Roadtrip 2026, osa 6

 

 

Himaan oli kiire, tai tarkemmin meidän luottoautonkorjaaja Ylarin luokse Pärnuun, joten ideana oli ajaa niin paljon kuin vaan ikinä jaksetaan per päivä. Nähtävyydet matkan varrella sai jäädä seuraavalle reissulle, mikä teki kilometreistä tietty vähän mälsiä. Paitsi niinä päivinä, kun navigaattori päätti käyttää jotain muuta reittiä, kuin oli pyydetty. Silloin saattaa nimittäin löytää itsensä (taas) niistä historiallisista paikoista, jotka toivotun navireitin varrelle ei olisi osunut. 

 

Koko reissun ajan oli tarkoitus vältellä vuoria (kuten yleensäkin), sillä missään tapauksessa ei voinut olla varma, kuinka hyvin (tai huonosti) retroladyn fysiikka kestää sellaiset. Lumiset vuoret varsinkin oli aivan NO NO, mutta minkäs teet, kun sellaisille eksyt, eikä ympäri pääse. Kuskille kieli keskelle suuta, ja apukuskille silmät napakasti kiinni. Siis mähän en toistaiseksi pysty Finaa edes ajamaan, kun en ilman penkkiremppaa yllä edes polkimille. Good for me! Ainakin Ranskan lumisilla vuoristoteillä. OMG!

 

Jossain Koillis-Ranskan vuoristossa

Roadtrip osa 5 löytyy muuten täältä, mikäli kiinnostaa piirrellä reittiä tarkemmin. Itse en ilmeisesti muista noista kotimatkan kilometreistä juuri mitään, enkä sen kummemmin paikoistakaan, mutta seuraava jäi kyllä mieleen:

 

• 50. Yö. Jarnagesista ajettiin näemmä viitisensataa kilometriä. Yön hämärillehän se taas meni, ja joko Tomppa oli salaa suunnitellut seuraavan hämmentävän ja matkanteon kannalta järjettömän yöpaikan, tai sitten me vaan yliarvioitiin itsemme ja aliarvioitiin reitti. Kapeat vuoristotiet vinkuvalla autolla, katuvalottomat taipaleet jossain siellä ylhäällä, siis oikeasti, huh huh. Mehän lopulta löydettiin itsemme jälleen historiallisesta paikasta nimeltään Plombières-les-Bains. Tämä Koillis-Ranskan historiallinen kylpyläkaupunki otti meidät kuitenkin vastaan sysipimeällä. Kadut oli huolestuttavan vinksin vonksin ja kapeat kuin mitkä, lisäksi suurin osa oli vielä revitty auki. Koska kello oli todella paljon, eikä väsyneillä aivoilla jaksanut edes ajatella jotain vaihtoehtoa, puksuteltiin itsemme syvän ja hyvin kapean laakson pohjalle. Varsinkin yön pimeimpinä hetkinä tuntui, että metsäiset vuoret kaatuvat niskaan, eikä tilannetta helpottanut se, että lumisadettakin oli luvassa. Olin täysin varma, ettei mitenkään päästä sieltä pois ennen lumisateitten loppua. Mitäs jos ne kestääkin kaksi viikkoa? Siinähän sitten olikin jo riittävästi aihetta panikointiin. Plombières-les-Bains on paitsi tunnettu roomalaisesta historiastaan ja Napoleon III:n ajasta, myös erittäin kauniista vanhoista rakennuksistaan, saaden itse asiassa lempinimen tuhannen parvekkeen kaupunki. Vaikka paikka ei ole erityisesti mikään nähtävyyksien keskus, laakson rinteillä kiertävät kapeat kadut ja 1700- 1800 -luvun prameilevat rakennukset upeine parvekkeineen riittää itsessään jo mainiosti nähtävyydeksi. Me yövyttiin nykyisen kasinon parkkipaikalla, (Casino Partouche de Plombières-les-Bains), joka on avattu kyseisellä paikallaan vuonna 2001, entisen kylpyläasiakkaita palvelleen rautatieaseman paikalle. Napoleonin kylpylä (Thermes Napoléon 1857) on tiettävästi kaupungin kuuluisin rakennus, sillä jo 100 -luvulla roomalaiset ovat hyödyntäneet alueen kuumia lähteitä, jotka ovatkin muovanneet koko kaupungin kehitystä lähes 2000 -vuoden ajan. Plombières-jäätelön huhutaan myös syntyneen täällä vahingossa, kun vuonna 1858 Napoleon III:lle tarkoitettu jälkiruoka epäonnistui. Tällä kertaa alueelle luvatut lumisateet ja syvä kapea laakson pohja ei ollut otollinen yhdistelmä (tai edes minkäänlainen vaihtoehto) tarkempaan tutustumiseen, sillä tarkoitus oli varmistaa poispääsy mahdollisimman nopeasti. Finassa illalla nautitut viinilasilliset aiheutti kaiken lisäksi vielä sen, että heräsin aamuyöstä ahtaanpaikan kammoon, ja olin aivan varma että vuoren seinämät kaatuu niskaan. Huh mikä yö!

 

Plombières-les-Bains Kasino, jonka parkkiksella yövyttiin

 

Aamusta lähtien siellä oli porukkaa uhkapelaamassa;)

Pikku Fina

Selkeästi joku ihan omanlaisensa mikroilmasto, johtuu varmaan niistä kuumista lähteistä.

