Lähtee muuten kuin purkka tukasta!

Mulla oli parikymppisenä vanha Corollan rotjake, joka käynnistyi kun huvitti. Välillä myöhästyin töistä, välillä en päässyt töistä yöksi kotiin.

Lähtee muuten kuin purkka tukasta

- sopi Corollaan kuin nappi silmään.

Mutta sellaista se elämä silloin oli.

Ei silloin mikään ollut niin justiinsa. Kunhan nyt oli vähän sinne päin.

Edes välillä.

Nykyään - TÄÄLLÄ - moni asia muistuttaa nuoruuden kaaoksesta. MIKÄÄN ei ole just eikä melkein.

Ei niin mikään. Sa*tana.

Yritä tässä nyt sitten selvitä.

Suomeen siis, huhtikuun puolessa välissä.

Frouvan mopo

Ne h*lvetin yksinkertaiset jutut

Ne nyt varsinkaan ei mene putkeen.

Me ostettiin puolitoista vuotta sitten pari mopoa. Nyt ne pitäisi myydä, ja sitä varten täytyy olla omistajan paperit.

Kahden mopon papereita lähdettiin hakemaan samaan aikaan jo jokunen kuukausi sitten. Toisen paperit tuli heittämällä, toisen ei vieläkään. Ja niitä sentään haettiin samasta virastosta.

Kukaan ei tiedä miksi.

Ei edes minkä lie liikenneviraston (tai kuljetusviraston, who knows) asiaa hoitava rouva.

Samoja papruja on nyt viety sinne moneen kertaan.

Next week, next week...

Ja seuraavalla viikolla sama juttu.

Ei tässä nyt tiedä itkisikö vai nauraisiko. Ehkä kuitenkin nauraisi, jos ei olisi deadlinea. Mutta mopoa ei osta kukaan, ilman niitä helvetin omistajapapereita, joita täällä greenbookiksi kutsutaan.

Viidakkokoira Boo

Surusilmä Salsa ei taida haluta Suomeen

Entäs sitten koirien paperit?

Niitä metsästäessä tässä jo ollaankin oltu hermoromahduksen partaalla. Enkä valehtele yhtään, kun kerron jo pari kertaa turvautuneeni Ataraxiin (rauhoittava), ihan vaan ettei tarttis koko yötä pohtia kaikkia mahdollisia eteen tulevia mutkia.

Ja sitä hupenevaa aikaa.

Rabiespaperit on kunnossa. Mikrosirut on kunnossa ja papereissa oikein laitettuina. Voin vannoa ettei sekään olisi ihme, että mikrosirun numero on laitettu papruihin väärin, ja siksi Suomeen matkalla ollut koira on jäänyt tänne. Odottamaan että se sama paperi tulisi takaisin oikealla mikrosirunumerolla.

Näin kävi ystävällemme, jonka koira on täällä odottanut oikeita papereita jo PITKÄÄN. Onneksi koira on sentään hyvässä hoidossa.

Me ollaan nyt jo kuukausia odotettu mikrosirusertifikaatteja kahdelle koiralle. Eikä siinäkään mitään, paitsi että deadline. Koiratkin olisi saatava Suomeen huhtikuun puolessa välissä. Lentoliput on ostettu ja koirillekin paikat koneessa varattu.

Mikrosirusertifikaattien ensimmäiset versiot tuli toisen koiran osalta väärällä syntymäajalla. Tämä asia saatiin korjatuksi parin viikon odottelulla ja sertifikaatteihin eläinlääkärin allekirjoitukset LEIMOINEEN.  Kunpa tietäisittekin kuinka kova juttu leimat Thaimaassa on.

Mutta sitten jossain vaiheessa jonkun silmä vältti, ja vaivalla oikeilla tiedoilla laaditun sertifikaatin yli käveli kissa. Ja eläinlääkärin laittamat märät LEIMAT olivat muisto vain. Nyt on kissan käpälän jäljet dokumentoitu märällä leimalla sertifikaattiin,

Ei v*tuta yhtään. Saa nähdä milloin lääkärillä on seuraavaksi aikaa LEIMATA ja allekirjoittaa kolmannet sertifikaatit.

Ja mitä niille sitten käy...?

Ai että.

Lähtee muuten kuin purkka tukasta. Sellaista se asioitten hoitaminen täällä on.

Bumba ja kummalliset nukkumisasennot

Kissan tassun sotkema sertifikaatti

2

Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä

Parasta näissä viimeaikaisissa visareissuissa on ollut laatuaika juniorin kanssa. Sama homma myös tällä kertaa, melkein kaikki muu olikin sitten yhtä h*lvettiä.

Kasinosta ei voitettu mitään, mutta isot voittosetelit onkin lähinnä vitsi. Kunhan vietetään aikaa yhdessä, ja jääpähän juniorillekin kiikkustuoliin jotakin kerrottavaa. Ja saahan sitä haaveilla.

Tällä kertaa ei ajettu edes harhaan. Yksi hammas lohkesi menomatkalla (s*atana!), ja sehän tietää taas käyntiä laulavan hammaslääkärin käsittelyssä. Hampaan kohtalo vähän huolestuttaa, mutta onneksi Maenamin laulava enkeli on kuuluisa ihmeistään.

Tarvittava 30 päivän maassaololupa saatiin, eikä rouva äkäinen ollut edes paikalla. Vähän jäin jopa kaipaamaan hänen nuhteluitaan.

Mergui saaristo ei todellakaan jätä kylmäksi.

Kasinolla oli rentoa, kunnes...

Jään myös kaipaamaan Grand Andaman -kasinon ihanaa henkilökuntaa, sillä juuri nyt ei voi tietää tapaammeko koskaan. Ja voihan kasinon venepojat, ne vasta vekkuleita ovatkin! Komeitakin, käykää vaikka katsomassa.

Pidän Grand Andamanin pysähtyneestä ilmapiiristä. Stressaaville rajajuoksuille se on kaikessa hiljaisuudessaan täydellinen kohde. Väljyyttä, helppoutta ja aikatauluttomuutta.

Kasinon hiljaisuuden rikkoo tunnin välein laivapoikien kilisyttämät kellot. Kelloillaan heidän on tarkoitus herättää kasinolla uhkapelaavien, tai muuten vain ajastaan nauttivien vierailijoitten huomio. Seuraava lautta on lähdössä.

Vaikka me farangit emme voikaan tunnin välein mennä edestakaisin Thaimaan ja Myanmarin väliä, muille se on mahdollista.

Grand Andaman

Mutta iltaan siis.

Kuten jo yllä mainitsin, voitot kasinolla jäi saamatta. Ja oltiin me väsyneitäkin, sillä kuten aina, rajajuoksut alkavat huonosti nukutun yön jälkeen liian aikaisin aamulla.

Tällä kertaa ei jaksettu syödä illallista ravintolassa, vaan päätettiin yhteistuumin tilata yöpalat hotellihuoneeseen.

Se oli kuitenkin virhe.

Ruoka Grand Andamanilla on aina ollut maukasta, ja kohtuuhintaistakin. Varsinkin aamiainen ennen pitkää paluumatkaa Thaimaan puolelle on kaikessa runsaudessaan lähes taivaallinen.

Vaikka yöpalaksi tilaamani paahtopaisti sandwich maistui sekin väsyneen suupielissä herkulliselta, aiheutti jokin siinä rankan ruokamyrkytyksen.

Yö meni valvoessa ja vähän stressatessakin, sillä tiesin seuraavan päivän olevan rankka.

