Moni on blogin kommenteissa ja viestein kysellyt, että mitenkäs ne kolme Samuin kaduilta pelastettua koiraa on tähän mennessä selvinnyt Suomesta. Joten tässä pieni tilannekatsaus, kuinka kolme kobranpyydystäjää Suomea fiilistelee.
Uskoisin tuntevani nämä takkukasat niin hyvin, että uskallan niitten allekirjoittavan seuraavat väittämät - siis jos osaisivat.
Boo
Vapaana syntynyt, sisaruksensa väkivallalle menettänyt suojelukoira totuttelee "vankeuteen", eikä onnistu.
Niin paljon kuin Boo vapaana juoksemista rakastaa, Suomessa se ei ole mahdollista. Ymmärrän kyllä (tai sitten en), ja tunnen Boon tuskan. Ilman rajoittavia remmejä koira on paljon onnellisempi, pystyt varmaan kuvittelemaan. Vaikka tarvotaankin pitkin metsiä koirien kanssa, ei se tukka tuulispäänä lentämistä korvaa.
Samuilla on valtava määrä irtokoiria ja Boo oli yksi heistä. Kunnes muutti meidän terassille ja yrityksistä huolimatta jäi. Vaikka jouduimmekin jokaisen kämpän puutarhat rajaamaan aidoilla, vapautta riitti siltikin.
Juostiin rannoilla hullun kiilto silmissä, rapisteltiin pitkin viidakkoa, ja uitiin vesiputouksessa - VAPAANA. Vaikka välillä joutuikin ottamaan yhteen puutarhurin koiralauman kanssa, oli se sen arvoista.
Vaikka me silloin tällöin "vahingossa" jätetään Boolle ovi auki vapauteen täälläkin, on se silti nalkissa. Paska juttu, tunnen sen.
Eikä täällä auton takaboxissa matkan teko tunnu yhtään niin vapauttavalta, kuin pickupin lavalla korvat hulmuten ja merta haistellen.
Mutsi, onko mun ihan pakko olla aina sisällä? Näin se kysyisi jos osaisi.
Eikä se edes tiedä pakkasista vielä mitään.
Ja mainittakoon vielä se, että Bookin saisi olla enemmän vapaana täällä peltojen keskellä, mutta kun se vietävä vetää neljän tunnin reissuja kuka ties minne.
Salsa
Salsan tilanne on ehkä eniten samanmoinen kuin Samuilla. Koska Salsa ei karkaa, vaan pysyy näköetäisyydellä koko ajan, saa se käytännössä liehua vapaana täälläkin.
Salsa on sitä paitsi aina tykännyt olla myös sisätiloissa. Jos se pääsi Samuilla sniikkaamaan itsensä ulko-oven sisäpuolelle pikkuruisen maton päälle, oli lopputuloksena syvä ja onnellinen huokaus.
Ja Salsa on päässyt ajamaan jäniksiä, peuroja, peltomyyriä, jopa hirveäkin, joten sille riittää virikkeitä Boota enemmän.
Salsan mielestä on superhienoa, kun ei koskaan etukäteen tiedä, mitä lenkillä tulee vastaan ja kuinka monta kilometriä saa pellolla juosta ympyrää näkymättömän kohteen perässä.
Ja vieraita - niitäkin täällä käy paljon enemmän kuin viidakkotalossa. Se taas tietää rapsutuksia ja herkkuja, joka taas palkitsee muhkeilla muodoilla.
Mutta täällä vaivaa lonkka, aina sen jälkeen kun pitäisi nousta lattialta makoilemasta. Makoilemista on sisätiloissa vaan liikaa, ehkä Salsan nivelet "ruostuvat" käytön puutteesta.
Samuilla sai metsästää myyriä, rottia, sammakoita, liskoja ja käärmeitä aamusta iltaan niin että puskat vaan suhisivat. Kobrista se Salsakaan ei tykännyt, mutta kaikki muut ötökät oli mieleen.
Ja kyllä, Salsakin kaipaa Samuille. Niille hiljaisille hiekkarannoille pyörimään ja vatsaansa hieromaan.