• 51. Yö. Paniikkiyön jälkeen lumihiutaleitten leijaillessa lähdettiin yrittämään pois laakson pohjalta, ja onneksi kaikki näytti pimeällä laskeutumisen jälkeen vähän helpommalta. Helvetin ahdasta oli edelleen, ja kadut puoliksi auki revityt, mutta jonnekin lumisille vuoristoteille päästiin kuitenkin jatkamaan matkaa kohti Saksaa. Edellisen yön ahtaanpaikan kammon kruunasi matkalle osunut 10 kilometrin tunneli vuorten läpi, eikä silloin auttanut kuin panna silmät kiinni ja hengittää syvään ja hartaasti. Mä inhoan tunneleita ja 10 kilsaa sellaista on aivan helvetin liikaa. Yöksi päästiin Saksan puolelle Bayreuth -kylän pieneen matkaparkkiin. Mitään en paikasta muista, yövyttiin ja jatkettiin aamulla matkaa.
• 52. Yö. Helvetin pitkä ajopäivä taas, mutta päästiin Puolan puolelle Wroclawiin johonkin puistopuskaan. 
• 53. Yö. Puolahan on tunnetusti pitkä maa, ja vaikka taas paineltiin kilometri toisensa perään ei päästy Puolaa pidemmälle. Yövyttiin kyllä siihen aikaan vuodesta ihan rauhallisessa rantapuskassa Elkissä. Luetun perusteella kyseinen rantapuska ei sesonkiaikana ole mitenkään turvallinen, sillä nuoriso aiheuttaa enemmän tai vähemmän ongelmia. Onneksi meillä meni ihan hyvin, vähän nuorisoa muhinoimassa viereisessä autossa, mutta sellaista se villi nuoruus muistaakseni on.

 

Rantapuska Puolan Elkissä.

 

• 54. Yö. Seuraava kova ajopäivä, mutta päästiin kuitenkin ohi Liettuan aina Latviaan asti. Yritettiin saada paikallisesta eläinklinikasta koirille ekinokokkoositabut, mutta sillä kertaa se ei onnistunut. Löydettiin kyllä yöpaikaksi mukava minimaalinen rantapuska kylästä Skultes Pag, jossa joku rohkea mummeli rapisteli pimeällä metsäpolkuja pitkin, mutta muuten paikalle ei eksynyt ristinsieluakaan. Tollaiset yöpaikat on tavallaan miellyttäviä, mutta välillä käy kyllä mielessä, kuinka haavoittuvainen sitä onkaan, jos vaikka jotain ikävää sattuisikin, eikä missään ole ketään.
• 55. Yö. Viimeinen rypistys kohti Tallinnaa. Matkalla onnistuttiin löytämään eläinklinikka, josta saatiin koirillekin tarvittavat tabut, ja pysähdyttiin autonkorjaajaystävämme Ylarin luo autohuoltoon. Siellähän se Finan pienillä kierroksilla vinkuminenkin viimein selvisi - ilmansuodatinta ei ollut Ylarin sanoin vaihdettu ainakaan sataan vuoteen. Komeeta, etten sanoisi! Siihen kuitenkin loppui Finan vinkuminen, ja jos tämä homma olisi tehty ennen reissua, mehän oltais oltu ties missä vielä. Todennäköisesti ainakin Portugalissa. Meidän matka jatkui kuitenkin kohti kotia, ja yöksi jäätiin mahdollisimman lähelle lauttasatamaa Tallinnan frisbeegolf -kentän parkkipaikalle. Olihan muuten yö - oli hornetteja ja droonihälytyksiä, sitten vielä droonihälytysten peruutuksia, joten vähiin jäi unet silloinkin.
• 56. Yö. Kotona! Vihdoin ja viimein. Vaikka reissun lyhyys harmitti, ainakaan ei tarvinnut miettiä mikä kohta autossa hajoaa, eikä sitä missä puskassa seuraavan yön viettäisi.

 

Reissut on mahtavia, ja vielä mahtavampia ne on, kun ei koko ajan tarvitse miettiä ja pohtia kestääkö auto. Moni asia olisi voitu selvittää ennakkoon ja tehdä huomattavasti paremmin, tai ainakin fiksummin, mutta yleensähän me mennään ensin ja mietitään vasta sitten. 

 

Sellainen se tämäkin reissu oli - hyvä, mutta lyhyt. Ei ollenkaan sellainen mitä oli suunniteltu, ei edes reittien osalta. Eikä fribakisojen, eikä hermojen, eikä... Mutta me tehtiin se, enkä vastoinkäymisistä huolimatta vaihtaisi taaskaan mitään. 

 

Seuraava trippi tehdään kuitenkin kaikesta viisastuneina (toivottavasti!), ja mennään sinne hemmetin Italiaan, joka tuntuu joka reissulla jäävän joko väliin, tai sitten aivan loppumetreille, jolloin ei vaan ehdi tutustumaan juuri mihinkään. Mulla on ihan pakottava tarve päästä Italiaan, niih! 

 

Jossain kotimatkan varrella...

 

...kuten tämäkin.

Finalla oli vähän huonot eväät, mutta ehdottomasti uskollinen retrolady💜

Roadtrip 2026, osa 5

 

 

Matka kohti Belgian fribakisoja ennen kotimatkaa oli tässä kohtaa vielä kalenterissa, joten suuntakin oli sen mukainen. Gijónista lähdön aamuksi oltiin vihdoin ja viimein löydetty ilmastointihuoltopaikka Finalle, eikä tehtävä ollut mitenkään helppo. Käytiin läpi lukuisia korjaamoita, eikä yksikään pystynyt (tai suostunut) auttamaan meitä. Oltiin hankittu Finaan jonkinlainen hämmentävä ilmastointilaite, jota pystyi käyttämään ilman verkkovirtaa, eli siis auton hupiakuista. Massiivisista aurinkopaneleista johtuen Tomppa oli päättänyt sen olevan mahdollista, mutta todellisuudessa se osoittautui melkein mahdottomaksi. Kunnes tosiaan tärppäsi. Saatiin näin ollen boxikin tarvittaessa viilenemään, mikä oli kyllä pelastava enkeli. Ei tarvinnut suunnitella reittejä viileämmän kautta, vaan vaikka sitten maisemien.