Raja Ferry autolautta Samuin puolella

Kaksi laivamatkaa ja viisi tuntia auton ratissa siihen päälle. Kunnossa olevallekin ihan riittävä siirtyminen yhden päivän aikana, mutta ruokamyrkytyksen kourissa ja kuumehoureissa ajavalle lähes sietämätön kokemus.

Bensa-asemia (lue vessoja) ei kuitenkaan ole vieri vieressä. Osassa vessoista on perinteiset kyykkylaarit ja voin vannoa ettei niissä kyykkiminen niissä olotiloissa ollut herkkua.

Tuskailin mielessäni monta kertaa matkan aikana, etten pysty ajamaan enää yhtään enempää. Mitään ei voinut syödä, eikä oikein juodakaan. Eikä ainakaan kahvia. Vaikka oli pakko, muuten en olisi pysynyt edes hereillä.

Onneksi meillä on huikea juniori.

'Äiti me selvitään tästä!'

Ja niinhän me selvittiin.

30 päivän leimat passissa.

Lipa Noi Koh Samui

Lipa Noi

8

Ken tietäis sen

Se olisi näillä näppäimillä taas edessä ehkä kaikkein mieluisin reissu. 

Totuuden hetki, saako jäädä vai pitääkö poistua. Visarun -firmojen kanssa kaikki sujuu kuin rasvattu salama (ehkä), jos ei henkikullastaan malta olla niin huolissaan.

Meille ne ei sovi. En ole vielä koskaan suostunut hyppäämään jonkun jabapäissään kaahaavan kuskin kyytiin, sillä ajattelin tallustella täällä maan päällä vielä ainakin pari elämää.

Siksi me otetaan henkilökohtaisesti kaikki muut mahdolliset riskit, ja navigoidaan rajoille aina omin päin. Viimeksi tosin navigaattorin tulkitsijalla oli ilmeisesti vikaa rilleissä, sillä ensimmäiset kaksi tuntia kaahattiin autolla täysin väärään suuntaan.

Ja ongelmiahan siitä seurasi. Lue vaikka täältä.

Tämä kerta on aikaisempiin rajajuoksuihin verrattuna kaikkein haastavin, sillä meillä ei ole enää viisumeita. Tämä on ollut tietoinen (rahansäästö)päätös, sillä haluttiin välttää matka Georgetowniin. Eivätkä nuo bisnesviisumitkaan ihan ilmaisia ole.

Sitä paitsi me ollaan lähdössä Suomeen ainakin vuodeksi, joten tuntui typerältä hukata rahojaan tarpeettomaan.

Vielä on hämärän peitossa kuinka rajalla suhtaudutaan tyyppeihin, joilla on takana vanhaksi mennyt bisnesviisumi, eivätkä ne siitä huolimatta halua vielä poistua maasta.

Viranomaiset

Yksi iso haaste on aina viranomaisten kielitaidottomuus. Puhelinsoitto immigrationiin olisi helpoin tapa saada ohjeita, mutta englanninkielinen puhelinkeskustelu esimerkiksi pankin kanssa jättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Joten me käväistiin immigrationissa visiitillä. Näillä näkymin - ja näillä kielitaidoilla - näyttäisi siltä ettei ongelmia tule. Ainakin tämän kertaisen virkailijan mukaan.

Normaalistihan ilman viisumia menet rajan yli ja saat 30 päivän oleskeluluvan. Siihen voit hakea immigrationista 30 päivää jatkoa hintaan 1900 bahtia. Maarajoilla tämän voi tehdä kaksi kertaa vuodessa, lentäen ilmeisesti rajattomasti (but who knows...).

Bisnesviisumi taustalla saattaa muuttaa asian täysin, mutta kun on kysymys tämän tyyppisestä kommervenkistä, kukaan ei osaa antaa varmaa vastausta.

Immigrationista sanottiin, että sen PITÄISI onnistua meiltäkin.

Jos meidän tuuriin on uskominen, meiltähän onnistuu mikä vaan! Varsinkin tällaiset tavallisuudesta poikkeavat kuviot.

Boo ja viidakkotalon pihaa.

Sotilasjuntta

Missään tapauksessa ei saisi arvostella juntan toimia. Paikalliseen politiikkaan ei niinikään pitäisi puuttua, mutta sanon nyt kuitenkin sen verran, että moni kuvio on mennyt haastavaksi.

Täällä puhutaan expattien keskuudessa tunnelmasta, ettei ollakaan niin kovin tervetulleita enää tänne asumaan. Turistit on ok, kunhan raha liikkuu ja ollaan ihmisiksi.

Eikä mielellään puututa mihinkään epäkohtiin. Ainakaan julkisesti.

Menneinä vuosina moni eläkeläinen on eläkepäiviksi siirtänyt luunsa Thaimaahan alhaisen hintatason takia. Hinnat ovat kuitenkin nousseet ja asumiseen oikeuttavat kriteerit kiristyneet. Valtava määrä Samuillakin asuneita eläkeläisiä on muuttanut huomattavasti halvempiin naapurivaltioihin.

Niissä kun kuulemma tuntee vielä olevansa tervetullut.

Monelle suurin syy on kuitenkin se, ettei eläke enää täytä kriteereitä. Veikkaan aika monen suomalaisenkin nettoeläkkeen jäävän alle 1800 euron kuussa. Lisäksi näyttäisi siltä, että thaimaalaiseen pankkiin olisi nykyään tehtävä pankkitalletus, joka on yli 11 000 euroa. Sekin on monelle eläkeläiselle sula mahdottomuus.

Toisaalta ymmärrän nykyiset linjaukset, toisaalta en.

Ja kuten olen aiemminkin kirjoittanut, vuoden bisnesviisumikaan ei tarkoita kokonaisen vuoden lupaa viipyä maassa, paitsi jos bisnes on riittävän iso. Meidän kaltaisilla pikkufirmoilla asia on toisin, ja rajan yli on hypittävä 90 päivän välein.

Voitte kuvitella kuinka raivostuttavaa se on. Jos olisi liikaa rahaa eikä olisi koiria, mikäs olisikaan lennella 90 päivän välein Balille. Tai saakeli vaikka Australiaan.

Mikäli lompakko ei kuitenkaan tursua kahisevaa, se v*tuttaa ennen pitkää.

Ja nyt juntta on ottanut asiakseen ratsata kaiken mahdollisen. Hyvä niin, monia rikollisia ja viranomaismääräyksiä rikkoneita on saatu kiinni. Mutta siinä sivussa ovat kärsineet myös ei niin varakkaat, mutta siivosti elävät ja paikallisia yhteisöjä tukevat farangit.

Boo ja hämähäkki.

Pari päivää sitten terassin vierestä napattu harvinainen Blood python.

Saa nähdä mitä tästäkin tulee

Meillä on viidakkotalon vuokrasopparia jäljellä huhtikuun 5. päivään. Huomisen rajareissusta ehkä saatava 30 päivän oleskelulupa ei riitä oleskeluun siihen asti, vaan lisäpäiviä pitäisi siis saada ostettua vielä immigrationista.

Koska rajaviranomaisilla on kaikkien muuttuvien säädösten lisäksi lähes rajattomat valtuudet tehdä omia ratkaisujaan, jää nähtäväksi miten rouva äkäinen tällä kertaa meihin suhtautuu.

Me lähdetään nimittäin juniorin kanssa taas huomenna Ranongin suuntaan. Hypätään veneeseen ja hurautetaan Grand Andaman casinolle Myanmarin puolelle.

Joku rationaalinen ihminen ei löisi päätään enää kertaakaan samaan seinään rouva äkäisen kanssa, mutta meikäläisen intuitio sanoo, että raja-aseman rouvan kovan ulkokuoren alla piileskelee jotakin pehmeää.