Kukapa ei kaipaisi?
Bumba
Bumballa on kylmä. Ja ihottumaa. Ja sienitulehdusta. Ja atooppista ihoa, jajaja. Kaikki vaivoja joita ei Samuilla ollut, joten jokin Suomen luonnossa on sen laukaissut. Voisi ajatella ruoka-aineallergiaa, mutta koirien ruokavalio on täsmälleen samaa kotiruokaa kuin Samuilla.
Kunnan eläinlääkäri on siis tullut tutuksi. Ne hoidot jotka Samuilla maksoivat muutamasta eurosta kymppiin, maksaa täällä monin verroin. Puhumattakaan lääkkeistä.
Voi itku.
Mutta muuten Bumballa menee ihan hyvin. Bumbakin saa lähes päivittäin juosta metsikössä vapaana, ja mikäs sen jännempää kuin kaikki se riista, mikä metikössä tulee vastaan.
Entäs me sitten?
No tiedättehän te - ikävä Samuille on raastava.
15 vuotta käytiin siellä vuosittain, ja haaveiltiin muutosta paratiisiin.
Jokainen aamukahvi terassilla sai huokaisemaan, kuinka uskomattoman ihanaa elämä onkaan. Siis rehellisesti. Toki täälläkin kesäaamut ovat valtavan kauniita, mutta erilaisia kuitenkin.
Vaikka arki oli arkea sielläkin, jotain niin mystisen fantastista siinä paikassa on, että tekisi mieli itkeä. Lämpö, aurinko, ihmiset, ystävät, luonto, tuoksut, vapaus.
Siellä mekin tunsimme itsemme enemmän vapaiksi.
Jokaisena harmaana tihkusateisena päivänä täällä kaivan valokuva-arkistosta kuvan Samuilta. Siitä lämpöisen turkoosista ympäristöstä - kuvan johon upota. Maiseman jota odottaa.
Ja tiedän palaavani takaisin. Ennemmin tai myöhemmin.
Saako näin edes ajatella?
6
Uskoisin tuntevani nämä takkukasat niin hyvin, että uskallan niitten allekirjoittavan seuraavat väittämät - siis jos osaisivat.
Tällä hetkellä näissä maisemissa |
Boo
Vapaana syntynyt, sisaruksensa väkivallalle menettänyt suojelukoira totuttelee "vankeuteen", eikä onnistu.
Niin paljon kuin Boo vapaana juoksemista rakastaa, Suomessa se ei ole mahdollista. Ymmärrän kyllä (tai sitten en), ja tunnen Boon tuskan. Ilman rajoittavia remmejä koira on paljon onnellisempi, pystyt varmaan kuvittelemaan. Vaikka tarvotaankin pitkin metsiä koirien kanssa, ei se tukka tuulispäänä lentämistä korvaa.
Samuilla on valtava määrä irtokoiria ja Boo oli yksi heistä. Kunnes muutti meidän terassille ja yrityksistä huolimatta jäi. Vaikka jouduimmekin jokaisen kämpän puutarhat rajaamaan aidoilla, vapautta riitti siltikin.
Juostiin rannoilla hullun kiilto silmissä, rapisteltiin pitkin viidakkoa, ja uitiin vesiputouksessa - VAPAANA. Vaikka välillä joutuikin ottamaan yhteen puutarhurin koiralauman kanssa, oli se sen arvoista.
Vaikka me silloin tällöin "vahingossa" jätetään Boolle ovi auki vapauteen täälläkin, on se silti nalkissa. Paska juttu, tunnen sen.
Eikä täällä auton takaboxissa matkan teko tunnu yhtään niin vapauttavalta, kuin pickupin lavalla korvat hulmuten ja merta haistellen.
Mutsi, onko mun ihan pakko olla aina sisällä? Näin se kysyisi jos osaisi.
Eikä se edes tiedä pakkasista vielä mitään.
Ja mainittakoon vielä se, että Bookin saisi olla enemmän vapaana täällä peltojen keskellä, mutta kun se vietävä vetää neljän tunnin reissuja kuka ties minne.
