Padang Besar, Hat Yai ja 'visa run', osa 2

Heippa Penang

Jatkoa edelliseen postaukseen...

Saatiin passit ja viisumit Jimiltä sovittuun kellonaikaan (14.30) ja lähdimme laukkuinemme Chulia Streetiä pitkin talsimaan kohti satamaa, josta lähti ilmainen autolautta Butterworthiin. Kyllä, lautta on täysin ilmainen ja kerrassaan mainio vaihtoehto mille tahansa autokulkuneuvolle, joka veisi ruuhkaisalle mantereen ja Penangin väliselle sillalle. Ollaan nimittäin kerran tulipalo persuksissa jouduttu viettämään sillalla 1,5 tuntia, joka johti lopulta siihen, että ei ehditty rajan yli Thaimaan puolelle, vaan jouduttiin yöpymään rajan lähellä Malesian puolella. Kirjoitin siitä täällä. Sillä reissulla unohdettiin myös se, että Malesian puolella kello on todellakin tunnin enemmän kuin Thaimaassa.

Autolautta on mainio vaihtoehto jatkoyhteyksiäkin ajatellen, sillä se vie suoraan juna-, ja bussiasemalle. Me hypättiin paikallisjunaan, joka oli enemmänkin meidän metron kaltainen epämukavine penkkeineen, mutta kyllä parin tunnin junamatkasta selviää hyvin. Alkumatkasta juna oli tupaten täysi ja jouduimme itse istumaan laukkujen päällä lattialla. Unelma pienistä päikkäreistä jäi siis haaveeksi. Padang Beasarin juna-aseman sijainti kävelymatkan päässä raja-asemalta helpottaa sekin osaltaan omatoimista rajanylitystä.

Nämä George Townin vanhat rakennukset ovat vaan niin kauniita.

Autolautalla Penangilta Butterworthiin löytyy myös kioski pikkunälkään, sekä vessat.

Padang Besarin rajalla

Oltiin siellä taas aika myöhään, mutta ei kuitenkaan liian. Ihmisiä oli jonottamassa vain kourallinen ja heistäkin jokainen meitä 'länkkäreitä'. Mutta sekin riitti, sillä aikamoisen hässäkän näillä muutamillakin sai aikaiseksi. Hämmennys ja harmitus johtui siitä, että muutaman kuvittelema Thaimaasta  'ulosleimaaminen', Malesian puolelle sisään, kierto ympäri ja Malesiasta 'pois leimaaminen', jonka jälkeen paluu takaisin Thaimaahan ei nyt onnistunukaan. Miksi se ei onnistunut, ei kenelläkään ollut aavistusta. Onnistui se viimeksi ainakin Satunin raja-asemalla, kun joukko moottoripyöräilijöitä teki juuri niin. Johtuiko ongelma nyt raja-asemasta, virkailijasta vai siitä 'It's the law'- selityksestä, on loppupelissä ihan sama. Tämä naisvirkailija teki siitä mahdottoman. Ollaan tavattu nainen ennenkin, ja silloin jouduimmekin puhutteluun turistiviisumien ketjuttamisesta.

Nyt piinassa oli Itävaltainen sukeltaja ja Samuilla asuva Itävaltalainen rouva. Siitä huolimatta, että itävaltalaiset samasta maasta olivatkin, eivät he olleet tuttuja keskenään, vaikka kaikista meistä tuttuja sittemmin tulikin. Olivat nyt kuitenkin erehtyneet saman asian suhteen, kuten epäilemättä moni muukin.

Ennen maarajoilta sai 15 päivää lisäaikaa Thaimaassa oleskeluun, nyt niitä saa 30. Mutta, ainakin tällä rajalla tällä kertaa se vaati yhden yön majoittumisen Malesian puolella, josta kukaan ei tiennyt mitään. Sukeltajakaverilla oli turistiviisumi, johon olisi saanut Immigrationista 1900 bahtilla 30:n päivän jatkon, mutta koska kaverin lomabudjetti oli minimaalinen, hän pääsi halvemmalla käymällä rajalla. Tai niin hän luuli. Hän oli siis käynyt jo Malesian puolella (sisään ja ulos), palasi Thaimaan puolelle, josta hänet kaikista aneluista huolimatta käännytettiin takaisin Malesian Padang Besariin (sama nimi siis Malesian puolella), jossa kaiken tiedon valossa näyttäisi olevan ainoastaan yksi motelli lähellä rajaa.

Itävaltalainen rouva taas, jonka olisi pitänyt myös palata Malesiaan viettämään siellä yksi yö, peruutti koko Thaimaasta poistumisensa ja palasi sisään. Tämä olisi liian pitkä kuvio selitettäväksi, enkä oikein edes tajunnut mitä siinä tapahtui, mutta rouva vain ikään kuin 'katosi'. Hän sanoi rajavirkailijalle käyvänsä ilmoittamassa jollekin kuskille, jonka jälkeen häntä ei nähty.