Ja että kaikki menee putkeen.

Saa pidellä peukkuja!

8

Maagiset vuoret & ajatuksia tulevasta

Kun meille päin ajelee, ei voi olla näkemättä ympäröiviä maagisia vuoria. Niissä on todella jotakin taikaa, joka saa rakastamaan tätä viidakkopaikkaa sydämensä pohjasta. Haasteista huolimatta.

Aamuisin herättyäni keittelen kupposen kahvia ulkokeittiössä. Sitten vietän terassilla pienen tärkeän hetken vuorille katsellen. Luonto on mahtava ja maagiset vuoret ovat piste I:n päällä. Ne antavat voimaa, tuovat ajatuksia ja varsinkin selkiyttävät niitä.

Vuoria hengittämällä voi hetken tuntea olevansa huipulla. Yksikään ongelma ei juuri silloin pääse ihon alle. Sen pienen häviävän hetken tuntee olevansa voittamaton.

Ja olevansa valmis päivän haasteisiin.

Jonain päivänä näitä maagisia vuoria tulee raastava ikävä. Eikä tuo pelätty päivä ole kaukana, vaan ikävä kyllä aivan liian lähellä.

Miska ja maagiset vuoret ylhäältä päin.

Elämä edessä

Me ollaan varastettu juniorin elämästä viisi vuotta. Oltu itsekkäitä ja lähdetty maailmalle, vaikka varhaisteini oli silloin asiasta eri mieltä.

Mutta me haluttiin tarjota juniorille mahdollisuus nähdä maailmaa jo nuorena. Ja vaikka lähdettiinkin toteuttamaan omaa unelmaamme, on ulkomailla vietetty aika todennäköisesti antanut hänelle arvokasta perspektiiviä.

Täällä vietetyt vuodet ovat täyttäneet hänen muistojensa arkkua, ja kaupan päälle tuonut valtavan määrän uusia kansainvälisiä ystäviä. Sekä niitä arvokkaita kokemuksia, joita voi muistella sitten joskus myöhemmin.

Ja ehkä ikävöidäkin. 

Nyt on kuitenkin koittanut meidän vuoro antaa juniorille mahdollisuus. Se mahdollisuus jonka HÄN haluaa saada, eikä jotakin versiota hänen unelmistaan sekoitettuna omiimme.

Meidän on palautettava hänet Suomeen. Sinne minne hän on alusta lähtien palavasti halunnut palata. Helsingin kaduille ja toreille ystäviensä kanssa pohtimaan omaa tulevaisuuttaan. Mikä hänestä tulee isona, mihin HÄN haluaa tulevaisuudessa lähteä, jos mihinkään?

Nyt on Miskan vuoro, vaikka meidän sydän ehkä vähän särkyykin.

Ainakin hetkeksi.

Aina seilaamassa jonnekin...

Muutoksen kevät

Me lähdetään siis taas. Tällä kertaa Suomeen ainakin vuodeksi. Siihen asti kunnes juniorin siivet kantavat ja opiskelut sujuvat.

Sitten me voimme jälleen jatkaa matkaa jonnekin, sillä tiedän että tietynlainen vapaudenkaipuu on sydämissämme aika syvällä.

Kun aika on Suomessa kypsä, kolme koiraa palvelijoineen hyppäävät ehkä camper vanin kyytiin ja suuntaavat keulan kohti Eurooppaa. Siinä maanosassa olisi meille vielä paljon nähtävää ja siellä oltaisiin paljon lähempänä niitä kaikkein tärkeimpiä tyyppejä.

Ja tällä hetkellä tuntuu että haluamme antaa Euroopalle mahdollisuuden.

Painotan siis sanoja 'TÄLLÄ HETKELLÄ', sillä tuohon on kuitenkin vielä melko pitkä aika. Ja meidät tuntevat kyllä tietävät, että pystymme muuttamaan suunnitelmia sormia napsauttamalla.

Ja Samui kutsuu meitä aina, ehkä me palataan tänne.

Tämän aamuinen rantalenkki

Mihin Suomessa?

Tätä ei tiedä vielä kukaan, sillä etsimämme mummonmökki on onnistunut pysymään piilossa.

Mutta tässä muutostilanteessa emme ole huolissamme, sillä meidän ryhmä on ollut tyhjän päällä ennenkin. Jos ei muuta keksitä, niin meitä odottaa matkailuauto tai -vaunu Helsinki-Vantaan lentokentällä huhtikuun lopussa.

Se vaihtoehto voi kyllä pidemmän päälle käydä ahtaaksi kolmelle ihmiselle ja koiralle, mutta väliaikaisratkaisuna siitäkin selvitään. Ehkä se mummonmökki pilkistää jostakin pusikosta sitten, kun pääsee paikan päälle kiertelemään.

Mutta ei huolta, sitä saa mitä tilaa. Tai sitten elämä heittää jonkin täysin uuden ajatuksenpoikasen ja tienviitan silmien eteen kevääseen mennessä.

Siihen asti nautitaan kuitenkin maailman parhaasta Samuista ja valmistaudutaan tuleviin haasteisiin.

Huhheijaa...

ja rantalenkillä aina siivotaan.

sillä aina löytyy roskia poisvietäväksi

10

Morjens 2018!

Viimeiset kolme viikkoa on painettu tukka putkella. Jos on satanut, ollaan menty, ja kun ei ole satanut, sitten vasta ollaankin paineltu menemään.

Esikoinen on nyt saateltu kohti seuraavaa seikkailua Marokon Taghazoutissa, ja elämä saattaa pienoisesti rauhoittua. Ikävähän tässä taas kaivertaa rintaa, mutta olen onnellinen että tyyppiä on myös purrut matkakärpänen. Elämä pitää elää nyt, eikä sit.

Joka vuodenvaihde tulee ajatelleeksi, että seuraava vuosi on taatusti helpompi. Kunnes taas vuoden lopussa huokailee, että huh mikä vuosi.

Niin se oli tämäkin, aikamoista vuoristorataa. Pahimmilta vaurioilta sentään vältyttiin, vaikka jokunen rytmihäiriöi yllättikin.

Mutta tätä kutsutaan elämäksi.

Voisi jo kutsua huurteiseksi ;)

Vuoden 2018 ilot ja haasteet:

Haasteet:

• Vuosi 2018 oli meillä kobrien vuosi, lue vaikka täältä tai täältä. Parhaimpina viikkoina törmättiin tontilla pariinkin otteeseen kobriin, ja vaikka selvittiin kaikista voittajina, kolme kertaa koiran silmät sai osumaa. 
• HumbanBumban krooninen munuaisvika. Ensin Bumba oli niin lähellä kuolemaa, että veikkaan sen olleen vain parista tunnista kiinni. Niin silminnähtävä ja nopea oli romahdus (lue täältä). Onneksi ystävämme eläinlekuri on maailman paras, ja valvoi kolme yötä ja päivää Bumban rinnalla.
• Viisumireissut. Miten niihin voikaan mahtua niin paljon säätöä? Jos meidät joku päivä käännytetään rajalta, en ihmettelisi yhtään (katoppa vaikka täältä).
• Surulliset uutiset on vetänyt mielen matalaksi moneen otteeseen. Ja viimeksi aivan pari päivää sitten. Levätkää rauhassa he, jotka siirtyivät vihreämmille niityille ja voimia taisteluun muille rakkaille.
• Juniorin koulun konkurssi laittoi koko palettia vähän uusiksi. Onneksi meidän perhe ei menettänyt rahojaan konkurssissa, kuten niin monelle muulle perheelle kävi. Juniori siirtyi opiskelemaan Kulkurikouluun yhdeksättä luokkaa, ja voin vannoa ettei kotikoulu ole yhtään helppoa. Hermot on olleet riekaleina sen tuhat kertaa ainakin.
• Juniorin Chikungunya-virus ja muutaman päivän sairaalakeikka. Onneksi tämä virus päästi näillä näkymin melko helpolla, eikä pahimmista nivelkivuista ole tarvinnut kärsiä.
• Mummonmökin etsiminen ei tuottanut tulosta, vaikka Tomppa vartavasten Suomessa kävikin. Mutta hiljaa hyvä tulee, tai niin ainakin vielä toivon. Mä yritän aina nähdä tienviittoja kaikessa, mutta en silti suostu vielä hyväksymään, ettei meidän olisi tarkoitus saada omaa tönöä Suomesta. UGH!

