Kurre: Tutkimusmatkailijoina Etelä-Myanmarissa

Monia jäi edellisen postauksen jälkeen varmasti kiinnostamaan, mistä Kurre ja Kimmo sitten joutuivat maksamaan, joten tässä Kurren jatko-osa, olkaa hyvät:

TUTKIMUSMATKAILIJOINA ETELÄ-MYANMARISSA

Edellisessä jutussani kerroin Yangonista - Myanmarin suurimmasta kaupungista. Minä ja Kimmo olimme saaneet kutsun hyvän myanmarilaisen ystäväni Aungin kotiseudulle jo aiemmin, mutta päivämäärät jolloin Aung olisi paikalla, selvisivät vasta Yangonissa ollessamme. Ei voi kerta kaikkiaan kieltäytyä jos saa kutsun paikalliseen kotiin, koska sellainen antaa matkamuistojen kirstuun korvaamatonta pääomaa. Oppii katsomaan paikallista elämää aivan eri näkökulmista, ja syntyy ymmärrys vieraita kulttuureja kohtaan.

Taksilla Mon-osavaltioon

Koska meillä ei ollut valmiita matkasuunnitelmia, emmekä olleet tutkineet eri vaihtoehtoja kunnolla, päätimme yhteistuumin olla laiskoja ja hankkiutua Aungin kotiseudulle taksilla. Sinne olisi päässyt linja-autolla, junalla, lento-bussi -yhdistelmällä ja vaikka miten, mutta olimme mukavuudenhaluisia ja kysyimme taksimatkan hintaa hotellimme vastaanotosta.

Järkevät matkailijat olisivat tietenkin kysyneet tarjouksia monesta paikasta, mutta me suostuimme erittäin pienen tinkaamisen jälkeen maksamaan hotellin ovesta perille asti yli 500 000 Myanmarin kyatia. Se oli yhtä paljon kuin 360 euroa - saman verran kuin maksoimme lennoista Bangkok-Yangon-Bangkok yhteensä. Perille tultuamme saimme Aungilta tietää, että olimme maksaneet kyydistä aivan liikaa. Toisaalta syntyihän tästä hyvä tarina, ja olihan meillä hyvä auto, kaksi taksikuskia ja vapaus pysähtyä silloin kuin huvitti.

Puhelimessa Aung neuvoi taksikuskia viemään meidät matkan varrella sijaitsevalle rakenteilla olevalle maailman suurimmalle makaavalle Buddha-patsaalle. Patsas on 180 metriä pitkä ja lähes 34 metriä korkea, eikä sen kokoa oikein tajuakaan ennen kun menee patsaan sisälle.

Vieraskynäilijä näyttää melko pieneltä Zina Thukha Yan Aung Chanthan etualalla. Kuvassa näkyvä lippu ei ole Myanmarin vaan buddhalainen lippu. (Kuva: Kimmo)

Patsaan sisältä löytyy lähes 200 huonetta, joihin osaan on rakennettu eriskummallisia patsaslavastuksia:

Saapuminen Khaw Zariin

Ilta oli jo pimennyt kun saavuimme kymmenen tunnin matkustamisen jälkeen tienristeykseen, jossa Aung odotti meitä. Pysähdyimme erään kyläkaupan kohdalla, jossa eteemme tuotiin Grand Royal -whiskyä. Useimmissa paikoissa, joissa olen Kaakkois-Aasian matkoilla vieraillut paikallisissa kylissä ja kodeissa, näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että miespuoliset vieraat ja paikalliset tuttavat istuvat alas tutustumaan toisiinsa alkoholin tunnelmaa keventävän voiman avulla. Yhteistä kieltä ei yleensä ole, mutta turha on antaa sellaisen pikkuseikan vaivata mieltä.

Alkoholimaistiaisten jälkeen lähdimme taksilla seuraamaan Aungia, joka tottuneesti ajoi moottoripyörällään melkoista vauhtia taksimme edessä. Saavuimme kuitenkin turvallisesti ja ehjinä majapaikkaamme, jossa oli taas uusia ihmisiä vastassa. Mies, joka seuraavien päivien aikana toimi enimmäkseen Kimmon yksityismopokuskina, otti meidän passimme ja kuskasi ne kaupungin päällikön nähtäväksi. Ehkä passeista otettiin kopiot, mutta todennäköisimmin vain nimet, passinumerot ym. tiedot merkittiin muistiin.