Kun rajalla oleva hässäkkä oli saatu selvitetyksi, me pääsimme odotetusti takaisin Thaimaahan tarkoituksenamme ottaa taksi tai bussi Hat Yaihin. Kaiken säätämisen jälkeen kello oli kuitenkin niin paljon, että yhtäkään taksia tai bussia ei ollut lähimaillakaan. Viimeksi rajalla ollessamme niitä oli Thaimaan puolella kiitettävästi, joten olimme hieman sormi suussa vaihtoehtojen suhteen, kun ei oltu tähän varauduttu. Ja harvemmin meillä muutenkaan on plan B:tä mietittynä.

Vielä George Townin katutaidetta historiapläjäyksineen.

Tässä ihanan kuvauksellista Love Lanea.

Viimein Hat Yaihin

'Länkkärit' samassa kummallisessa tilanteessa tavoitteena päätyä Hat Yaihin ennen yötä arvatenkin yhdistää. Tällä hetkellä meitä oli paikan päällä siis saksalainen jäätelötehtailija thaimaalaisen vaimonsa kanssa, yksi malesialainen nuori tyttö, brittiläinen opettaja sekä me. Itävaltalainen sukeltaja palasi Malesiaan. Eikä kenelläkään meistä ollut kyytiä.

Jäätelötehtailijan vaimo lähti paikallisilta kysymään apuja, ja kuuli ettei busseja enää olisi, kuten ei taksejakaan. Ja jos ei muuta keksittäisi, niin paikalliset poliisit kuulemma veisivät meidät perille. Mutta me saatiin ystävällinen pappa viemään meidät lava-autollaan tunnin matkan Hat Yaihin alle viiden euron hintaan per nuppi. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.

Hat Yai jäi meiltä käytännössä täysin näkemättä lukuunottamatta illallista saksalaisen jäätelötehtailijan ja vaimonsa kanssa hotellin läheisessä muovituolipaikassa. Enpä muuten olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka maukasta thaimaalainen ruoka Balin rasvojen ja mauttomuuden jälkeen oli.

Rapistuneen oloista, mutta valtavan kaunista.

Ja vielä lisää taidetta...

Seuraavana aamuna Hat Yaista kohti Samuita

Kohtalaisesti nukutun yön ja aamiaisen jälkeen otettiin tuk tuk kohti linja-autoasemaa. Kurren vinkit takataskussa yritimme metsästää ensin netistä VIP-bussia, ei löytynyt, eikä niitä löytynyt myöskään Hat Yain asemalta. Tai ainakaan me ei löydetty. Meille mini vanit ovat kirosana (aivan liian paljon onnettomuuksia), eikä myöskään perusbussit kanojen ja mopojen kanssa jokaisessa kadunkulmassa pysähdellen olleet kiinnostava vaihtoehto. Valinnanvaraa ei siis hirveästi jäänyt. Vaihtoehtoja kyllä oli, mutta me haluttiin kuuden tunnin matkalle iso bussi, josta ennen kaikkea löytyisi se vessa. Sellainen myyjän vakuuttelujen perusteella sitten löytyi, ja liputkin olivat yllättävän edulliset. Ainoastaan reilu kymmenen euroa sisältäen lauttamatkan Donsakista Samuille.

Meille jäi bussin lähtöön aikaa vielä käydä kaupassa hankkimassa evästä matkalle, törmätä muutamaan muuhunkin rajalla edellisenä iltana olleeseen kohtalotoveriin, kuten myös itävaltalaiseen sukeltajaan. Vaikka hän joutuikin yöpymään Malesian puolella, ei hän ajassa sittenkään menettänyt mitään. Padang Besarin rajalla olleeseen motelliin ei myöskään ollut uponnut yhtään rahaa, sillä motellissa ei ollut ketään paikalla. Kaveri oli odottanut kuulemma syömässä ollutta virkailijaa useamman tunnin palaavaksi, mutta virkailijan paluuta ei koskaan tapahtunut. Vaihtoehtojen vähyyden takia hän majoittui omatoimisesti motellihuoneeseen, odottaen koko ajan jotakuta saapuvaksi, nukkui muutaman tunnin ajatuksena maksaa sitten aamulla vallatusta sängystä. Mutta kun aamullakaan ketään ei ollut paikalla, jäi motellissa vietetty yö hyvin edulliseksi.

Mihin kaveri Hat Yain asemalta oli jatkamassa, ei hän itsekään tiennyt. Jaettiin oma nettimme käyttöön, poseerattiin paikallisen turistipoliisin kanssa valokuvassa ja hypättiin 'kunnon bussiin', joka veisi meidät SUORAAN Donsakiin. Olihan siellä vessat ja kaikki.