Onneksi joulukuussa on paistanut myös aurinko. Tässä Maenam beach.

Miska ja footballgolfia eksoottisissa ympyröissä.

Vuoden paras hetki, Jesse saapuu saarelle <3

Ilot:

• Meidän tiimi on ihan paras! Mikään ei voita niitä hetkiä, kun saadaan esikoinenkin saarelle ja voidaan porukalla nauttia toisistamme. Tänä vuonna ollaan vietetty yhdessä 24/7 noin 2,5 kuukautta, vaikka esikoinen asuukin Suomessa. Se on paljon se, enkä usko että vaikka oltaisiin kaikki Suomessa, yhteistä aikaa olisi yhtään enempää. Voisi olla jopa vähemmän, sillä lähellä on liian kaukana.
• Paikalliset ajokortit, joitten hankkiminen onnistui jostain syystä olemaan sekin täynnä säätöä. Nyt niitä löytyy jopa juniorilta.
• Blogi täytti kome vuotta. Kiitos huikeasta matkasta kaikille teille, olette ihan parhaita!
• Uudet ystävät Balin reissulta Minna & Juha. Olipas mahtavaa tavata vihdoin livenä!
• Hullut fillaristit Markus, Dan ja Kelly. Nämä Euroopasta Uuteen Seelantiin pyöräilevät kaverukset pyörähti viidakkotalossa neljän päivän verran, ja olihan se mahtaavaa. Mikään ei ole hienompaa, kun tavata upeita ihmisiä ja päästä osaksi heidän unelmiensa matkaa. 
• Matkamies Kurre ja Anont. Blogiin silloin tällöin kirjoittava matkamies Kurre muutti suruksemme Chiang Maihin, ja jätti kyllä aikamoisen aukon Samuille. Me käytiin yhdellä viisumireissulla moikkaamassa Kurrea ja Anontia Chiang Maissa, ja jos Kurre ei ehdi tulemaan tänne, sinne on mentävä uudestaan. 
• Uskokaa tai älkää, voitin Jokerissa 500€. Vielä enemmän mysteeri on se, että heräsin yhtenä aamuna pää täynnä numeroita. Näitä numeroita olen sitten käyttänyt eri peleissä, ja vaikka jättipotti antaa vielä(kin) odottaa itseään, jokaisella pelillä olen jotain ropoja voittanut. Jättipottia odotellessa ;)

Sellainen vuosi se. Nyt nenä kohti uutta vuotta ja sen mukanaan tuomia seikkailuja.

Se mitä kristallipallossa tällä hetkellä näkyy, on aika hurjaa ja villimmistä ajatuksista ei uskalla avautua tässä kohtaa vielä enempää. Sillä meistähän ei koskaan tiedä.

Kiitos teille vuodesta 2018! Te olette aina vaan ihan parhaita.

Toivon että vuosi 2019 pitelee teitä silkkihansikkain, ja tuo tullessaan säkkikaupalla toteutuneita unelmia!

Frisbeegolfia niinikään eksoottisissa maisemissa. Jesse ja Tomppa.

Tossa toi mun kristallipallo. Siitä mä käyn aina kurkkimassa ;)

6

Säädön määrä on vakio, mutta välillä yllätän jopa itsenikin

'Äiti, sä olet ajanut kaksi tuntia väärään suuntaan'.

Toivoin hiljaa mielessäni että juniorin kommentti oli vitsi. Vaikka olin kyllä itsekin jo miettinyt jotain mätää reitissä olevan.

Väsyneenä ei pitäisi lähteä mihinkään, eikä ainakaan ajamaan autoa. Vielä vähemmän liian tiukalla aikataululla.

Vaikkei aikataulun ja reissusuunnitelman tällä kertaa pitänyt aiheuttaa harmaita hiuksia vaan kerrassaan päinvastoin, niin siinä nyt kuitenkin pääsi taas käymään.

En ymmärrä miten edes onnistuin. Ajaa nyt kaksi tuntia väärään suuntaan? Huoh...

Kun Samuilta lähtee, pitää ensin ottaa lautta.

Rajajuoksu nro mitä lie

Ajattelin ensin, että tästä rajajuoksusta ei saa mitään jutun aihetta, sillä kolme kuukautta sitten käväistiin juniorin kanssa samassa paikassa.

Enpä paljoa enempää olisi voinut olla väärässä.

Vaikka oli uuden karheat silmälasit mukana, ensimmäistä kertaa myös ajamista varten hankitut, ja kyseinen reittikin ajettu moneen kertaan. Jopa kaksin juniorin kanssa.

Mutta kun se pirulainen nukkui koko alkumatkan. Seli seli - myönnän itsekin. Puhelimen navigaattori toimii täällä mainiosti, mikäli siihen vaan näppäilee oikean osoitteen. Joku valitsi siis navigaattorista väärän kohteen.

Eikä se ollut juniori.

Kun juniori sitten herättyään lausui kohtalokkaat sanat 'olet ajanut kaksi tuntia väärään suuntaan', meinasi itku päästä. Äkkiä auto ympäri ja navigaattoriin uusi osoite. Ja taas ajoaikaa oli reilusti yli neljä tuntia sen kahden sijaan, mitä siinä kohtaa matkaa olisi pitänyt olla.

Grand Andaman clubin parvekkeelta Mergui saaristoon

Ja mehän myöhästyttiin

Oltiin siis menossa Myanmarin puolelle Mergui saaristoon, ja tarkemmin vielä Grand Andaman Clubin casinolle. Sitä ennen on leimattava itsensä ulos Ranongin raja-asemalla.

Kun viimein saatiin auto parkkiin raja-asemalle, ensimmäiset työntekijät jo huuteli että 'Too late, no foreigners, too late'!

Yksi sanoi että viimeistään neljältä pitää olla, toinen ehdotti että viideltä. Me oltiin kuudelta ja immigrationin pamppu ei ollut enää paikalla.

Ehkä me oltiin riittävän säälittävä näky, sillä yksi miehistä otti luurin käteen ja alkoi kuumeisen soittelun johonkin. Meidät käskettiin istumaan alas ja odottamaan.

Kello tuli seitsemän, ja sitten kahdeksan. Musta jeeppi kurvasi pihaan, ja sieltä hän nousi. Äkäisen näköinen rouva päällikkö kulmakarvat rutussa astui taloon ja istahti immigrationin luukun taakse jatkamaan meidän mulkoilua.

Kun hiljaisen painavaa tuijottelua oli kulunut vielä sen puoli tuntia, rouva kutsui meidät puhutteluun.