Väliaikaisen perheemme vanhin, thanaka-poskinen tyttö syö iltapalaa:

Talo johon majoituimme, oli yllättävän tilava ja uudehko. Myöhemmin selvisi, että talon isäntä on Thaimaassa töissä ja että talo on rakennettu Thaimaassa tienatuilla rahoilla. Niin kuin suomalaiset erityisesti 1960- ja 1970-luvun taitteessa lähtivät paremman elämän toivossa Ruotsiin, myanmarilaiset lähtevät Thaimaahan sillä erotuksella, että moni jättää perheensä kotimaahansa ja palaa sinne joittenkin vuosien kuluttua.

Meille oli sijattu perinteiset muovimattopedit olohuoneen lattialle. Kyykkyvessa ja kauhasuihku eivät aiheuttaneet minulle ongelmia, mutta Kimmon mielestä paikalliset mukavuuslaitokset eivät olleet maailman kätevimpiä. Jos jollekulle joskus tarjoutuu siihen tilaisuus, kannattaa pyytää Kimmoa kertomaan hygienian hoidosta Myanmarin maaseudulla.

Kimmo opettaa uteliaille lapsille maantietoa. Tässä on menossa osio, joka kertoo Suomen lumitilanteesta.

Verkkaisaa elämää maaseudulla

Maaseutukaupungissa, jossa sähköä on käytössä kello 4-6 ja kello 18-23, ei voi odottaa löytävänsä neonvalokylttejä sen enempää kuin yön pimeydessä huutavia yökerhojakaan. En väitä, että voisin itse elää maaseudulla, mutta on mielenkiintoista tutustua maaseudun verkkaiseen rytmiin. Oli kaupungissa sentään kauppoja, joitakin ruokaravintoloita ja peräti joitakin baarejakin.

Kun kaksi isoa, valkoihoista turistia ajelutetaan skoottereilla maaseutukaupungin raiteilla, se herättää paikallisten keskuudessa jonkinlaista hilpeyttä. Kun jälkeenpäin katsoin ottamiani kuvia, en ihmettele sitä yhtään, koska näytämme ihan sketsihahmoilta aasialaisten veljiemme rinnalla.

Vasemmalta: Kimmon mopokuski, vieraskynäilijä itse ja Aung.

Bangkokissa leikatun sormeni siteet piti poistaa ja samalla tarkastaa, mitä siteiden alta löytyy. Senpä takia Aung vei minut sairaanhoitajalle, jolla oli vastaanotto erään puisen talon toisen kerroksen pimeähkössä takahuoneessa ja joka poisti siteet. Siteiden alta löytyi hyvin parantunut iho ja kuusi tikkiä, jotka sairaanhoitaja poisti. Sormi puhdistettiin, ja annettiin vielä mukaan joitakin pillereitä. Koko lystin hinnaksi tuli alle kaksi euroa.

Kaupungin ravintolat ja baarit

Minulle ei ikinä selvinnyt tarkkaan, miksei monessa ravintolassa myyty esimerkiksi olutta ruoan yhteydessä, mutta kai se liittyi jotenkin lupa-asioihin. Sen sijaan minulle selvisi, että vaikkei ruokaravintoloista saanut olutta, sai alkoholia oluesta whiskyyn vaikkapa moottoripyöräkorjaamosta. Muutamana iltana istuttiinkin sitten moottoripyörärenkaiden ja muiden varaosien reunustamassa pöydässä keskustelemassa maailman menosta, eri maitten eroista ja kaikesta maan ja taivaan välillä meidän privaattimopokuskiemme kanssa.

Päiväretki Aungin syntymäkylään

Olimme jo kokeneet niin paljon, mutta paras oli vielä edessäpäin. Aung järjesti meille unohtumattoman päiväretken noin 400 taloutta käsittävään Kabyar Wa -nimiseen kylään, jossa hän kasvoi yksitoistavuotiaaksi asti. Aungin isä hukkui monen muun kylän miehen mukana, kun heidän veneensä upposi heidän kotikylänsä niemen kärjen edustalla Aungin ollessa vain yksivuotias. Isänpuoleinen iso suku piti pojasta huolta, ja myöhemmin poika lähetettiin Yangonissa asuvan tätinsä luokse, jotta hän pääsisi jatkamaan koulunkäyntiään.

Kimmon ottama kuva Aungin syntymäkylän laidalta.