 

Vihdoin saatiin Finan ilmastointilaitekin toimimaan.

 

• 45.  ja 46. Yö vietettiin tutussa ja turvallisessa Cabárcenon kylässä sen kuuluisan luonnonpuiston Parque de la Naturaleza de Cabárcenon viereisellä parkkipaikalla. Kun edellisellä kerralla matkiksia oli paikalla vajaa kymmenen, tällä kertaa autoja oli lähemmäs sata, koska olihan viikonloppu ja espanjalaiset sankoin joukoin retkeilemässä. Tilaa ei autojen väliin jäänyt kuin ehkä metri (ei muuten menisi Suomessa läpi ollenkaan), mutta vaikka vähän ahdistelikin mahtua ovesta ulos, sopu tilaa antoi ja kaikki meni hyvin. Fina kerää aina lempeitä hymähdyksiä kanssamatkailijoilta, ja siinä sivussa mekin saadaan muitten sympatiat (tosin niiltä sadan tonnin autoilijoilta ehkä ennemminkin naurunremahdukset). Ehkä ne säälii meitä, kun liikutaan niin vanhalla ladylla, mutta ihassama. Pari vuorokautta ulkoiltiin tuolla karvaturrien kanssa ja puunattiin retroladya taas matkakuntoon. Eikä muuten vieläkään käyty luonnonpuiston sisäpuolella, koska koirat eivät olleet tervetulleita elukoitten sekaan. Ymmärrän sen, vaikka sittemmin olen lukenut, että koirat autossa pitäisi olla mahdollista. Mene ja tiedä.

 

Cábarcenon luonnonpuiston parkkipaikkaa...

...ja sympaattista pikku kylää.

• 47. Yö. Liikuttiin kohti Ranskan rajaa ja löydettiin Irunin (rajakaupunki Baskimaassa) viereisestä kylästä Hondarribiasta aivan mahtava yöpaikka. Sen sijaan, että oltais jääty yöpymään kuuluisan Bidasoa -joen rannalle, Tompan navigaattori komensi meidät sattumalta Jaizkibel -vuorelle (545 m), aina historiallisen Guadalupen Neitsyt Marian linnoituksen parkkiparkkipaikalle. Tätähän me ei iltapimeällä hiffattu, vaan nautittiin pimenevän illan maisemista jopa Ranskan puolelle asti ja olihan maisemat hienot kuin mitkä. Aamulla sitten koiralenkillä löydettiin sattumalta myös itse linnoitus, joka on jo ulkopuoleltakin todella vaikuttava. Linnoitus on rakennettu 1800 -luvun lopulla Espanjan rajaseudun puolustusta vahvistamaan, ollen Baskimaan suurin sotilaallinen kompleksi (n. 750 m pitkä ja sisämitoiltaan aina 30 000 neliötä). Linnoitukseen tehdään maksullisia kierroksia joinain viikonpäivinä, mutta meidän visiitille sellainen ei valitettavasti sattunut. Linnoitus on myöhemmin toiminut myös vankilana, mutta ei enää tätä nykyä. Linnoituksen vieressä oli sitten vieläkin kuuluisampi Guadalupen Neitsyen pyhäkkö (Santuario de Nuestra Señora de Guadalupe de Hondarribia), jonka ensimmäiset merkinnät historian kirjoissa sijoittuvat jopa 1500 -luvulle. Pyhäkkö on kuitenkin historiansa aikana rakennettu ja tuhottu useampaankin otteeseen. Me ei nyt käyty tuollakaan sisällä, sillä kaikki tämä tieto iski tajuntaan vasta Ranskan puolella matkan jatkuessa. Jos ei oltaisi näin "myöhäisheränneitä" oltais varmaan tutkittu noin upeissa vuorimaisemissa yö jos toinenkin. 

 

Hondarribian linnoituksen parkkipaikalla oli mainio yöpyä.

Guadalupen linnoitus

Guadalupen Neitsyt Marian pyhäkkö

Upeat maisemat aina Ranskaan asti.

 

• 48. Yö. Siirryttiin Ranskan rajan yli, hoidettiin pakolliset rajashoppailut Espanjan puolella ja pötköteltiin pitkin Landesin alueen "Hopearannikkoa" (Euroopan pisin yhtenäinen hiekkaranta), jossa myöskin olisi riittänyt nähtävää vaikka muille jaettavaksi. Fina vinkui kuitenkin niin huomiotaherättävästi, ettei turistien täyttämillä rantabulevardeilla sillä yksinkertaisesti kehdannut körötellä. Näillä rantaosuuksilla juurikin tämän roadtripin selkäranka viimein katkesi ja reissu sai keskeytystuomion, sekä helpotuksen huokaukset. Silloin kun stressiä on enemmän kuin nautintoa, on saakelin paljon parempi muuttaa suunnitelmia, kuin sinnitellä henkisessä helvetissä. Yöksi löydettiin niinkin hieno paikka, kuin Magescq -kylän hautausmaan parkkipaikka. Ei siis ollut hieno, mutta sai siinä rauhassa nukkua "ihan muina rekkoina".