Miksi olette täällä näin myöhään? Olette käyneet täällä ennenkin, kyllä teidän pitäisi tietää että viiden jälkeen muukalaisilla ei ole saarelle mitään asiaa. Sitä paitsi, olin neuvotteluissa ja nyt piti teidän takia keskeyttää ne ja ajaa tänne.

Tuntui satavarmasti siltä, että on alettava etsiä uutta majapaikkaa ja yritettävä seuraavana päivänä uudestaan. Nälkäkin oli niin kova että näköä haittasi.

Mutta ihan oma vika. Harmitti jo itseänikin että rouva joutui meidän takia ajamaan paikalle. Siksi yllätyin täydellisesti, kun rouva jatkoi...

Tämä on sitten vihoviimeinen kerta, kun tulette tänne näin myöhään!

Ja rouva löi passeihin maastapoistumisleimat. Hymyä ei irronnut surkuhupaisalle navigoinnille, mutta laivapojat oli meidän puolella. Hurraa huutojen saattelemana hypättiin pieneen veneeseen kohti yön mustaa merta.

Vähän jänskätti vielä venematkalla, kun juniorilta kiellettiin kännykän käyttö ja vene lipui kohti casinosaarta yhtä pimeänä kuin iltakin. Miksi ei saanut käyttää kännykkää ja miksi veneessä ei ollut valoja, se jäi ikuiseksi mysteeriksi.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Reissussa rähjääntynyt ja moneen otteeseen nuhdeltu rouva väsähtäneen kartturinsa kanssa pääsivät illalliselle casinolle, sekä tietenkin vähän pelaamaan. Niitten kolmen kuukauden oleskeluleimojen lisäksi, jota varten sinne oli mutkan kautta mentykin.

Tästä linkistä muuten Andaman clubista ja edellisestä reissusta lisää.

Miska pääsi voittamaan muutaman kympin kasinolta

Aamunuhtelut

Mä niin toivoin että rouva äkäinen ei olisi aamulla meitä vastaanottamassa, mutta siellähän tuo tomera täti törötti. Olin ajatellut varmuuden vuoksi ostaa tomeralle tädille jonkun makeisrasian, mutta kun immigrationin tiski oli täynnä 'NO TIPS' -kylttejä, jätin makeiset taxfree -myymälään.

Kun päästiin luukulle, jatkoimme siitä mihin edellisenä iltana jäätiin;

Rouva: Kerropas nyt vielä kerran, mitä varten te oikein myöhästyitte?

Minä: No kun laitoin navigaattoriin Grand Andaman Resortin, ja sitten ajeltiin kaksi tuntia väärään suuntaan.

Nyt rouvalla oli jo hauskaakin. Samoin muilla virkailijoilla ja jonottajilla. Sillä pitihän tomeran tädin jakaa meidän häpeä muillekin.

Grand Andaman Resorthan sijaitsee aivan muulla, kuinka et sitä nyt älynnyt?

No niinpä. Liian väsynyt, liian huono näkö, uudet rillit ja mitä näitä selityksiä nyt oli. Niin, ja kartturikin vielä nukkui.

Ja tämä oli sitten vihoviimeinen kerta, ymmärrätkö? Ensi kerralla en tule pelastamaan teitä!

Yes ma'am. I'm so sorry. 

Ja sitten auto kohti Samuin lauttaa.

Me ei sitten muuten ajeta metriäkään, ennen kuin olen tuplatsekannut sen sun navigaattorin reitin - totesi vielä juniorikin.

Mutta taas on leimat passissa ja yksi kokemus lisää pakollisten viisumijuoksujen joukkoon. Kaikkea sitä voi näköjään sattua.

Tänään piti esikoisen tulla saarelle, vaan olihan tuokin iltalento Phuketista Samuille peruttu. Onneksi Bangkok Airways hoitaa aina homman kotiin, ja esikoinen on viety neljän tähden hotelliin yöpymään ja odottamaan huomisen lentoa.

Joku mättää nyt tässä meidän paletissa. Viime aikoina on ollut kieltämättä turhan paljon vastoinkäymisiä. Laivan kurssi on siis pielessä, joten siihen on nyt tehtävä muutoksia. Ja itsestähän se lähtee, eikö niin?

Ei juma miten kova ikävä esikoista on ollutkin, ja vielä yksi yö pitää odottaa...

Viidakkotalon joulukuusi nro 2. Ensimmäinen kuoli pystyyn.

Ja meidän rakas munapää<3

6

Arjen pieniä eroja

Havaijille perheensä kanssa muuttanut Anu kirjoitti hauskan postauksen Havaijin ja Suomen pienistä eroista (lue täältä), ja rupesin itsekin miettimään näitä arjen pieniä kummallisuuksia.

Sillä onhan niitä. Suomi ja Thaimaa ovat monessa asiassa vuosikymmenien päässä toisistaan, välillä tuntuu että vallan eri galakseissa.

Meidän tietä vartioi koiralaumojen lisäksi tämä hanhilauma.

Muovi

Kuka muistaa milloin meillä Suomessa muovipussit tulivat maksullisiksi? Itse en muista tarkalleen, mutta pieni ikuisuus siitä taitaa olla.

Täällä muovipussit kaupoissa eivät maksa, ja niitä sitten tungetaan yhdellä kauppareissulla sen seitsemänkymmentä kappaletta. Saa olla skarppina, ettei jokaista tuotetta pakata omaan pussiinsa erikseen.

Muovipussien vahvuus on toki aivan eri luokkaa kuin Suomessa, mutta siltikin. Rajansa kaikella. Pahimmassa tapauksessa mm. seiskoissa myynnissä olevat omenat sun muut hedelmät on kelmutettu yksitellen. Matka muovittomaan tulevaisuuteen on hemmetin pitkä.

Kantakaa siis hyvät ihmiset omia kasseja mukana ja kieltäytykää niistä kymmenistä kauppakasseista myös täällä.

Täältä voi muuten ostaa oikeinkin mageen näköisiä kierrätyskasseja.

Roskat

Muovista onkin sitten helppo aasinsilta roskiin, yllätys. Jätteistä olen blogissa avautunut varmaan jo kyllästymiseen asti, mutta jatkan silti.

Täällähän tupataan polttamaan kaikki mahdollinen ja varmuudella myös mahdoton. En tiedä kuinka kauan pitää polttaa rautatynnyreitä tai lasipulloja että ne muuttuvat tuhkaksi, mutta veikkaan että aika pitkään. Täällä sillä ei ole niin väliä.

Kun lenkkeilen näillä meidän huudiloilla, joudun välillä ihmettelemään monttu auki. Monia paikallisia ei tunnu haittaavan puutarhassa levällään olevat take away-boxit, muovipullot sun muut. Niitten seassa voi mainiosti elää arkeaan.

Otin kuvan meidän lähellä olevan paikallisen ala-asteen pihalta. Siitä paikasta jossa opettajat ja pienet nassikat päivittäin nauttivat lounaansa. Näky on pöyristyttävä. KAIKKI JÄÄ SIIHEN.

Kaiken pitäisi lähteä varhaiskasvatuksesta, mutta jos joissain kouluissa asenne on vieläkin tällainen, joudutaan aika pitkään vielä tarpomaan roskien seassa.

Suomessa on kunnioitettavan siistiä, vaikka kuulemma ennen vanhaan torpissa haudattiin maahan vähän kaikkea peltipurkeista vanhoihin aterimiin. Ja niitä aarteita sitten vanhojen torppien uudet omistajat nykyään ihmettelevät.

Tässä alakoulun oppilaat opettajineen syövät lounasta. Voi opettajat!