Istuessani moottoripyörän kyydissä alkoi retkelle meneminen jo hiukan kaduttaa, koska kylään johtava tie oli luvattoman huonossa kunnossa. Mutta perille päästyämme ei voinut kuin todeta, että kärsimyksestä palkittiin moninkertaisesti. En ole missään päin Kaakkois-Aasiaa päässyt tutustumaan niin lumoavaan paikkaan; maisema tyhjinä ammottavine kilometrien pituisine rantoineen ja Aungin ystävälliset sukulaiset tekivät minuun valtaisan vaikutuksen. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin tuntee suurta kiitollisuutta olemassaolostaan.

Aungin ottama kuva tutkimusmatkailijoista.

Aungin suunnitelmat

Kuten kerroin aiemmassa jutussani, Aung on töissä Samuin saarella. Hänen haaveensa on joskus palata kotikyläänsä ja perustaa sinne ravintola. Mutta ravintolan perustaminen vaatii tietenkin pääomia, ja haaveet saattavat toteutua vasta monen vuoden säästämisen jälkeen.

Kimmon ottama kuva rannalla olevista kodeista.

Ennen paluuta Khaw Zariin, kävimme vielä pienemmässä kalastajakylässä, jossa Aungin ystävä tarjosi meille sellaisia merenherkkuja, joita en ollut aikaisemmin maistanut. Suurin osa kalastajien saaliista viedään kuulemma Kiinan hienostoravintoloihin, joiden asiakkaat suostuvat maksamaan hurjia kilohintoja harvinaisista herkuista. Toinen meille maistiaisiksi tarjottu äyriäinen, langusti, muistutti maultaan ehkä hummeria tai tiikerikatkarapua. Mutta toinen, mangrove-molukkirapu, olikin erikoisempi tuttavuus. Nimestä huolimatta molukkirapu ei ole rapu, vaan hämähäkkien ja skorpionien sukulainen, josta ei syödä muuta kuin kuoren sisältä löytyvää mätiä. On hiukan vaikeaa kuvata, miltä jonkin verran suurijyväistä puuroa muistuttava mäti maistui. Vasta tätä juttua kirjoittaessani selvisi, että jotkut väittävät molukkirapua myrkylliseksi; saattaa olla että maistiaiset olisi jäänyt maistamatta, jos olisin sen silloin tiennyt.

Mangrove-molukkirapu kiehumassa. Kuva: Kimmo.

Päivä oli kaiken kaikkiaan erittäin mieleenpainuva, eikä ollut ihme että oli sulattamista kun ajoimme pimenevässä illassa moottoripyörillä takaisin majapaikkaamme. Jos Aung joskus perustaa ravintolan ja sinulle tarjoutuu mahdollisuus käydä hänen kotikylässään, tee se, koska Aung on valloittava nuori kaveri, joka loihtii herkullisia ruokia, tuo annokset hymyilevänä pöytään ja ehkä lounaan päätteeksi voi viedä sinut kiertokävelylle kotikylänsä kujilla.

Khaw Zarissa vietetty viimeinen ilta ja valmistautuminen paluuseen Yangoniin

Viimeisenä Khaw Zarissa vietettynä iltana Aung sanoi päättäväisenä, että meidän pitää käydä temppelissä kiittämässä ystävyydestämme ja toivomassa että tapaamme uudestaan. Niinpä Kimmo ja minä sonnustauduimme mekin Mon-osavaltion tunnusväriä oleviin punaisiin longyi-vaatteisiin ja lähdimme alkuillasta kahteen temppeliin, joista toinen sijaitsi kylän liepeillä olevalla kukkulalla ja toinen kylän keskustassa.

Rivi munkkipatsaita Khaw Zarin laidalla sijaitsevalle temppelille vievän tien varrella.

Yen kaupunki ja linja-automatka Yangoniin

Koska Aungilla ja osalla hänen perheestään oli asiaa Yangoniin, Kimmo ja minä päätimme että maksamme kiitokseksi kaikesta koko seurueen linja-autoliput yhteisestä matkakassastamme. Kuuden hengen linja-autoliput maksoivat ehkä neljänneksen alussa mainitsemastani taksimatkastamme. Linja-auto lähti Yen kaupungista, johon menimme hyvissä ajoin ennen lähtöaikaa.

Aungilla tuntuu olevan sukulaisia ja tuttuja joka puolella ja hän järjesti meille vielä kiertoajelun Pupawadoyn temppelialueelle, joka sijaitsee hiukan Yen kaupungin ulkopuolella. Jotenkin oli outoa, ettemme olleet nähneet yhtään turisteja viiden vuorokauden aikana, mutta bongasin sentään kaksi reppumatkaajaa tullessamme Yen kaupunkiin.