• 49. Yö. Ilmoitettiin Belgian isännille, että visiitit jää valitettavasti johonkin seuraavista kerroista ja painettiin niin sanotusti "kaasu pohjaan" kohti Kemiönsaarta. 470 kilometriin koirien kanssa menee helposti koko päivä, kun ruokitaan, ulkoilutetaan, keitellään kahveja ja etsitään seuraavaa yöpaikkaa. Suuremmissa nopeuksissa Fina onneksi käyttäytyi salonkikelpoisesti, mutta heti kun moottorin kierrokset tippui, alkoi vinkuminen. Phuuh! Yöksi löydettiin niinkin hämmentävään maaseutukylään, kuin Jarnages. Kun selvitin mikähän kylä tässäkin oli kyseessä, niin sellainen pikkuruinen, reilu 9 km2 ja 400-500 asukkaan kompleksi. Joku matkaparkki sieltä näköjään löytyi, kun reissuvihko niin kertoi. Mitään en kuitenkaan muista.

 

Sellaista tällä kertaa, seuraava yö vietettiinkin todella hämmentävässä paikassa, mutta siitä sitten ensi kerralla😁.

 

Jotain random-kyliä Ranskassa

ja hiljaista oli.

 

Roadtrip 2026, osa 4

 

 

Matka jatkui siis kohti toiseksi viimeistä nuppineulanpäätä kartalla, eli Oviedoon. Edellisessä jutussä mä oikeasti luulin, että meillä olisi ollut tässä kohtaa reissua enää vain yksi tavoite (onneksi on se reissuvihko), mutta niitä olikin vielä kaksi - viimeinen oli fribakilpailut Belgiassa. 

 

Me ollaan oikeastaan molemmat Euroopan roadtripeistä menty frisbeegolf -kärjellä, siksi tällä kertaa Oviedoon, jossa järjestettiin Espanja X Openit. Viiteen kisaan ilmoittauduttiin - kaksi peruttiin myrskyjen takia, Milanon kisa jouduttiin skippaamaan, koska ei ikinä päästy Italiaan asti, ja Espanjan Chipionan kisoista luovuttiin suosiolla, koska Finan hengitys vinkui, eikä hermot olisi kestäneet kuunnella sitä vielä 10 000 kilsaa extraa. Loppukotimatka suunniteltiin vedettäväksi Belgian kautta tapaamaan Samuin kisoissa tutustumaamme ihanaan fribailevaan pariskuntaan, ja osallistumaan paikallisiin kisoihin heidän kanssaan. Mutta tähän palaan myöhemmin.

 

Jatketaan nyt kuitenkin siitä mihin viimeksi jäätiin:

 

• 35. Yö. Matkalla kohti Oviedoa pysähdyttiin El Franco -kylän luvalliseen rantapuskaan, missä sai parkkeerata max 48 tuntia yhteen putkeen. Sade ropisi kattoon, muutenkin puska oli jopa hämmentävän rauhallinen. Nähtiin koko aikana ehkä yksi koiran ulkoiluttaja.

 

El Francon merimaisemia

 

• 36. Yö. Sadetta piisasi (tällä reissulla sitä muutenkin riitti) ja silloin on hyvä vaan ajella ja latailla akkuja. Jäätiin vielä matkalla Corvera de Asturias -kylän luvalliseen matkaparkkiin yöksi. 
• 37. Yö. Paluu Oviedoon. Käytiin pikku radalla (ei kisarata) vähän treenaamassa, tsekattiin kisalayout paikan päällä, ja ilta vietettiin pelaajatapaamisessa paikallisessa hotellissa. Kaikki tällaiset pelaajamiitingit sun muut oheistapahtumat kisojen yhteydessä on superkivoja - uusia ihmisiä ympäri maailmaa, ja hauskoja pelejä (Oviedossa varsinkin). Yleensä näissä pelaajatapaamisissa saa myös ns. pelaajapaketit (kisathan maksaa), ja tällä kertaa lahjuksiin kuului mm. kiekkoja, pyyhkeitä, herkkuja, ym. Yöksi paineltiin siihen kirotun vinoon parkkipaikkaan kisaradan yläpuolella. Yritettiin oikeasti löytää jotain vähemmän vinoa, mutta kun kisakierrokset on mahdollisesti jo kukonlaulun aikaan, ei voitu luottaa siihen, että onnistuttaisiin luovimaan aamuruuhkissa ajoissa mestoille.

 

Vinoparkin yläpuolinen monumentti, tyypit on lennätelleet kiekkoja täältä kuulemma ;)

 

Oviedon rata oli mykistävä, ja erittäin haastava korkeuserojen vuoksi.

• 38. Yö. Sama vinoparkki, sillä oli ensimmäinen kisapäivä. Kisakaverit on ehdottomasti se paras juttu näissä hommissa, mutta toiveena aina kuitenkin olisi, että onnikin suosisi ja pystyisi pelaamaan edes omalla tasollaan. Tällä kertaa se ei mennyt nappiin kummaltakaan.
• 39. Yö. Toinen kisapäivä ja satoi ihan helvetisti koko kierroksen ajan! Pelasin paremmin kuin edellisenä päivänä, mutten kuitenkaan erityisen hyvin. Vinoparkki rupesi olemaan vähän liikaa, joten lasketeltiin vuorilta alas Llaneraan urheilukentän parkkikselle. Onneksi vaihdettiin, sillä olihan se nyt paljon paljon parempi kuin edellinen, ja ennen kaikkea se oli vaaterissa.
• 40. Yö.Viimeinen kisapäivä. Tomppa pelasi hyvin, minä taas huonommin ja menetin 3. sijan yhdellä pisteellä kanadalaiselle duracell -pupulle. Huh miten mahtava mimmi uskomattomalla energialla varustettuna! En kuitenkaan valita, sillä kisamimmit oli taas aivan parasta seuraa! Päättäjäisseremoniat vuorilla oli nekin ikimuistoiset, ihanasti oli tuotu mukaan myös Asturian perinteitä ja sitä paikallista cideriä💜. Yöksi ajettiin Gijóniin, joka osoittautui kerrassaan mainioksi paikaksi.