Hat Yain bussiasemalla turistipoliisi halusi samaan kuvaan. Kuvassa myös itävaltalainen sukeltaja.

Ei se kuitenkaan mennyt niin

Ei mennyt ei. Penkit oli ihan mukavat ja ne sai melkein makuuasentoon, eikä bussi ollut täyteen ahdettu. Ja se vessa; oli turvallista tietää, että sieltä takaosasta se löytyy, jos pakottava tarve matkalla tulee. Kyllä kuuden tunnin matkaan ainakin yksi sellainen mahtuu, joten kaikki hyvin ja matka alkoi.

Siitä eteenpäin ainoa asia mikä meni niin kuin luvattiin, oli että bussi päätyi viimein Donsakin lauttasatamaan. Muu olikin sitten ihan muuta. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana pysähdyttiin jo tankkaamaan, seuraavassa kylässä otettiinkin 'yllättäen' joku kyytiin ja sitä seuraavassa kyytiin tungettiin kaksi skootteria. Ja mihinkäs muualle ne laitettiin, kuin siihen vessan oven eteen niin tiukasti toisiinsa ja bussin rakenteisiin nojaten, ettei kenenkään tarvinnut loppumatkalla edes haaveilla vessaan menemisestä. Pienen hetken toivoin, että skootterit tiputetaan seuraavaan kyläpahaseen, mutta kyllä ne ihan maaliin asti tulivat. Joten loppumatka meni pienessä paniikissa vessahätää odotellen, sillä mehän ei pysähdyttäisi, paitsi ottamaan ja jättämään ihmisiä siellä täällä.

Saatiin me silti vessamahdollisuus, sillä meitä oli kuitenkin aika monta länkkäriä sitä pakon edessä vaatimassa. En tiedä miten thaikut hoitaa tän jutun, sillä kenelläkään heistä ei näyttänyt olevan tarvetta vessaan. Miehet pystyvät sentään hoitamaan pienemmät tarpeensa liikkuvassa bussissa vaikka pulloon (sitä tapahtui), mutta naisille se onkin jo haastavampaa. Ei siis auttanut muu kuin ottaa kuskin ja apulaisen 'soo soo'- sormien heilutukset vihaisine katseineen vastaan ja vaatia pääsyä vessaan.

Vaikka päästiin perille aikataulussa, niin pieni karvas huijauksen maku jäi suuhun. Mutta näin se täällä vain menee. Ensin maksat jostain palvelusta jotain ja toivot, että saat edes suurinpiirtein sitä mistä pulitit. Joskus se onnistuu, joskus ei.

Me ollaan kuitenkin taas yhtä viisumiseikkailua rikkaampia. Tuli nähtyä Balista siivu (sinne on mentävä uudestaan), pyörittyä George Townissa, matkustettua junalla ja bussilla sekä lava-auton kyydissä, illallistettua uusien tuttavien kanssa Hat Yaissa sekä tutustuttua mielenkiintoisiin tyyppeihin. Ai niin, siihen itävaltalaiseen rouvaan törmättiin vielä Samuin lautallakin, mutta edelleen jäi hieman epäselväksi kuinka hän Thaimaasta ulosmenonsa perumisen jälkeen toimi. Sen verran liukasliikkeinen rouva oli muutenkin kyseessä, että kadotin hänet pienellä lautallakin. Ehkä me törmäämme Samuilla?

Joko sinä olet päässyt viisumiseikkailuille?

Kun seikkailu on pitkä ja väsyttävä, ovat nämä Donsakin rantakalliot erittäin tervetullut näky. Koti on jo lähellä!

Huom. Viimeistä ja poliisikuvaa lukuunottamatta kuvat ovat Penangilta. On se vaan niin kuvauksellinen.

4

Viisumia ruinaamassa

Onpas ollut vähän kiire, taas. Eikä ole muuten ollut ihan maailman paras fiiliskään, mitäs siitäkään valehtelemaan. Mutta noista jutuista mä avaudun ehkä vielä jonain päivänä, kun hetki on oikea ja mitta on täysi. Saa nähdä millä aikataululla ketutusämpäri täyttyy...

Kaikki on silti meidän osalta ihan hyvin. Ollaan terveinä, rakit riekkuu niin kuin ennenkin, on katto pään päällä (me tosin muutetaan mitä todennäköisemmin tässä kuussa), ystäviäkin on, vaikkei kaikki aina olekaan sitä miltä näyttää ja niin pois päin. Mutta näillä mennään, sanoisi se mummokin lumessa.