Kävelytiet

Anun mukaan Havaijilla ei juuri ole kävelyteitä, eikä ole täälläkään. Säälien välillä katson lomalle tulleita perheitä lastenvaunuineen, puhumattakaan pyörätuolilla eteenpäin pyrkivistä turisteista.

Ei ole ihan helppoa.

Liikennesäännöt

Kävelyteistä päästään sitten liikennesääntöihin. Täälläkin sääntöjä on, vaikkei niitä juuri kukaan näytä noudattavan. Tai no, sanoisin että me farangit kyllä yritetään noudattaa, mutta hankitaan kuitenkin varuiksi autoihin vielä keulakamerat, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Sillä kävipä tässä niinkin, että eräs farangi oli kolarissa paikallisen kanssa. Poliisi tuli paikalle, ja vaikka farangi oli onnettomuuteen syytön, poliisi tokaisi "tätähän ei olisi edes tapahtunut, jos et alunperinkään olisi tullut tänne"...

Juniorin mopokolari (joka oli todistettavasti paikallisen syy) päättyi paikallisen apuvoiman paikalle hälyttämisestä huolimatta niin, että syyllinen vain totesi lähtevänsä menemään. Meillä meni mopo uusiksi, mutta minkäs teet.

Suomessa syytön on syytön ja kinkkisissä tilanteissa poliisi kyllä tutkii. Täällä nopein (ja isoin) menee ensin ja ulkomaalaisena todennäköisesti maksat viulut vaikka mikä olisi.

Miskan kolaroitu mopo, aika uusiksi menee.

Byrokratia

Aika moni meistä on käyttänyt Suomesta nimitystä 'SääntöSuomi'. Minä ainakin olen, ja onhan se vähän niin. Kaiken maailman lupia, veroja ja sääntöjä on varmasti enemmän kuin tarvitsisi. Monelle pienyrittäjälle varsinkin hullun kallista meininkiä. Sitä kahvilaa kun ei joka paikkaan niin vaan avatakaan.

Täälläkin on sääntöjä, varsinkin meille ulkomaalaisille. Paikallinen voi (tai ainakin tekee niin) pykätä sen ravintolan vaikka toisen tontille, jos se vaan juolahtaa mieleen.

Niin kuin nyt tämäkin mies päätti avata rantaravintolan sille autiorannalle, jossa käydään koirien kanssa. Perustukset on jo tehty, ja tarjolla tulee sitten olemaan viinaa ja jointteja. Ihan vaan relaamisen takia.

Tontti on ollut myynnissä pitkään, mutta kauppoja ei ole tähtitieteellisen hinnan takia tehty. Sittemmin tontille on ilmestynyt laiton kaatopaikka ja nyt sitten vielä baarikin. Tyhjälle rannalle kaatopaikan alle, ei ehkä paras bisnesidea.

Asuminen

Talojen hinnat on täälläkin lähteneet vähän lapasesta, mutta ainahan voi vuokrata.

Suomessa jokaisessa luukussa uuni on vakiovaruste. Täällä paikallisista taloista löytää ennemminkin vuokraan kuuluvan puutarhurin ja uima-altaan (edes yhteisen) kuin uunin. Kunnollisesta keittiöstä nyt puhumattakaan.

Mutta sisällä ei välttämättä tarvitse olla koskaan, ja se on muuten ihan mahtia!

Viidakkotalon työpiste.

Vesi 

Hanavettä ei voi juoda, joten vettä pitää ostaa. Sen priimakuntoisen juomaveden löytäminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Muovipulloissa se ostettu vesikin tulee, ja täällä on todella oppinut vihaamaan muovia.

Voi onnelliset Suomessa, kun voitte juoda veden suoraan hanasta. Ja miten hyvän makuista se vesi onkaan!

Käärmeet ja muut ällötykset

Kyykäärmeet, punkit, paarmat sun muut mökeillä tutuksi tulleet suomalaiset vitsaukset - me ollaan täällä niistä melkein kateellisia.

Samuilla vastaan voi tulla todellisia tappajia, kuten olette monesti lukeneet. Lenkilläkään silmiä ei voi pitää rennosti eteenpäin, vaan jokainen pusikko tien kummallakin puolella on silmäiltävä.

Ei tästä ole pitkäkään aika, kun lenkillä aiheutin kunnon naurun remakat viereisellä rakennustyömaalla. Hoksasin nimittäin sellaisen myrkyllisen kirkkaan vihreän käärmeen 10 sentin päässä pohkeesta. Tämä havainto aiheutti naisellisen spontaanin ilmahypyn kiljumisineen.

Mua ei naurattanut, niitä nauratti kyllä.

Viidakkotalossa vieraillut käärme

It's okey (vaikkei ole)

Tämä voi oikeasti johtua ihan siitä kasvojen menetyksen pelosta. Se on nimittäin täällä erittäin syvälle juurtunut.

Jos sulla on ongelma, mihin tarvitset ammattilaisen apua, voit löytää itsesi väittelemässä käsittämättömässäkin tilanteessa. Kuten me viimeksi;

Netin kanssa on ollut jatkuvasti ongelmia. Hankittiin sitten viimeisen päälle valokuidut että ongelmat poistuisi. Vähän ne ongelmat poistuivatkin, mutta ei silti saatu sitä mistä maksettiin.

Kyseisen nettifirman tyypit ravaa meillä välillä kahden auton voimalla ja pariinkin kertaan päivässä. Pointsit muuten siitä.

Sitten kaverit väsää jotain, vaihtelee kaapeleita ja sijoittaa niitä uudelleen. Kun sitten istutaan yhdessä alas tutkimaan uploadeja ja downloadeja, ja selvästi nähdään ettei olla lähellekään luvattuja, on vastaus aina yhtä hämmästyttävä; It's okey.

'No ei ole, näethän itsekin?' It's okey now. Ja tyypit lähtee. Tunnin päästä vielä soitto nettikavereilta, että 'IT'S OKEY NOW'.

Niin pahvi, ettäs tiedät. Meinaa muuten välillä itku päästä...

Vanhat sähköjohdot ja kaapelit

Jokainen Thaimaassa käynyt on takuulla ihmetellyt tienvarsilla olevia sähköjohtovirityksiä. Niitä ei yksinkertaisesti voi olla huomaamatta.

Mitä todennäköisemmin johtohelveteissä on valtava määrä toimimattomia piuhoja, jotka on vaihdettu uusiin. Sen sijaan että toimimattomat piuhat vedettäisiin läjästä pois, ne jätetään niille sijoilleen.

Perustan tämän  väittämän nyt esimerkiksi näihin meidän nettikaapeleihin. Aina kun reklamoidaan firmaan, tulee hymyileviä kavereita kämppä täyteen. Sitten vedetään uusia piuhoja pitkin puutarhaa ja avot, netti taas toimii.

Mutta yksikään vanha piuha tai kaapeli ei liikahda mihinkään. Alkaa meilläkin jo olemaan aikamoinen piuhaviidakko tuon viidakkopuutarhan lisäksi.

Huithapelius

Vaikka tämä usein ärsyttää, se yleensä kuitenkin ihastuttaa. Kuten Anukin kirjoitti, niin täälläkään ketään ei tunnu haittaavan oikeasti oikein mikään.

Thaimaalaisesta 'Mai pen rai' -sanonnasta on moneksi. Se sopii vaikka potentiaalisen kriisitilanteen laukaisemiseen. 'Ei se mitään', 'ei sillä ole väliä' - ja ongelma on selätetty.

Täällä eletään hetkessä, eikä pohdita huomista. Ja SE on muuten ajoittain jopa ylitsepääsemättömän vaikeata tällaiselle suomalaiselle jämptille tyttöselle.