Pupawadoyn temppelialueella on valtava tornimainen rakennus, jonka vieressä ihminen tuntee itsensä melko pieneksi.

Munkit huoltamassa patsaita.

Yölinja-autolla matkustaa mukavasti pitkiäkin matkoja. Matka Yen kaupungista Yangoniin taittui noin kymmenessä tunnissa.

Saavuimme Yangoniin aikaisin aamulla ja lähdimme ensin linja-autoyhtiön järjestämällä lava-autokuljetuksella kaupungin keskustaan. Sen jälkeen oli vielä kuljettava muutama kilometri taksilla ennen kuin saavuimme Aungin tädin perheen kotiin. Etelä-Myanmar ja Mon-osavaltio jäi taaksemme, mutta uudet seikkailut odottivat. Seuraavassa jutussani Kimmo ja minä suuntaamme Inle-järvelle.

Kurre 

0

Kurre: Yangon - Kiehtova kulttuurien ja kansojen sulatusuuni

Arvon lukijat, matkamies Kurre on ehtinyt käännöstöiltään paitsi reissaamaan, niin iloksemme myös kirjoittamaan kiehtovan tarinan Yangonin matkastaan. Tässä artikkeli, olkaa hyvät:

YANGON - KIEHTOVA KULTTUURIEN JA KANSOJEN SULATUSUUNI

Tämänkertaisen matkan tarkoitus 

Kävin hyvän ystäväni Kimmon kanssa Myanmarin Mandalayssa ja Baganissa puolisentoista vuotta sitten, mutta silloin vierailu jäi melko lyhyeksi, koska minulla oli pitkä käännöstyö odottamassa. Olisin voinut tehdä töitä Myanmarissakin, kunhan nettiyhteydet olisivat toimineet, mutta eivätpäs toimineet kuten muualla Kaakkois-Aasian maissa, joissa olen matkustanut. Mandalay ja Bagan tekivät kuitenkin niin suuren vaikutuksen sekä Kimmoon että minuun, että päätimme jonakin päivänä palata Myanmariin. Niinpä merkitsimme kalentereihimme tämän vuoden helmikuun lomakuukaudeksi. Koska joulukuussa katkennut sormeni ei parantunut toivotulla tavalla, se leikattiin Bangkokissa pari päivää ennen lentoa naapurimaahan. Kunnon työntekijä on sairas- ja kuntoutuslomalla silloin kun olisi muutenkin lomaa.

Minulle oli kerrottu, ettei Yangonin Thaimaan suurlähetystö myönnä vuoden viisumeja monella maahantulolla. Nyt matkani kuitenkin suuntautui Myanmariin, ja olin päättänyt että käyn kokeilemassa onnistuuko kyseisen viisumin hankkiminen niin sanotuista varmoista tiedoista huolimatta. Miten siinä kävi, käy ilmi tämän jutun loppupuolella.

Alun perin meillä oli suunnitelmissa tutustua Yangoniin - Myanmarin lähes viiden miljoonan asukkaan entiseen pääkaupunkiin - ja Inle-järveen, joka sijaitsee Yangonista tunnin lentomatkan päässä pohjoiseen. Onneksi ei ollut aikaa suunnitella mitään sen kummemmin etukäteen, eikä meillä sen takia ollut muuta valmiina paitsi tietenkin viisumi sekä lento Myanmariin ja hotellihuone Yangonissa pariksi ensimmäiseksi yöksi.

Eräänä iltana kun juttelin kotisaarellani Samuilla toimivan hotellin pääasiassa baarimikkona ja tarjoilijana työskentelevän, mutta yhtä menestyksekkäästi kokin hommia hoitavan Aungin kanssa, kävikin ilmi että hän on menossa käymään Andamaanienmeren rannalla ja Myanmarin Monin osavaltiossa sijaitsevalla kotiseudullaan juuri samoihin aikoihin. Meidät kutsuttiin käymään siellä, eikä sellaisesta vieraanvaraisuudesta ja mahdollisuudesta tutustua paikalliseen elämään todellakaan voinut kieltäytyä.

Aung kutsui meidät Myanmarin Mon osavaltiossa sijaitsevalle kotiseudulleen vierailulle. Tässä hän rukoilee kylän temppelissä.

Yangon - tylsä kaupunki, jossa ei ole mitään tekemistä eikä näkemistä?