 

Me ei podiumille päästy, onnea voittajille!

Upeat traditionaaliset päättäjäiset mykistävillä vuorilla.

 

• 41. Yö. Nyt ei jaksanut liikkua yhtään mihinkään, joten jäätiin suosiolla samaan paikkaan yöksi. Tässä kävi niin, kuin monesti näillä tripeillä, että osuu vahingossa jopa ihan merkittäviin paikkoihin. Gijónin yöt vietettiin nimittäin kuuluisan, ja nykyään Espanjan toiseksi suurimman rakennuksen parkkipaikalla monen muunkin yöpyjän kanssa. Itse asiassa muutamakin espanjalainen matkailuautoilija kertoi asuvansa autoissaan juuri siinä kohtaa, sillä paitsi että siellä sai yöpyä rauhassa, paikka oli kyllä hämmentävä monessakin mielessä. Laboral Ciudad de la Cultura, eli entinen Universidad Laboral on todella valtava -270 000 m2 rakennuskompleksi, ollen kolme kertaa El Escorialin kokoinen. Kompleksin elliptinen kirkko on puolestaan maailman suurin laatuaan. Nykyään kompleksissa toimii ainakin teatteri, taidekeskus, konservatorio, taidekoulu, muita koulutusyksiköitä ja erilaisia kulttuuri- ja opetustiloja. Kiinnostavia festareita oli tarjolla myös, mutta ihan meidän visiitin ajalla ei nyt sitten valitettavasti tapahtunut mitään.

 

Laboral Ciudad de la Cultura

 

• 42. 43. 44. Yö vietettiin edelleen Laboral Ciudad de la Culturan parkkipaikalla, sillä välillä vaan iskee päälle ihan totaalinen reissukooma. Paikallinen rantabulevardi oli itse asiassa todella kiva ja eläväinen. Nautittiin rannasta koirien kanssa, katseltiin surffareita Atlantin komeilla aalloilla ja ihasteltiin espanjalaista elämää. Aperol Spritzit jäi tällä kertaa nauttimatta, sillä kaikki rantaterassit oli luonnollisesti täynnä. Ensimmäisen kerran pestiin myös Fina, joka oli TODELLAKIN pesun tarpeessa. Gijónin yhdessä paikallisista puistoista on myös oikein passeli 9 -väyläinen fribarata, joka käytiin stopoverin aikana pari kertaa heittämässä. Boo ja Salsa tykkää hengailla messissä radoilla, ja tällä radalla tyyppien mielestä parasta oli puistossa virtaava joki, jossa pääsi puljaamaan paikallisten koirien kanssa.

 

Kotimatkalla oltiin siis vahvasti, ja jotenkin se tuntui hyvältä, vaikka reissua olikin takana vasta oletettua lyhyempi aika. Ehkä se johtui matkan alkuvaiheen ongelmista, ehkä jostain "hintsistä", että on parempi suunnata kohti Suomen kevättä nopeutetulla aikataululla.

 

Sellaiset etapit tällä kertaa, mutta palaamisiin... 

 

Gijón oli kyllä kiva.

Alkoi reissuväsymys jo painamaan selvästi

Koirien nautintoja Gijónissa.

 

Roadtrip 2026, osa 3

 

 

Jou jou pitkästä aikaa!

 

Elämä on, aika kuluu, vuodenajat vaihtuu, ongelmia on ollut, mutta eiköhän suurin osa ole nyt selätetty ja matka elämään ilman suurempia huolia voi jatkua.

 

Ennen kuin me taas startataan jonnekin, olisi ehkä aiheellista tehdä edes lyhyt yhteenveto meidän edellisestä roadtripistä. Roadtrip 2026, osa 1 löytyy täältä ja osa 2 täältä, mikäli haluat lukaista kyseisen reitin aiemmista lokaatioista ja säädöistä. Kummallisia kuvioitahan meillä riitti, enkä epäile yhtään etteikö niin tapahtuisi seuraavallakin reissulla, joka toivottavasti toteutuu jo ennen joulua. 

 

Mutta nyt, ennen muita juttuja, pakko laittaa edellinen reissu pakettiin edes suurin piirtein. Onneksi mä pidän matkoilla ihan fyysistä reissupäiväkirjaakin, muuten olisi tämäkin roadtrip unohtunut jo aikapäiviä sitten.  

 

 

 Mutta asiaan siis: 

 

• 26. Yö. Muskiz sai jäädä, vaikka kiva olikin. Kaikki espanjalaiset ulkoilee vähintäänkin viikonloppuisin, ja tietyn rajan ylityttyä, meidän porukka poistuu rauhallisempiin maisemiin. Tällä kertaa ajettiin koko matka Laredoon asti, joka ymmärtääksemme on varsinkin madridilaisten oma rantalomakohde. Kovin oli tyhjää tähän aikaan vuodesta, mitä nyt muutama hämmästelyä aiheuttanut vapaana kaduilla hillunut poni. Tosi kiva ja kompakti ranta, jossa koirat sai rötväillä vapaana lukuisten muitten koirien kanssa.