Yksi vaihteeksi täysin putkeen mennyt visarun Malesiaan on käyty heittämässä, joten passissa on viimeinkin ne vuoden viisumit. Ihan hetkeen ei tarvitse Penangille uudestaan suunnata, vaan seuraavaksi kolmen kuukauden päästä riittää se, että pyörähtää jollain rajalla hakemassa leiman. Ei Penangissa mitään vikaa ole, ihan loistava kaupunki ja tämäkin reissu oli takapuolen puutumisesta huolimatta mieleenpainuva. Iso kiitos siitä kuuluu meidän reissuporukalle, johon tällä kertaa kuului Tompan ja Miskan lisäksi myös Kurre, meidän maskotti. Ja vielä onnea tuova sellainen. Reissuun mahtui iltapäiväkahveja tiramisukakun kera, viinilasillisia parvekkeella meren äärellä, 3D museota, Penang Hilliä, George Townin vanhaa kaupunkia mielenkiintoisine ihmisineen, Batu Ferringhin night marketissa shoppailua ja loistavaa ruokaa, niin kuin Penangilla vaan tuppaa olemaan. Ihan sama mihin katukeittiöön eksyt, niin voit olla varma elämyksestä. Koristeena kakun päällä oli se huikea pieni rantaslotti, johon vähän niin kuin vahingossa eksyttiin nauttimaan ne onnistuneen reissun voitonjuomat. Mutta siitä ja muista nähtävyyksistä mä kerron vasta seuraavassa postauksessa.

Padang Besarin raja-asemalla ei ole juurikaan ruuhkaa ja siitä kävellen Malesian puolelle

Batu Ferringhin aamumaisemaa

Meidän elämästä ei kakkuja puutu ;)

Aina on aikaa nauttia maisemista ja lasillisesta viiniä

Ja niin kuin tapoihin kuuluu, meidän viisumireissut tehdään ihan omin päin ja omilla aikatauluilla, meni ne sitten syteen tai saveen. Vähän oli vielä epäselvää ennen tätä reissua, että voiko mikään mennä putkeen ilman viisumiagentteja (niitä kun on muuten Penang ja Thaimaakin täynnä), mutta tulipa nyt vähintään itselle todistetuksi, että onnistuuhan tuo. Onneksi ihan vielä kaikki ei ole sentään niin korruptoitunutta, ettei vaihtoehtoja olisi. Taivahan tosi on kuitenkin se, että monia länsimaalaisia yrittäjiä Thaimaassa varmasti harmittaa tämä jatkuva viisumimatkailu ja muuttoa naapurivaltioihin onkin siitä syystä tapahtunut. Vaikka kannatankin sitä, että parhaimmillaan näillä asioilla saadaan varmasti rikollisuutta ja muuta vilunkipeliä kitketyksi, niin en ole varma siitä, että tällä saadaan maa nousuun. Voi olla, että pientä kyllästymistä on ilmassa, sillä naapurista löytyy kuitenkin vielä halvempia maita.

Me vuokrattiin tälläkin kertaa Donilta auto ja huristeltiin rajalle. Lukuisista kyselyistä sun muista selvityksistä huolimatta meille ei vieläkään selvinnyt, kuinka suuri riski olisi ajaa vuokra-auto myös rajan toiselle puolelle. Joku oli onnistunut sellaisella kuviolla, toiset taas eivät, joten meiltä jäi varmuuden vuoksi Thaimaa-auto Padang Besarin poliisiasemalle "hoitoon", kuten viimeksikin. Tällä kertaa oltiin aikaisemmin liikenteessä ja seuraava vuokra-autokin oli tilattu raja-aseman Malesian puolelle ja pakko sanoa, että ihmiset ovat ihania! Viime Malesian reissun aikana tutuiksi tulleet autonvuokraajat perheineen olivat vastassa rajalla (ihana että aina koko perhe), ja siitähän se homma rullasi eteenpäin. Penangille päästiin ennen yötä ja koska asuntokin oli varattu Batu Ferringhistä Airbnb:n kautta valmiiksi , niin erittäin nälkäiset pitkänmatkan reissaajat ehtivät vielä illallisellekin, ennen seuraavan aamun aikaista herätystä.