Jokaisella on tietenkin omat mieltymyksensä ja makunsa, mutta hiukan minua mietityttää joittenkin lähes faktoina esittämiä väitteitä siitä, ettei Yangonissa ole juuri mitään näkemistä eikä koettavaa. Pelkään pahoin, että sellaisia väitteitä esittävät eivät ole liikkuneet omasta paremman luokan hotellista kauemmas kuin korttelin verran itään ja ehkä toisen korttelin verran länteen.  Myanmar ei ole tietenkään Thaimaa - joka on kuitenkin aika lailla länsimaalaistunut, jos pitää länsimaalaisuutta jotenkin kehityksen mittarina. Myanmar on vasta muutamia vuosia sitten avannut rajansa niin, että turistit nykyään pääsevät liikkumaan melko vapaasti. Maa kehittyy kovaa vauhtia, ja väitän itse että oikea aika vierailla siellä on juuri nyt, ennen kuin massaturismi valloittaa paikat.

Yangon on miljoonakaupunki, ja liikennekin kasvaa hurjasti. Jo nyt liikenne on melko kaoottinen ja tuo taatusti mukanaan valtavia haasteita lähivuosina. Myanmarissa on oikeanpuoleinen liikenne, mutta lähes kaikki autot tuodaan käytettyinä Thaimaasta, jossa on vasemmanpuoleinen liikenne ja ratti näin ollen niin sanotusti väärällä puolella. Thaimaalaisten autojen maahantuonti on ollut valtaisaa viimeisten vuosien aikana. Takseja on tuhansia ja taas tuhansia, ja taksilla mekin kuljimme enimmäkseen.

On vamaan totta, että Yangon ei varmaankaan ole rantakohteita ja yöelämää rakastavien suosikkikaupunkeja, mutta Yangon tarjoaa niin paljon muuta koettavaa ja nähtävää.

Rakastavaisten polku Kansanpuistossa.

Puistoja ja pagodeja

Jo ensimmäisenä päivänä Yangoniin tultuamme kävimme Kansanpuistossa (People's park), joka on todellinen vehreä keidas keskellä kaupunkia. On pientä tivolintapaista lapsille, on penkkejä ja promenadeja, on ruokaravintoloita ja kahvikojuja. Tänne yangonilaiset tulevat vaikkapa piknikille nauttimaan kiireettömästä vapaapäivästä tai soittamaan kitaraa muiden seurassa.

Kansanpuisto.

Jatkoimme matkaa ja söimme paikalliseen hintatasoon nähden erittäin kalliin lounaan - mutta ruoka oli herkullista ja maisema kaunis ja rauhaisa.

Herkullinen lounas oli intialaisvaikutteinen.

Lounasnäkymässä ei ollut valittamista.

En muista enää, missä järjestyksessä tehtiin mitäkin, mutta eräänä iltana menimme taksilla aivan ydinkeskustassa sijaitsevalle vanhojen siirtomaavallan aikaisten rakennusten ympäröivälle aukiolle, jonka varrella oli myös pagodi, johon kävimme tutustumassa. Yangon on myös varsinainen kansojen sulatusuuni, ja niinpä kaupungista löytyy omat kiinalaiskorttelit. Kiinalaiskorttelista löytyy kaupungin turistien suosima barbeque-katu (19th street). Paikallisia ei juuri näe kyseisen kadun kadunvarsiravintoloissa, mutta tunnelma on aika mielenkiintoinen ja grillivartaat ja mereneläväpainotteiset naposteltavat erittäin hyviä, joskin kaupungin normaalihintatasoon nähden kalliimmanpuoleisia.

Eräänä myöhäisiltana lähdimme taas taksilla Yangon tunnetuimmalle nähtävyydelle - Shwedagon-pagodille. Näin aika monta pagodeja ja temppeleitä nähneellekin Shwedagon oli kerrassaan hulppea auringonlaskun aikaan, jolloin auringon viimeiset säteet toivat kullattuja pintoja esille loistokkuudessaan. Kuten arvata voi, paikalla ei ollut pelkästään turisteja vaan myös valtavasti paikallisia, jotka pitävät pagodia jonkinlaisena pyhiinvaelluskohteena.

Shwedagon.