 

Playa de la Salvé

Laredon poneja

• 27. Yö.  Aamubiitsin ja pesulakuvioitten jälkeeen ajettiin Cabárcenoon pieneen kylään. Kylä on kuuluisa Parque de la Naturaleza de Cabárcenosta, joka on siis noin 750 hehtaarin vanha louhosalue (nykyisin villieläinpuisto), missä upeissa ja vaihtelevissa maisemissa asuu ja elää valtava määrä ns. villieläimiä ympäri maailmaa. Kontrasti oli valtava, kun päivällä kaivelet lapaluista viheliäisen punkin, illalla kuuntelet tutusti huhuilevaa lehtopöllöä, ja aamun koiralenkillä hämmästelet norsuja. Luonnonpuiston vieressä oli luvallinen parkkipaikka yöpymiseen, ja olihan se kyllä mainion rauhallinen yöpyminen pienen lammen rannalla. Hyvin olisi voinut viipyä pidempäänkin.

 

Cabárcenon pieni kylä

Parque de la Naturaleza de Cabárceno

• 28. Yö. Koska sateita oli luvassa paljonkin, ajeltiin Oviedon fribakentän viereen yöksi, jotta ehdittäisiin ennen sateita edes kerran käydä kiertämässä tuleva X Open de ESPAÑA -kilpailurata. Parkkipaikka oli ahdas ja kamala, sekä niin vino kuin vain ikinä voi olla. Itse asiassa koko Oviedo tuntui kaatuvan vähän joka suuntaan, mutta ehkä ne talot oli edes jotenkuten vaaterissa.
• 29. Yö. Aamupelit Oviedon jumalattoman hienolla, mutta ah, niin haastavalla radalla. Harvoin loppuu kunto kesken, mutta tuolla tuli viimeiset väylät heiteltyä melkein tajunnan rajamailla. Illaksi ajettiin sateita karkuun Grado nimiseen kylään, jossa yövyttiin pienen lohijoen varrella.

 

Oviedon upea ja haastava frisbeegolf -rata

Gradon lohijoen varren yöpaikka

• 30. Yö. Edelleen ainoa tavoite oli kruisailla sateita karkuun sen minkä ehditään, mutta kuitenkin kohti Santiago de Compostelaa. Päätettiin nimittäin ennen kisoja, että kun kerran ollaan niinkin monia satoja kilometrejä ajeltu pyhiinvaeltajia moikkaillen Camino de Santiagoa pitkin, mennään sitten maaliin asti, eli pyhiinvaellusreitin päätöspisteeseen Santiago de Compostelaan. Jäätiin matkalla vielä yöksi O Pinon paloaseman pihalle, jossa oli matkiksille tarkoitettu pieni ilmainen parkki. Vieressä oli uimahalli, jossa Tomppa kävikin suihkussa, mutta muuten oli ainakin sillä hetkellä vähän onneton mesta vailla minkäänlaista huolenpitoa (tosin olihan siellä komeita palomiehiä). Onneksi yöllä ei sentään tullut palohälytyksiä, olisi voinut jäädä unet väliin.
• 31. Yö. Viimeinkin Santiago de Compostelaan, meidän reissun kaukaisimpaan kohteeseen. Tosta olisi ollut lyhyt matka aina Portugaliin asti, mutta koska Fina ei ollut parhaimmassa iskussa ja kisatkin tulossa, päädyttiin tällaiseen ratkaisuun. Helvetilliset tuulet piti koko porukan sisätiloissa keskustan lähellä heiluvassa autossa. Moni muukin kanssa-autoilija oli päätynyt samaiselle parkkikselle tuulia pakoon, vaikkei siellä kyllä tuulensuojaa ollut missään kohtaa. Asfalttia sentään renkaitten alla, jos sattuu pahempikin sade mylläämään.
• 32. Yö samassa paikassa. Käytiin päivällä pelaamassa paikallinen frisbeegolf -rata Monte do Goso, ja enemmän tai vähemmän vuoristoistahan sekin rata on. Oikein mainio rata kyllä ja Camiño de Santiagon varrella sekin. Itse asiassa Monte do Goso -nimi tarkoittaakin ilon vuorta, sillä tuolta nyppylältä pyhiinvaeltajat näkevät ensimmäisen kerran maalin, joka on siis Santiago de Compostelan katedraali. 

 

Monte do Goso, ilon vuori. Täältä näkee katedraalin tornit.

 

• 33. Yö. Aamupäivällä suunnistettiin viimein pyhiinvaellusreitin päätepisteeseen Santiago de Compostelan katedraaliin, ihmeteltiin Pyhän Jaakobin hautaa ja jonotettiin koskettamaan Pyhän Paavalin patsasta. Katedraali oli fantastisen upea (kirjoitan tästä myöhemmin enemmän), ja vanha kaupunki aukioineen yksinkertaisesti valloittava. Meillä oli kuitenkin kisat tulossa, joten jatkettiin takaisin rannikolle yöksi Camariñas -kylän luvalliseen matkisparkkiin. Camariñas sijaitsee Costa da Morte -rannikolla, joka tarkoittaa siis kuoleman rannikkoa sen synkän historian takia - satoja vakavia laivojen haaksirikkoja, usein vallitsevat kovat tuulet, arvaamattomat merenkäynnit, sumut ja piilossa olevat karikot. Ennen vanhaan aluetta pidettiin tunnetun maailman loppuna, mikä itsessään lisää rannikon mystisyyttä.