Penangin Thaimaan konsulaatin pihalla

Penangin konsulaatissa ei ollut ruuhkaa ja kaikki sujui näppärästi. Siellä on muuten töissä pari vanhempaa pappaa, jotka toimivat isäntinä ja opastivat meitä matkaajia omilla tyyleillään. Toinen oli vähän tiukempi, eikä hyväksynyt miehiltä hihattomia paitoja, toinen oli taas niin mukava, että hyvä ettei saanut halauksia. Olisi varmaan saanutkin, jos olisi vaan kehdannut yrittää tarjota. Meillä oli mukana kirjanpitäjiltä saadut nivaskat papereita, Kurrella jopa vielä meitä enemmän, mutta niistäkään ei tarvinnut kaikkea. Meiltä vaadittiin Thaimaalainen tiliote, joka tuli yllätyksenä, mutta onneksi tällä kertaa ja ihan sattumalta koko pankkikirja löytyi laukusta. Kurrelta sitä ei vaadittu ja se johtunee siitä, että hänellä on vuoden bisnesviisumeita takana jo useita, kun meillä taas oli hakusessa se ihka ensimmäinen. Onneksi kauan kaivattu vuoden bisnesviisumi viimein järjestyi, sillä edellisellä kerralla raja-aseman virkailija pienen puhuttelun jälkeen jo totesi, ettei ainakaan hänen ohitseen tarvitse enää yhtään kertaa yrittää kolmen kuukauden viisumilla. Niitäkään kun ei voi loputtomiin ketjuttaa. Tämän osalta siis loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kolme yötä Penangilla on liian vähän. Ja vaikka Samuillakin on kuuma melkein aina, niin siellä se vasta kuuma olikin, joten päivät väreilevän kuumassa kaupungissa on vähän tuskaisia. Sitähän voi jaksaa korttelin tai pari pörrätä, mutta sitten kyllä ilmastoitu tila melkein kutsuukin. Tai ainahan voi toki laahustaa hienoihin ostoskeskuskomplekseihin sisään vilvoittelemaan, niitä nimittäin löytyy joka lähtöön, tai sitten vaan istahtaa varjoiselle terassille huurteisen ääreen kaduntallaajia ihmettelemään. Mä tykkään tosta jälkimmäisestä enemmän.

Kurre ja kaunis oviaukko. Näitä muuten Penangilla riittää ja mä rakastan ovia!

Ihana George Townin vanhakaupunki!

ja mä tykkään myös paloposteista...

ja jollain tasolla näistä vähän ränsistyneistä taloista

Kun kaikki oli mennyt ihan nappiin tähän asti, niin kotimatkalla mukaan tuli niitä meille tuttuja  mutkia. Ehkä se johtui siitä, että maskotilla oli patterit vähän lopussa (niin kuin Kurre itse asian ilmaisi) tai sitten nämä jutut vaan menee meillä niin. Tällä kertaa päästiin kyllä sujuvasti Penangilta ulos (viimeksi sillalla meni nimittäin 1,5 tuntia), mutta kun oltiin sovittu auton vuokraajan veljen  kanssa treffit jonnekin rajan lähelle, niin veljeä ei sitten saatukaan kiinni. "Joku" tulee noutamaan auton kohta ja vie rajalle- sanoi vuokraajanainen, ja me jäätiin odottamaan jonnekin navigaattorin näyttämälle sivukujalle noutajaa.

Melko pian se valkoinen auto sitten ilmestyikin ja pyysi meitä seuraamaan vieläkin sivummalle, sinne kaikkien talojen taakse ja katseilta piiloon. Kun seuraan liittyi vielä yksi auto, josta nousi pari miestä lisää ja koska yhteistä kieltäkään ei oikein ollut, niin piti miettiä kahteen kertaan, onko turvallista nousta siihen viimeiseksi tulleeseen autoon, jonka olisi tarkoitus viedä meidät rajalle. No minkäs teit; hyppäsit autoon ja toivoit parasta. Pidettiin takapenkillä auki omaa navigaattoria siltä varalta, että ollaanko menossa edes oikeaan suuntaan vai johonkin panttivankikeskukseen, ja vaikka välillä navigaattori näyttikin, että olisi pitänyt kääntyä vasemmalle oikean sijaan, niin perillehän meidät tuotiin. Eli vieläkin voi siis luottaa ihmisiin!

Tässä näitä meidän mukavia kuskeja, vaikka alkuun vähän jännittikin...

Rajan ylitys oli simppeliä. Padang Besarin pikkuruisella rajalla on muuten  Duty free-kompleksi, jossa mekin pyörähdettiin, mutta Thaimaan halpoihin hintoihin tottuneina haaviin ei oikein tarttunut mitään. Paitsi että taisi yhdelle meistä osua ostoskoriin yksi ginnyviinapullo tulevien lomavieraitten  kanssa nautittavaksi, tämä family tosin tyytyi pelkkiin matkaDajmeihin ja muutamaan limupulloon.

Jos ei lasketa mukaan sitä, että bensa meinasi loppua ennen viimeiselle Samuin lautalle ehtimistä (onneksi huomasin trippimittarin sekoamisen ajoissa) ja sitä, että auto ei kuitenkaan mahtunut viimeiselle lautalle ja Tomppa joutui jäämään auton kanssa yöksi mantereelle, niin kaikki meni aika nappiin. Me hypättiin Miskan ja Kurren kanssa viimeiseen lauttaan, koska on ne koirat, törmättiin vielä pariin omalta visaruniltaan tulevaan ystävään lautalla, tingittiin 1200 bahtia pyytävältä taksikuskilta hinta melkein puoleen, päästiin kotiin ja korjattiin se mädäntynyt ja ympäriinsä valunut  papaija keittiön jokaisesta paikasta, pussattiin koirat pöpeiksi ja kaaduttiin pissalenkin jälkeen sänkyyn kaikkemme antaneina. Kai tätä voi sanoa melkein kympin reissuksi, kun ei pientä seikkailuakaan puuttunut?