Nähtävyyksiä löytyy laidasta laitaan

Viimeisenä päivänä ennen Thaimaahan paluutamme otimme taas taksin allemme ja lähdimme käymään vuoden 1947 itsenäisyystaistelua johtaneen kenraali Aung Sanin kodissa. Kenraali, joka murhattiin puoli vuotta ennen kuin Burma (nykyinen Myanmar) itsenäistyi, oli tunnetun Nobelin rauhanpalkinnon saajan ja Myanmarin demokratian puolesta taistelevan - Aung San Suu Kyin - isä. Tietenkin voi kuvitella että koti oli aikoinaan sikäläiseen elintasoon nähden valtaisan loistelias, mutta ei yhtään sen kummallisempi kuin vaikkapa Ruissalon vanhat pitsihuvilat.

Kenraalin koti.

Aung San Suu Kyin sänky.

Aung San -museon jälkeen matka suuntautui Yangonin monipuoliseen ja suurehkoon eläintarhaan, jossa vierähti helposti tunti jos toinenkin. Eläintarha on sekin miellyttävän rauhallinen keidas, jonka toisella laidalla näytti olevan suosittu uima-allasalue.

Eläintarhan eräs asukas.

Vuonna 1954 valmistunut Yangonin päärautatieasema kuuluu myös kaupungin niin sanottuihin pakollisiin nähtävyyksiin, ja olihan rakennustyyli aika vaikuttava.

Päärautatieasema.

Vierailumme aikana emme olleet liikkuneet pitkiä matkoja kävellen, mutta nyt päätimme kävellä rautatieasemalta viktoriaanista tyyliä edustavaan ja 1901 valmistuneeseen Strand-hotelliin, joka sijaitsee Yangon-joen varrella ja on jopa koko Kaakkois-Aasian tunnetuimpia hotelleja. Olisi ollut mielenkiintoista käydä sisällä, mutta jo sisäänkäynnin edessä oli kyltti, joka teki selväksi, ettei shortseihin ja varvastossuihin pukeutuneilla uteliailla turisteilla ollut asiaa sisätiloihin.

Strand Hotel.

Yangonin ruokatarjonta

Yangon on varsinainen kansojen sulatusuuni, ja senpä takia Yangonista löytyy keittiöitä kaikkien makuun - on kiinalaisia, intialaisia, thaimaalaisia, länsimaalaisia ym. ravintoloita laidasta laitaan. Mielestäni ruoka oli hyvää kaikkialla, mutta emme toki maistaneet niitä eksoottisimpia, kuten erään intialaisen ravintolan menyyssä mainittuja lampaanaivoja.

Yangon on kontrastien kaupunki

Ei ehkä ole niin yllättävää, että miljoonakaupungista löytyy niin paljon kontrasteja. Eri kansat, uskonnot ja kulttuurit elävät sulassa sovussa keskenään. Katukuvassa täysin rapistuneet ja kauniisti restauroidut rakennukset seisovat rinnakkain.

Katukuvassa näkyvät kontrastit.

Toki Myanmarissa on joillakin alueilla valtavat ongelmat. Ja on myös pidettävä mielessä, että on paljon maassa syntyneitä vähemmistökansoihin kuuluvia, joille ei ole myönnetty sen enempää kansalaisuutta kuin samanvertaisia oikeuksia kuin valtaväestöön kuuluville.

Viisumini kohtalo

Vuoden Thaimaa-viisumini oli kulunut umpeen, ja lähdin eräänä aamupäivänä käymään Thaimaan suurlähetystössä. Kainalossani oli nippu kirjanpitäjäni etukäteen valmistavia dokumentteja. Samanlaisilla olin onnistunut saamaan vuoden viisumeja monella maahantulolla Malesian konsulaateista, muttei ikinä Laosin eikä Kambodžan suurlähetystöistä. Jätin paperit virkailijalle ja esitin asiani, minkä jälkeen virkailija kävi takahuoneessa neuvottelemassa. Sain kutsun uudestaan tiskille ja vastasin kahteen kysymykseen, maksoin viisumimaksun ja kävelin hotellihuoneeseen. Viisumin sain noutaa seuraavana iltapäivänä, ja tosiaan minulla oli passissani tuliterä vuoden viisumi monella maahantulolla!

Yhteinen illallinen ennen paluuta Bangkokiin.

Seuraava juttuni

Kunhan minulla taas on aikaa, aion kirjoittaa jutun Kimmon ja minun vierailustani Etelä-Myanmariin ja sinne suuntautuvasta menomatkasta, joka maksoi huomattavasti enemmän kuin kahden henkilön lentoliput Bangkokista Yangoniin ja takaisin. Miksi matka oli niin kallis, selviää seuraavassa postauksessani.

Kurre

0