 

Santiago de Compostelan vanhan kaupungin kujia

Santiago de Compostelan katedraalia

• 34. Yö. Matka jatkui kohti Oviedoa A Coruña nimiseen kylään sateita karkuun jälleen kerran. Valtavan puiston kyljessä oli matkiksille luvallinen parkkipaikka, johon jäätiin monien muitten kanssa yöksi. Puistoiltiin koirien kanssa ja istuskeltiin kallioilla katsomassa upeata rannikkoa. Löysin kallioilta yllättäen "pahan silmän", jonka otin talteen ajattelematta siitä sen kummempia. Ehkä se oli kuitenkin yksi tienviitta? Omalta se ei ainakaan tuntunut (varsinkaan näin jälkeenpäin), mutta kannoin sitä kyllä mukana aina Kemiönsaarelle asti, sillä tarinan mukaan "Pahan silmän" on tarkoitus suojella kantajaansa. Tässä tapauksessa silmä ei tehtävästään suoriutunut, pikemminkin päinvastoin. Ehkäpä tuon kyseisen silmän edellinen omistaja oli luopunut silmästä juurikin syystä, että se toimi aivan päinvastoin tuoden kantajalleen huolta ja murhetta. Mulle se ainakin toi, siksi se on nyt jossakin kaatopaikan syövereissä.

 

Näin jälkeenpäin ajateltuna tienviittoja oli lähes koko ajan. Ne osoitti sinne sun tänne, välillä yhtäaikaakin, mutta tilanteen ollessa niin sanotusti "päällä", ei ollut aikaa pysähtyä miettimään. Eteenpäin mentiin vaikka hampaat irvessä, olihan sitä kuitenkin reissuun lähdetty. Vaikka alkutaipaleella meidän reissukartalla oli neuloja useitakin, tässä kohtaa ainoa neula kartalla oli enää Oviedon España openit. Ilmojen herrat ja monet muut hämmentävät tapahtumat tiputti neuloista yhden toisensa jälkeen.

 

Näin jälkeenpäinkin tuntuu, että oltiin riippuliitäjiä tuulien vietävinä, vieläpä rikkinäisellä varjolla...

 

Camariñas -kylää...

...ja kuoleman rannikkoa.

Kirottu reissu?

 

 

Hiljaista on ollut, tiedän. Mutta kun kaikkea on tapahtunut, on ollut pakko miettiä mitä kaikkea oikeasti onkaan tapahtunut. 

 

Mutta summataan ensin viimeisin Euroopan roadtrip. 

 

Ensimmäinen hämmentävä tienviitta yritti jo heti alkumetreillä kuiskia, että ei ehkä ole viisasta lähteä, kun Eckerö Linelta tilatut lauttaliput peruttiin päivää ennen reissua. Tuossa kohtaa reissuhuumaa ei toki nähty vielä mitään tienviittoja, vaan varattiin Tallinkilta uudet liput tilalle. 

 

Tallinkilla ei vielä oltu painettu paniikkinappulaa...

 

Startattiin tohkeissaan kotipihasta kohti ystävien residenssiä Ylästössä. Tarkoitus oli viettää yksi yö nastassa seurassa ennen aamupäivän autolauttaa Viroon. Päästiinhän me Kemiönsaaresta Turun motarille, kun alkumatkan Finan pieni vinkuminen oli lähes huutamista - ainakin se kävi ihan sikana hermoille. Siis kuinka helvetissä tällaisella autolla voisi kruisailla ympäri Eurooppaa? Ei siis mitenkään, mutta

korjataan sitten reissussa jossakin.

 

Joka tapahtui niinkin nopeasti, kuin 150 kilsaa Tallinnan satamasta - juuri ennen ensimmäistä suunniteltua yöpaikkaa. Tarkoitus oli aloittaa varsinainen reissu leppoisasti tutussa leirintäkeskuksessa Pärnussa. Onneksi onnistuttiin rullaamaan viimeiset kilometrit pilkkopimeässä, sillä autossahan ei enää valoja eikä muutakaan virtaa ollut. Laturin hihna oli poikki (sehän siellä vinkuikin), ja näin siis vietettiin kaikkiaan 10 vuorokautta siellä tutussa ja mukavassa leirintäkeskuksessa 20 asteen pakkasissa, vaikka olisi pitänyt jo olla lämpöisessä Italiassa. Ensimmäiset suunnitelmat meni siis siinä, voit muuten lukaista tästä hässäkästä vaikka täältä ja täältä.

 

Yhtään ei v#&uttanut

 

Hanskatkin jäi kotiin, kun piti olla jo Italiassa

Ei siis mennyt niinkuin Strömsössä, ei oikeastaan missään kohtaa. Reiluksi kolmeksi kuukaudeksi suunniteltu Euroopan roadtrip typistyi kahteen kuukauteen siinä kohtaa Asturian rannikolla, kun stressiä oli paljon enempi kuin nautintoa. Loistohetkiä oli totta kai, mutta harvoin yhden reissun aikana ollaan rämmitty tuota määrää. 

 

Italia jäi haaveeksi, kuten moni muukin suunnitelma. Kun Pärnusta viimein kiireellä startattiin kohti ensimmäisiä fribakisoja Ranskan Bessillesissä, akun hälytysvalo paloi edelleen, mutta ei siinä vaiheessa voinut enää perääntyä. Ehdittiin kisapaikalle päivää ennen, ja tuulistahan se oli, mutta kisojen peruminen viranomaisten toimesta myrskyihin viitaten, oli paitsi pettymys, myös yllätys. 

 

Onneksi oli vajaan parin viikon sisällä tiedossa seuraavat kisat Ranskan vastakkaisella rannikolla Mimizanissa, joten sitä kohti sitten. Ehtisi hyvin treenaamaan ennen kisoja, näin me ajateltiin. Kunnes tultiin kipeäksi molemmat, ja saatiin viikon turvapaikka Espanjan Gironassa (superkiitos vielä tätäkin kautta majoittajille💜). Vaakataso kaikkien pettymysten jälkeen Espanjan auringossa tuli todelliseen tarpeeseen. Oltiin muuten tuolta jatkamassa matkaa takaisin Ranskaan ja Mimizanin kisoihin, kunnes myrskyihin viitaten viranomaiset perui nekin. 