Ensi kerralla muuten, jotain Penang Hilliltä, Batu Ferringhistä, Miami Beach Cafésta, Miracle babysta ja Heroesta. Pysy kuulolla...

2

Ei mene ihan putkeen...osa 1

Meillä on pari viikkoa ollut vähän sellainen "perseelleen menee melkein kaikki"- buumi. Ensin yksi juttu, sitten se seuraava ja sittenhän sitä jo pohtiikin, että mitä vielä. Siis ihan perkelettä. Ja vaikka miten tietää, että nyt pitää muuttaa omaa ajatteluaan positiivisemmaksi, jotta kierteen saisi katkaistuksi, niin ei kyllä ole hampaita naurattanut viime päivinä. Isoja linjoja ajatellen kaikki on toki loistavasti ja onnellinen saa olla, joten ehkä tässä pitääkin keskittyä nyt vaan siihen ja ottaa kaikki vääntäminen vaan seikkailuna. Sitä ei nimittäin ole viime viikoista puuttunut.

Käväistiin Penangilla Malesiassa viisuminhakureissulla, josta purnasinkin jo aiemmin, mutta eihän sekään reissu mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Ja vielä ennen sitä reissua, kaiken Malesiahässäkän keskellä, Boo puraisi Miskan kaveria. Nyt ollaankin asian kanssa sitten sellaisen äärellä, että en tosiaan enää tiedä mitä tulisi tehdä? Kaikki on vähän hankalaa ja vaikka vastoin kaikkia oletuksia saatiinkin viimein tonttia ympäröivä aita valmiiksi (tänään), niin se saamarin ryökäle hyppäsi siitä yli. Ihan tosta noin vaan! Se on varmaa, että mikään ei saa koiraa pysymään täällä aitojen sisällä, mä luovutin jo sen suhteen, mutta mitä jos se vaikka puree meidän naapureita? Kuinka ihmeessä tässä tulisi toimia? Jos jollain on nyt antaa viimeisen päälle vinkkejä näköjään agressiivisen koiran suhteen, niin antaa tulla. Kaikki on tarpeen.

Mitä tulee Penangin "seikkailuun", niin sen voisi kiteyttää vaikka käsikirjoitukseen, kuinka sen oli suunniteltu menevän:

(Alapuolella sitten se karu todellisuus, eli kuinka kaikki todellisuudessa tapahtui)

1. Vuokrataan auto Donilta tiistai-iltana valmiiksi ja lähdetään keskiviikkoaamuna viemään koirat The Dogfatherille hoitoon tavoitteena ehtiä klo 10.00 autolautalla Donsakiin.

Saatiin Donilta hienoon hintaan ihana tila-auto, jossa jokaisella oli jopa oma penkkirivi mahdollisia päikkäreitä varten. Vietiin koirat hoitoon, juteltiin vähän Boon ongelmista ja myöhästyttiin kello kymmenen lautasta. Ja vaikka kyseessä olikin vain tunnin myöhästyminen, niin aikamoisen lumipalloefektin se sai aikaiseksi. Oltiin lautalla siis klo 11.


Tässä kohtaa lautalla vielä kaikki hyvin, vaikka myöhässä oltiinkin. Aikainen lounas, ettei tarvitsisi heti pysähtyä.

2. Ajetaan rajalle Padang Besariin 362 kilometriä onnellisina siitä, että ei tarvitse olla ahtaasti minubussissa 20 muun viisumin hakijan kanssa, eikä tarvitse olla huolissaan pysyykö kuski tiellä.
No tämä kohta meni melkein kässärin mukaan. Oli mukavaa, kun pystyi tekemään pitstopin silloin kun huvitti, syödä kun oli nälkä ja käydä vessassa tarpeeseen. Aikaa tosin piti olla sen verran hyvin, että olisi pitänyt ehtiä ottamaan muutama kiva valokuvakin matkalta, mutta matka-aika oli lautalta myöhästymisen takia jo hivenen tiukka ja siihen tietenkin "äiti mulla on vatsa vähän sekaisin"-kiemurat, niin haaveeksi jäi.

3. Jätetään Donin auto Thaimaan puolelle Immigrationin parkkipaikalle, kävellään rajan yli Malesian puolelle ennen kello seitsemää illalla ja hypätään Penangille menevään bussiin. Matka-aika max 3 tuntia, koska kilometrejäkään ei ole kuin alle 200.