Boo meidän terassilla Samuilla |
Salsa
Salsan tilanne on ehkä eniten samanmoinen kuin Samuilla. Koska Salsa ei karkaa, vaan pysyy näköetäisyydellä koko ajan, saa se käytännössä liehua vapaana täälläkin.
Salsa on sitä paitsi aina tykännyt olla myös sisätiloissa. Jos se pääsi Samuilla sniikkaamaan itsensä ulko-oven sisäpuolelle pikkuruisen maton päälle, oli lopputuloksena syvä ja onnellinen huokaus.
Ja Salsa on päässyt ajamaan jäniksiä, peuroja, peltomyyriä, jopa hirveäkin, joten sille riittää virikkeitä Boota enemmän.
Salsan mielestä on superhienoa, kun ei koskaan etukäteen tiedä, mitä lenkillä tulee vastaan ja kuinka monta kilometriä saa pellolla juosta ympyrää näkymättömän kohteen perässä.
Ja vieraita - niitäkin täällä käy paljon enemmän kuin viidakkotalossa. Se taas tietää rapsutuksia ja herkkuja, joka taas palkitsee muhkeilla muodoilla.
Mutta täällä vaivaa lonkka, aina sen jälkeen kun pitäisi nousta lattialta makoilemasta. Makoilemista on sisätiloissa vaan liikaa, ehkä Salsan nivelet "ruostuvat" käytön puutteesta.
Samuilla sai metsästää myyriä, rottia, sammakoita, liskoja ja käärmeitä aamusta iltaan niin että puskat vaan suhisivat. Kobrista se Salsakaan ei tykännyt, mutta kaikki muut ötökät oli mieleen.
Ja kyllä, Salsakin kaipaa Samuille. Niille hiljaisille hiekkarannoille pyörimään ja vatsaansa hieromaan.
Kukapa ei kaipaisi?
Salsa Samuin rantahietikolla |
Bumba
Bumballa on kylmä. Ja ihottumaa. Ja sienitulehdusta. Ja atooppista ihoa, jajaja. Kaikki vaivoja joita ei Samuilla ollut, joten jokin Suomen luonnossa on sen laukaissut. Voisi ajatella ruoka-aineallergiaa, mutta koirien ruokavalio on täsmälleen samaa kotiruokaa kuin Samuilla.
Kunnan eläinlääkäri on siis tullut tutuksi. Ne hoidot jotka Samuilla maksoivat muutamasta eurosta kymppiin, maksaa täällä monin verroin. Puhumattakaan lääkkeistä.
Voi itku.
Mutta muuten Bumballa menee ihan hyvin. Bumbakin saa lähes päivittäin juosta metsikössä vapaana, ja mikäs sen jännempää kuin kaikki se riista, mikä metikössä tulee vastaan.
Bumba aamukahvilla Samuilla |
Entäs me sitten?
No tiedättehän te - ikävä Samuille on raastava.
15 vuotta käytiin siellä vuosittain, ja haaveiltiin muutosta paratiisiin.
Jokainen aamukahvi terassilla sai huokaisemaan, kuinka uskomattoman ihanaa elämä onkaan. Siis rehellisesti. Toki täälläkin kesäaamut ovat valtavan kauniita, mutta erilaisia kuitenkin.
Vaikka arki oli arkea sielläkin, jotain niin mystisen fantastista siinä paikassa on, että tekisi mieli itkeä. Lämpö, aurinko, ihmiset, ystävät, luonto, tuoksut, vapaus.
Siellä mekin tunsimme itsemme enemmän vapaiksi.
Jokaisena harmaana tihkusateisena päivänä täällä kaivan valokuva-arkistosta kuvan Samuilta. Siitä lämpöisen turkoosista ympäristöstä - kuvan johon upota. Maiseman jota odottaa.
Ja tiedän palaavani takaisin. Ennemmin tai myöhemmin.
Saako näin edes ajatella?
Ikävä Boat barin jameja ja näitä tyyppejä |
Ja valtava ikävä näitä Samuin maisemia, huh huh<3 |