukaan ole vielä päätynyt pää edellä alas. Usein kahlataan lammikoissa molemmilla radoilla, mutta sitä vartenhan on kirpputoreilta hankitut lantsarit.

Eka kerta fribailua "hangessa"

Remppaaa jaa jaa jaa...

Remontti ei juuri nyt oikein innosta, mutta pakko sitäkin olisi saatava notkahtamaan eteenpäin.

Keittiössä odottaa muurin laatoitus, jonka laattoihin kuvittelin itse tekeväni sabluunat. Ja teinhän mä, mutta totesin homman sen verran hitaaksi, että luovuin ensimmäisen kaakelin jälkeen. Olisi tullut laatoille hintaa, jos olisi laskenut omille työtunneillekin jonkun arvon.

Ei niin mitään järkeä.

Sen sijaan löysin torista 1900 -luvun alun kaakeliuunin okran väriset kuvioidut kaakelit, ja päädyin tilaamaan ne. 23 kaakelia, joista edellinen omistaja ei ollut saanut vanhaa laastia (tai sementtiä?) irti, ja joista itse ajattelin suoriutuvani tuosta noin vain.

Hah. Kuuden tunnin työllä olen saanut raspatuksi kahdeksan kaakelia ja rikkonut niitten lisäksi kolme. Nouseehan ne nämäkin 15 euron laatat vielä arvoon arvaamattomaan.

Että pitääkin aina haalia näitä ihme projekteja! Kaupan hyllyltä olisi saanut UUSIA aika herkullisia kuvioituja kaakeleita, eikä niitten suhteen olisi tarvinnut tehdä muuta kuin tuupata seinään.

Mutta katsos kun tällaisia vanhoja okran värisiä laattoja ei muuten ole sitten kellään muulla - viis siitä miten paljon helpommalla tämänkin homman olisi voinut hoitaa...

Eikö olekin herkulliset kaakelit?

Siinä paloi taas hopeapajun oksat sun muu roska
Back to Top