No, tässä kohtaa kaikki alkoikin sitten jo menemään miten sattuu. Vähän eksyttiin siinä rajan tuntumassa, vaikka navigaattori olikin käytössä, joten oltiin ylityspisteessä Thaimaan puolella vasta kahdeksan hujakoilla. Eikä sitä autoakaan sitten voinut jättää Immigrationin parkkipaikalle, koska se oli kuulemma turvaton, mutta vinkkinä virkailijoilta saatiin kehoitus mennä neuvottelemaan läheiselle poliisiasemalle, josko auton voisi jättää sinne turvaan. No se onnistui, mutta kun Tomppa joutui näyttämään poliisille passiaan, niin setä väitti meidän olevan jo yliaikaa Thaimaassa. Eli "over stay", vaikka ei me kyllä oltu. Ehkä se halusi vähän rahaa, mutta onneksi me ollaan niin tyhmiä, ettei tajuta tollaisia. Aikaa tähän säätöön tietenkin upposi, sitä ylimääräistä aikaa, jota meillä ei ollut.


Aika pimeitä raja-asemia keskellä ei mitään. Mutta hulluillahan on suojelusenkelit vai mitä?

Nyt oltiinkin jo niin myöhässä, että tiedettiin rajan toisen puolen olevan tyhjä busseista. Viimeinenkin bussi selvitettyjen tietojen mukaan oli lähtenyt kello 19, joten piti varmistaa seuraava vaihtoehto. Thaimaan puolen virkailijat olivat sitä mieltä, että takseja varmasti oli rajan toisella puolella odottamassa ja lukemamme mukaan lompakko voisi hätätapauksessa kestää taksimatkankin Penangille. Eli rajan yli vaan. Se "ei kenenkään maa"-välinen käveltävä alue on 200-300 metriä pitkä ja vastassa sitten Malesian raja ja virkailijat. Kaikki virkailijoitten puolesta oli okei, tarkistettiin vielä että takseja löytyy ja näin piti olla. Vaan ei kuitenkaan ollut. Padang Besar-kylä Malesian puolella oli täysin kuollut. Ei mitään takseja, ei yhtään bussia, ei hotelleja edes, että olisi voinut vaihtaa suunnitelmaa ja jäädä sinne yöksi. Eikä taatusti yhtään valkonaamaa meidän lisäksi. Onneksi löytyi edes yksi 7/11-kauppa, josta saatiin ostettua paikallinen nettiliittymä puhelimeen, oltiin nimittäin aika heikoilla siinä väsyneenä keskellä ei mitään.

Mutta eteenpäin piti jollain keinoin päästä, koska kylä oli siis lähes toivoton. Siinä aikamme ihmeteltyämme palasimme 7/11 kauppaan apua pyytämään, josko sieltä voisi vaikka soittaa taksin. Onneksi sentään Englannin kielen taito oli kohtuullista, jotta saatiin edes jonkinlainen puheyhteys auttajiin ja meidän onneksi auttamishalukin oli kohdillaan. Siinä tyypit sitten soitteli jollekin taksikuskille lähimpään kylään Kangariin ja neuvottelivat papan kanssa siitä, mihin hintaan herra suostuisi hakemaan meidät omaan kyläänsä, jossa oli sentään jokunen hotelli. Odotusaika papan ajamalle taksille oli 45 minuuttia ja sama siis takaisin lähimpään hotelliin. Hinta taksimatkaa sovittaessa oli 50 ringittiä (joka oli hiton paljon niissä maisemissa), matkan aikana se nousi 60 ringittiin ja perillä jo 70:een. Siinä vaiheessa oli jo ihan sama, kunhan vaan pääsisi yöksi johonkin ja saisi ruokaa.

Kangar siinä lähellä Malesian ja Thaimaan rajaa on sekin melko pieni. Mutta hotelli löytyi (kaukana luksuksesta), jopa KFC josta saatiin ruokaa ja nettiyhteys, että voitiin ihmetellä miten päästään aamupäiväksi Penangiin. Se oli jo selvää, että bussilla ei ehdittäisi, eikä respan värikäs mieshenkilö suostunut suosittelemaan taksiakaan, joten päädyttiin toisen auton vuokraamiseen. Hyvähän noita vuokra-autoja oli olla molemmilla puolilla rajaa, vai mitä? Ihan pimeetä touhua, täytyy sanoa ja melkein väittäisin, että tämän reissun matkanjohtajalla oli jäänyt joku juttu selvittämättä. Kumpi se meistä oli, niin ei varmaan selviä koskaan...

4. Napataan mukava hotelli uima-altaalla Penangilta pariksi yöksi ja ollaan torstaiaamuna heti yhdeksän jälkeen Thaimaan suurlähetystössä papereita jättämässä. Kaikki paperithan on siis valmiina kirjanpitäjän tekeminä.