 

Keittiön hana hajosi jo alkumatkasta...

 

Onnistuttiin myös järjestämään takatalliin massiviinen vesivahinko...

No mitäs nyt sitten? 

 

Olo oli kieltämättä aika plääh, eikä reissun juonesta meinannut saada enää millään kiinni. Oviedossa pidettävät mestaruuskisat oli tulossa, Finan akkuvalot paloi edelleen, ja auto oli ruvennut taas huutelemaan vähän kovemmalla äänellä, mutta kuitenkin eri tavalla. Fuck. 

 

Jatkettiin kuitenkin riskien ottamista ja ajettiin Espanjan itärannikolta länsirannikolle valmistautumaan X Open de España -kisoihin. Myrskyjä tuli ja meni, kylmäkin oli välillä, mutta varsinkin Costa Verden rannikko (vihreä rannikko) oli upea. Camino de Santiagoa pitkin ajettiin satoja kilometrejä aina Santiago de Compostelaan asti, eikä Finan ajoittainen huutaminen vuoristoisissa maisemissa tuntunut ollenkaan hyvältä. Mitä vähemmän ylämäkiä tai kaupunkien keskustoja, sen parempi, mutta sellaista ei valitettavasti ollut tarjolla.

 

Vuoria on kyllä, silloin kun niitä ei kaipaisi...

Santiago de Compostelan palomiehiä (pakko oli kuvata ;)

 

En mä oikeastaan edes muista enää mitä kaikkea matkan varrella tapahtui. Jostain kumman syystä mulla oli jatkuvasti fiilis (ehkä se oli vaisto Boosta), että pitäisi luovuttaa ja lähteä kotiin. Ilmastointilaitekaan ei sitten kuitenkaan toiminut, kunnes vihdoin ja viimein löydettiin korjaamo, joka suostui/pystyi homman tekemään. Tietäjät nimittäin tietävät, että vaikka ulkolämpötila olisi sanotaanko vaikka 19 astetta, niin auringon paistaessa tuntitolkulla tuollainen koppiauto lämpiää hetkessä melkein 30 -asteiseksi, ja sellainen on villakarvakoirille jo tukalaa. 

 

Plääh, sanoi Bookin... 

Oviedon kisojen mahtavat palkintojenjaot

 

Espanja Openit Oviedossa vedettiin osittain kaatosateessa, ja vaikka rata oli ainakin allekirjoittaneelle todella haastava, valtavan upea kokemus pakattiin taas muistojen arkkuun. On ihmiset vaan niin mahtavia💜.

 

Siinä se reissu jotakuinkin oli, sillä loppu oli tiukkaa kotimatkaa. Fina ei kuulostanut hyvältä, kaupunkeja ja kyliä piti vältellä, ja kun oltiin päätetty suoriutua suorinta tietä kotiin, yöpaikoiksi valikoitui useasti se helpoin, ja harvemmin se elämyksellisin mesta. Useita satoja kilsoja päivässä, välillä koirien ruokintaa ja lenkitystä, snackejä naamariin ja kahvia termariin. Vauhdilla ohi vilahtelevista maisemista yritin välillä bongailla meidän kanssa kotimatkaa tekeviä kurkia, ja olihan se jotenkin aivan ihanaa huomata valtavia kurkiauroja maanteiden yläpuolella. 

 

Kuten kurjilla, oli meilläkin jo henkinen kiire tuttujen peltojen keskelle. 

 

Kerettiin reissussa edes kerran pesemään Finakin..

Maisemia kotimatkalla...

Yritettiin me aina kun mahdollista vähän pelatakin...

 

Ennen reissun vikaa yötä käytiin vielä Pärnussa meidän luottoautokorjaamolla teettämässä perusteellinen keväthuolto Finaan, ja voihan pojat, olisipa tehty se jo aiemmin. Siihen loppui nimittäin Finan epämääräiset vinkumiset, vaihteet meni kunnolla kohdilleen ja tuntui että auto hengitti ensimmäistä kertaa kunnolla. Ja selvähän se oli, kun öljysuodattimet, ilmansuodattimet, kaikki öljyt sun muut oli viimein vaihdettu. Ilmansuodattimesta ihana autonkorjaaja Ylari mainitsi, ettei sitä oltu vaihdettu ainakaan sataan vuoteen.

 

Jos olisi edes hitusen paremmin keskittynyt auton huoltoihin ennen tienpäälle lähtöä, olisi reissusta muotoutunut paljon helpompi ja satavarmasti parempi. Siis varmuudella ainakin stressittömämpi.

 

Mitä tästä opimme? 

 

Tuskin mitään. Mutta voihan sitä yrittää vakuutella itselleen, että seuraavaan reissuun valmistaudutaan ihan saatanan paljon paremmin.

 

Ps. Tulipahan viimeisenä yönä ennen Suomeen lähtöä otettua Viron puolella vastaan myös kännyköihin tulleita droonihälytyksiä. Oli kyllä sen verran häijyn kuuloista hälytystä, ettei sinä yönä tarvinnut sitten nukkuakaan.  

 

Mutta muuten (ja kaikista alkukesän vastoinkäymisistä huolimatta), elossa ollaan ja Kemiönsaaressa kaikki semihyvin. Seuraavaa reissuakin suunnitellaan, josko päästäis viimein oikein Italiaan asti. 

 

Lumimyrskykin saavutettiin kotimatkalla Ranskan vuoristokylissä.