Musta tuntuu, että mä kävelen nykyään koko ajan
- totesin Tompalle pari päivää sitten.
Ja oikeasti, tämän tyyppisiä viestejä kroppa heittelee. Toisinaan kolottaa sieltä, välillä jomottaa täältä, ja jalat tietää ravanneensa.
Pitkillä koiralenkeillä metsissä, kiekkoja viskoessa, kallioille noustessa ja liukastumisien uhallakin laskeutuessa, kylmiin metsälampiin pludatessa, you name it.
Ravattu on.
Vaikka iltojen pimeydessä tuleekin liikaa istuttua läppärin ääressä, muu aika on aikamoista liikehdintää. Uni onkin sen mukaisesti syvää ja tyhjentävää.
Jos ei "fyysisen työn" aikaansaamia kevyitä kremppoja lasketa mukaan, elämä maalla on pelkkää supermoodia - ja foodia. Ainoa mitä täällä touhutessa pitää vähän jännittää, on happimyrkytys.
Mutta superfoodista puheenollen, mitäs mieltä olette pakurikäävästä?
Siinä se, metsän timantti |
Pakurikääpä
Monia vuosia sitten jossain lähes burn out -tilassa tutustuin maailmanparantajaystävieni avustuksella pakurikääpään, jota ystäväni Malla kantoi väsähtäneelle frendilleen (kiitos Malla💛).
Kaikki jotka ovat joskus litistyneet kroonisen väsymyksen alle tietävät, että niissä olotiloissa on valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa päästäkseen taakan alta pois.
Mä tartuin silloin pakurikääpä -oljenkorteen ja valmistin saamistani pakurirouheista teetä. Sitä sitten litkin ensin aamusta iltaan, kunnes huomasin apinan lailla hyppiväni melkein seinillä. En tiedä oliko kysymys placebo -ilmiöstä, mutta fiilis oli ihan wow! Yllättäen ei tarvittukaan päikkäreitä joka päivä ja tarkemmin muisteltuna piti ehkä vähän himmaillakin, ettei aivan aamusta aamuun hihkuisi ja pitäisi muita hereillä.
No, sittemmin me muutettiin Samuille ja vaikka kääpää kovasti kaipailinkin, en saanut aikaiseksi hankkia sitä paratiisiin. Olisihan sitä jostain kansainvälisestä verkkokaupasta saanut, mutta elämä oli ihanaa muutenkin.
Nyt täällä ikuisen marraskuun pimeydessä on päikkäreitä välillä tarvittu. Ei siinä mitään, mutta jos meinaisi kovasti olla tehokas, päikkärit syö juuri siitä valoisasta ajasta turhan ison siivun.
Ja sitten yhtenä pilvisenä päivänä mä bongasin meidän pihalta pakurikäävän!
Ja olin että hitto vie - lähtisköhän ajoittaiset päikkäritarpeet taas pakuriteetä litkiessä?
Tästä se ajatus sitten lähti.
Pakuri paloiksi hakattuna |
ja kuivattuna rouheena |
näihin lasipulloihin tulee sitten tinktuuraa, kunhan se pari viikko tekeytyy |
Nyt on ensimmäinen pakuri napautettu puusta (irtosi muuten yllättävän kevyesti), kuivatettu muutama päivä takan päällä, murskattu rouheiksi ja jauheeksi, ja tehty siitä teetä. Osasta rouheita laitoin vielä tinktuuraakin tekeytymään, eli upotin rouheet pariksi viikoksi vahvaan viinaan lillumaan ja laitoin lasipurkin pimeään kaappiin, koska näin pitää kuulemma tehdä.
Pakurikäävällä on lukemani mukaan vaikka mitä terveydellisiä vaikutuksia ja parantavia ominaisuuksia, ja näistä syistä se onkin saanut tittelin "sienien kuninkaana" ja "metsien timanttina". Sen väitetään esimerkiksi parantavan vastustuskykyä, lievittävän tulehduksia ja suolisto-oireita, tuhoavan bakteereja viruksia ja parasiitteja, aktivoivan kehon omaa immuunijärjestelmää toimimaan tehokkaammin ja tasapainoisemmin, ja jopa parantavan syöpää.
Pakurikäävällä onkin pitkä käyttöhistoria perinteisessä kiinalaisessa ja venäläisessä kansanlääketieteessä ja sitä käytetään nykyään ympäri maailmaa, Suomi mukaanlukien. Ilmeisesti pakurikääpä on myös voimakkain luonnossa esiintyvä antioksidantti minkä nykytiede tuntee, eli jos uskoo antioksidanttien terveysvaikutuksiin, pakurikäävän pitäisi olla maailman paras.
Vaikka jotkut tieteelliset tahot pitävätkin pakuria enemmän huuhaana, niin tähän väittelyyn en itse ota kantaa. Muistan vain sieltä vuosien takaa tuon uskomattoman energisen tunteen, minkä pakuriteetä juodessani saavutin - oli se sitten placeboa tai ei.
(Pakurikäävästä voit käydä itse lukaisemassa vaikka täältä ja täältä).
Ja koska täällä böndellä on mahiksia hömpsötellä melkein mitä vain, aion täysin rinnoin heittäytyä pakurikäävän pauloihin ja tehdä siitä teen ja tinktuuran lisäksi vielä jotakin, jota voisi kasvoillekin läträtä (koska melaniini).
Kunhan vain keksin että mitä ja millä tavoin.
Onko pakurikääpä sulle jo tuttu?
Päivät pitenee jo, ihanaa! |