Näinhän se ei mennyt lähimainkaan. Aamulla oltiin siis vielä Kangarissa vajaan 200 kilsan päässä Penangista. Saatiin kyllä auto vuokrattua ja lähdettiin reippaana matkaan. Karttaa ei tosin ollut, mutta eihän niitä tarvitakaan sillä yllättävän hyvin toimi puhelimen navigaattori onneksi. Olin selvittänyt Thaimaan suurlähetystön nettisivuilta aukioloajat ja NE KELLONAJAT, millä välillä viisumihakemukset pitää jättää, eli klo 9.00-12.00, joten kaikista kiemuroista huolimatta meidän pitäisi ehtiä ajoissa.


En ymmärrä miksi Malesian puolella on paljon vihreämpää kuin Thaimaassa? Tässäkin on kuitenkin vain 100 kilsaa eroa...

Penangille päästiinkin vähän yli 11, mutta puhelimesta loppui akku ja tässä kohtaa kartasta olisi saattanut olla apua. Eikä sitä ollut. Ja aika paljon on Georgetownissa liikennettä, joten yhtään ylimääräistä säätövaraa harhakaduille ei aikataulussa ollut. Jostain pikkukaupasta saatiin taas soitettua taksi paikalle näyttämään meille tie suurlähetystöön ja huokaistiinkin jo helpotuksesta kello 11.34, kun pamahdettiin lähetystön pihalle. Mutta mutta, se olikin mennyt kiinni jo klo 11.30 eikä mitään ollut tehtävissä, vaikka kuinka yritettiin erään toisen pariskunnan kanssa lahjoa portinvartijaa. "Oh, you want pay more? Okey, go to agent", ja sitten se vartija antoi meille jonkun viisumiagentin nimen sulkien portin nenän edestä.

Eikä meillä siis ollut puhelimessa virtaa, että olisi voinut navigoida sen ja edellisenä päivänä hankitun nettiliittymän avulla agentin toimistoon. Onneksi tämä toinen pariskunta oli paremmin varustautunut pienen tyttönsä kanssa, joten seurasimme heidän autoaan ruuhkaisessa Penangissa oikeaan osoitteeseen. Ja ensimmäisen kerran oikeastaan ikinä näin, kun Tompalla meni hermot, joten meidän perhe ei päässyt diiliin agentin kanssa. Eteenpäin siis, sanoi mummo lumessa...

Sitä vaihtoehtoa meillä ei ollut (tai no kaikki olisi muuttunut todella hankalaksi), että olisi viety omin päin viisumihakemukset perjantaiaamuna, sillä se olisi tarkoittanut sitä, että oltaisiin saatu valmiit paperit vasta maanantaina iltapäivällä. Vaikka se meille olisi sopinutkin ja olisimme voineet ottaa muutaman päivän loman, niin se koirahotelli jossa meidän rakit oli hoidossa, oli täyteen buukattu lauantaista eteenpäin. Eli meidän karvatassut oli haettava pois lauantaina ennen viittä. Vaihtoehdot oli todella vähissä, kello oli tässä vaiheessa jo alkuiltapäivää, meillä ei ollut hotellia missä olisi saanut ladatuksi puhelimien akut ja kaiken lisäksi kaikkien hermot alkoivat reistailemaan.


Hyvä ruoka, parempi mieli :)

Mutta hyvä ruoka, parempi mieli. Käveltiin kadun yli lähimpään ravintolaan, jossa kaiken lisäksi ja onneksi saatiin puhelin lataukseen. Olin valinnut ennakkoon parit hotellivaihtoehdot ja sen verran saatiin akkuja ladatuksi, että päästiin navigoimaan lähimpään niistä. Olisihan siellä ollut hotelleja vaikka muille jakaa, mutta olin niin toivonut, että rankan autossa istumisen jälkeen voitaisiin hetki "porsastella" vähän hienommassa hotellissa. Varatkaa muuten hotelleja Agodan ja muitten kautta, sillä halvemmaksi kaikki tulee sillä tavalla, sen verran hienosti ovat diilinsä hoitaneet. Me ei oltu tehty sitäkään ennakkoon, joten jouduttiin tästäkin kärsimään vähän nahoissamme, mutta onneksi kiva majapaikka löytyi Chulia Mansionista, jota ehdottomasti suosittelen. Erittäin tyylikäs ellei jopa "chic", siisti ja sympaattinen pieni hotelli mukavalla alueella. Eikä mitenkään liian kallis ottaen huomioon, että drinkkilippuja annettiin ja ilmaista kahvia, keksejä ja jäätelöä oli tarjolla iltapäivästä aamukuuteen.

Kaunistakin Penangilla on

Kaupunki täynnä katutaidetta

Me pantiin puhelimet ja tietokoneet lataukseen ja ruvettiin miettimään seuraavaa siirtoa, sillä jotain oli saatava aikaiseksi parin tunnin sisällä...

Miten tarina jatkuu, kerron seuraavassa postauksessa, koska tästäkin tuli taas tapani mukaan liian pitkä. Pysykäähän kuulolla...


Oiva hotellivaihtoehto Penangille matkaaville

Niitä pieniä juttuja mitä minä arvostan

6