Mutta ei kai sitä elämää ole tarkoitettu otettavaksi liian vakavasti?

Tässä metsästetään rännikäärmettä yläkerran partsilla.

2

Niin se aika kuluu, osa 2

Moni on odottanut tätä kakkososaa valtavien paljastuksien toivossa (tai pelossa), joten tässä sitä nyt sitten tulee. Ykkösosan pääset lukemaan tästä linkistä.

Ensimmäisen kahden vuoden aikana otettiin vastaan mitä tuli. Ihmisiä, ongelmia, mitä milloinkin eteen sattui.

Seuraava kahden vuoden periodi oli täynnä valintoja. Ja voi pojat, niitä valintoja riitti.

Vaikka jotain oli opittu, paljon oli näköjään jäänyt oppimatta.

Näissä maisemissa kyllä kelpaa pohtia kaikenlaista...

Noin 2 vuotta sitten

- Paratiisiuupumusta ja huolta tulevaisuudesta. Reilu kaksi vuotta sitten elämässä oli raskaita asioita (voit lukea vaikka edellisistä linkeistä).

Kaikki uuvutti ja ongelmia kasaantui. Boo aiheutti ongelmista valtaosan, mutta ehkä raskainta oli kuitenkin mielessä käyneet ajatukset koirasta luopumisesta. Oltiin poikki ja väsyneitä ongelmiin.

Ajateltiin ettei pystytä ehkä sittenkään parantamaan menneisyydessä kaltoin kohdeltua Boota. Ehkä olisi vain parempi luovuttaa?

Onneksi kaiken paskan keskellä naapurisaaren Moikku pyysi antamaan ajan kulua vielä hetki. Edes viikko. Jos hyvin nukutut yöt ja pölyn laskeutuminen auttaisivat näkemään asiat selkeämmin.

Ja näinhän se meni. Riitti kun niin rakkaaksi tullut ongelmakoira oli lähellä. Mieli rauhoittui ja elämä palasi uomiinsa, eikä sen jälkeen luopumista olla edes harkittu. Yhdessä Boon kanssa päätettiin taivaltaa loppuun saakka. Vaikka läpi harmaan kiven.

Onneksi. Vieläkin hirvittää mitä edes suunniteltiin kaikkein synkimpinä hetkinä.

HobodoBoo<3

- Käärme paratiisissa ja päättäväinen irtiotto. Tämä aihe on myös paha. Ja voin vakuuttaa että ajanjakso oli henkisesti raskas.

Jo yli kaksi vuotta sitten karkauspäivänä tein luonnoksen aiheesta 'Käärme paratiisissa'. Ajattelin silloin nukkua yön yli ja seuraavankin. Sitten meni viikko, kuukausi, puoli vuotta. Vuosi paransi jo syntyneet haavat ja asia jäi.

Ja unohtui. Kunnes eräille muillekin kävi kuten meille.

Paljon puhutaan siitä, kuinka korvaamattomia oman maan ihmiset maailmalla ovat, ja onhan se näin. Mutta se voi myös olla aivan toisin.

Niin meille kävi, ja niille eräillekin.

Meillä on upeita suomalaisia ystäviä täällä, samoin kuin Phanganillakin. Valitettavasti jouduimme myös oppimaan, että kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Eivätkä kaikki ihmiset sitä mitä luulet.

Kun huomaat että joku puhuu paskaa kaikista selän takana, voit olla varma että sinustakin puhutaan. Ihan sitä samaa paskaa. Ympäri saarta aina kun mahdollista.

Miksi? Mitä vikaa meissä on? Mitä vikaa eräissäkin on? Miten voi olla että yksi taho keinolla millä hyvänsä haluaa mustamaalata muita? Sellaisia muita, jotka uskaltavat olla asioista eri mieltä. Omaa mieltään. Ajatella itse.

Narsismi. Ensin ihastut niihin 'miellyttäviin' tyyppeihin, sitten ihmettelet mistä omituinen olosi johtuu. Mihin valuvat kaikki energiat, miksi ei tunnukaan enää niin hyvältä?

Mitä teit väärin? Mistä se TAAS suuttui? Eikö mikään riitä?

Riittäähän se, kun ollaan tekemisissä 'normaaleitten' ihmisten kanssa. Jossain vaiheessa itsetutkiskelu ja ongelmien etsiminen itsestään on kuitenkin parempi lopettaa. Mikään ei tule riittämään. Joko kuulut 'heimoon' tai sitten et.

Jossain vaiheessa tyhmempikin tajuaa, että 'enough is enough. Ellei ole hajonnut sirpaleiksi ennen sitä.

Elämä kyllä karsii jyvät akanoista, kun on aistit avoinna ja luottaa itseensä. Me karsittiin. Ja vaikka alku oli pienoinen hyppy taas tuntemattomaan, hetkeäkään ei olla kaduttu irtiottoa tietyistä ihmisistä.

Paskaa tuli niskaan, mutta parhaimmat ystävät jäivät. Muilla ei ole niin väliä. Ja parhaimmat ystävät tietävät keitä ovat. Kiitos teille.

- Muutto kartanoon. Edelliseen viitaten, ensin harkittiin jopa muuttoa takaisin Suomeen. Sitten päätettiin kuitenkin jäädä, mutta maisemaa vaihtaen. Tässä tapauksessa se tarkoitti muuttoa eri kylään.

On se jännä kuinka paljon ihmissuhteet kaikkeen vaikuttavat. Jos oma mielenterveys kärsii lähipiiristä, suosittelen vakavia pohdintoja ja toimia niitten perusteella. Ei elämässä kuitenkaan ole tarkoitus kärsiä. Ei ainakaan toisten takia.  Ei edes suomalaisten.

Ihana kartano!

- Kuninkaan kuolema. Thaimaalaisten syvästi rakastama kuningas kuoli. Ja vaikka tapahtumaa oltiin osattukin odottaa jo pitkään, syvä suru oli käsinkosketeltavaa.

Thaimaa pukeutui mustaan, me siinä mukana. Mutta elämä kuitenkin jatkui ja arki palasi raiteilleen.

- Rantojen siivous -projektit. Meillähän on ollut täällä vaikka mitä projekteja ennen Samuillekin rantautunutta Trash Herota. On ollut Clean The Beach Boot Campia, Samui Clean -projektia ja nyt siis TH.

Hiton hyvä että on. Meri tuo roskaa näillekin rannoille, ja vaikkei jätehuolto täällä oikein pelaakaan, merestä ne on ainakin saatava pois.

- Tulvat. Samui pääsi kansainvälisiin uutisiin ja Suomen lehtiinkin pariin otteeseen, eikä ehkä vähiten Aku Hirviniemen ja Janne Katajan jäädessä saarelle jumiin. Taisivathan nuo vellokset ryhmineen viettää Samuin jälkeen jonkin aikaa vielä Hongkongissakin.

Ja pienimuotoinen kaaoshan täällä oli saada kaikki halukkaat saarelta pois. Sen verran taivas kaatoi vettä niskaan.

- Leikkaus. Näin se meni, kävin luovuttamasta osan itsestäni Bangkok Hospitalin leikkauspöydälle. Aluksi vähän hirvitti, mutta hyvinhän tuo ammattilaisten käsissä meni.

Bangkok Hospitalin ystävät<3

Noin vuosi sitten

- Muutto Eurooppaan. Ja niin me hyvästeltiin koko Samuin ystäväporukka. Vietettiin läksiäisiä, syötiin fondueta ja juotiin liikaa viinaa. Ja tietty itkettiin.

Kaikki myytiin ja koirat roudattiin Moikulle odottamaan karenssin päättymistä ja Suomeen kuljetusta. Mutta kolmen kuukauden kylmää Suomen visiittiä lukuunottamatta, mitään Eurooppaan muuttoa ei koskaan tapahtunut. Sillä Samui ei lähtenyt meistä.

- Samuin valloitus osa kaksi. Meillä yleensä tehdään ensin ja mietitään sitten. Koirat oli onneksi edelleen Phanganilla, joten me ostettiin menoliput Samuille ja muutettiin hotelliin. Edelliset sveitsiläiset naapurimme olivat lähdössä kotimaahansa kuukauden visiitille, ja me kodittomat pääsimme heidän taloonsa koira- ja kissavahdeiksi. Onneksi on ystäviä.

- Beach-house ja häätö. Asunnon etsiminen tuotti valtavasti haasteita, ja yksi kummallisimmista episodeista koskaan tapahtui eräässä rantatalossa, lue vaikka täältä.

Vaikka häätö itsessään oli v*ttumainen kuvio, eniten harmitti koirien puolesta. Ne oli juuri haettu Phanganilta uuteen kotiin, ja pari viikkoa sen jälkeen jouduttiin palauttamaan koirat takaisin Moikulle. Moikku on pelastanut meidät niin monesta tilanteesta, että mitkään kiitokset eivät riitä.

Beach housen maisemia.

- Viidakkotalo ja kobrat. Kummallinen talo keskellä humisevaa viidakkoa. Niin kummallinen, että sitä piti käydä katsomassa pariinkin otteeseen. Vaikka viidakkotalo alkumetreillä hylättiin, se pirulainen ei jättänyt meitä rauhaan. Muutto keskelle syvää hiljaisuutta ja luonnon omaa musiikkia oli testattava.

Vesiputous pauhaa vieressä ja viidakko tursottaa vihreyttään aitojen sisäpuolelle. Tähän viidakkovuoteen on mahtunut jäätävä määrä kobria ja skorpiooneja, sen lisäksi vielä kobria ja skorpiooneja.

Jos multa joku nyt kysyisi onko Samuilla kobria, vastaisin että ihan helvetisti.

Mutta on täällä upeita hetkiä vietetty ja uskokaa tai älkää, hetkeäkään en vaihtaisi. Prinsessastakin on kehkeytynyt aikamoinen selviytyjä.

Rakas viidakkotalo...

- Jamit ja uudet ystävät. Vajaa vuosi sitten Tomppa alkoi hostaamaan Boat Barin jameja ja tällä tiellä ollaan vieläkin. Kauas on kuitenkin tultu alkuaikojen rämpyttelyistä ja muutamasta hassusta muusikosta. Tänä päivänä Boat Barin jamit tarjoaa parhaimmillaan aivan huikeita elämyksiä.

Parasta jameissa on kuitenkin paikalle ilmestyneet muusikot ja muut esiintyjät. Ikäjakauma on nautinnollisen laaja ja uskallan väittää kaikkien mahdollisten sosiaaliluokkien olevan edustettuna. Valtaosa soittajista koostuu farangeista, vaikka onneksi myös thaimaalaiset ovat löytäneet tiensä jameihin.

Mahtavia uusia ystäviä, en voi muuta sanoa.

Jameista löytyy arkkitehtiä, lentokonemekaanikkoa, tanssinopettajaa ja vaikka mitä.

- Bumba. Humbanbumba tuli taloon. Pieni risteyksestä pelastettu koiranrääpäle ei meinannut millään löytää omaa loppuelämän kotiaan, mutta onneksi on näitä meidän kaltaisia kahjoja, jotka raottavat oveaan vielä hieman lisää.

Bumba on piristänyt meitä kaikkia. Mielestäni Tomppa ei ollut mikään eläinihminen, ja on aina pitänyt meidän koiria prinsessan projektina.

Kun Bumba saapui, Tompankin sydän suli.

Viides vuosi?

Jaa-a, mitä tahansa voi tapahtua. Elämä saattaa pitää meidät paikoillaan, tai polku voi johtaa meidät johonkin muualle. Harvemmin me suunnitellaan kovin paljoa etukäteen.

Mutta pysykää kuulolla, kyllä me hullut täällä koko ajan suunnitellaan :D

HumbanBumba

Rakkaita ja vielä rakkaampia ystäviä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada uusia ystäviä.

4

Niin se aika kuluu, osa 1

Huh miten aika kuluu. Vaikkei sitä muuten huomaisi, niin aamuisin peilistä tuijottavat tutut, mutta jotenkin tuntemattoman oloiset kasvot silmäpusseineen kertovat kyllä totuuden. Jokunen kilometri on jo plakkarissa.

Viime juttukin käsitteli aikaa, mutta tämä postaus juontaa juurensa oikeastaan Facebookista. Sillä ilman FB:n muistutteluja ajan kuluminen ei lävähtäisi silmille harva se päivä.

Voiko tostakin olla jo neljä vuotta? Ei voi olla totta että tuokin tapahtui jo kaksi vuotta sitten? Eikö siitä ollutkaan pari kuukautta?

Voi Face, voitaisko tehdä diili? Ettet aivan noin säännöllisesti muistuttelisi hiekan valumisesta tiimalasissa...

Maenam beach. Kyllä näihin maisemiin hukkua voisi.

Noin 4 vuotta sitten

- Seikkailu Koh Samuin saarella alkoi. Vaikka Samui oli monilta reissuilta tuttu ja jatkuvasti uudelleen kelattu haaveuni, ei me ehkä kuitenkaan kuviteltu unen toteutuvan. Vaan niinhän siinä onneksi kävi.

- Juniori hyppäsi fyysisesti pois Suomen koulujärjestelmästä ja kotikoulua käytiin kaikkein innokkaimmin Choeng Monin rannalla. Niin juniori kuin vanhemmatkin.

- Kansainvälinen koulu. Rantakoulua ei pidemmän päälle voinut jatkaa, joten kansainvälinen koulu oli paitsi kallis, myös hiton hyvä valinta. Alkumetreillä Miska aloitti myös fudiksen paikallisessa joukkueessa ja siitä se juniorin kansainvälistyminen sitten lähti.

- Esikoinen muutti pois kotoa, ja siinä sitä sitten olikin kestämistä. Ja itkemistä.

- Läjäpäin uusia ystäviä. Meitä suomalaisia, jotka olimme valinneet Samuin letkeän elämäntyylin, sekä muita seikkailijoita ympäri maailmaa.

- Perustettiin ensimmäistä firmaa ulkomaille. Ei se ihan kivuttomasti mennyt, vaikka yllättävän helposti kuitenkin.

- Paratiisista huolimatta koettiin myös kolmen kuukauden kuoppa, eli ensimmäinen kyllästymisfiilis. Kaikki oli loistavasti ja siltikin jokin mätti. Ehkä se oli vain ikävää.

- Terassillemme muutti leijonaa pitkälti muistuttava kaunissilmäinen ja syvälle sieluun katsova Boo - tuo uljas Samuin seisoja - joka useimmilla ihmisillä aiheuttaa rytmihäiriöitä, mutta josta toiset hurmaantuu. Boo on lahjomaton, se tykkää kenestä se tykkää.

Alkuaikoina kävelin harva se päivä eriparisilla varvastossuilla, sillä Boo osoitti mieltään syömällä tossuista aina toisen parin. Opin onneksi säästämään jäljelle jääneen.

On meitä muuten hulluiksikin haukuttu, kun kaikista melkein putkareissuista ja muista äksidenteistä huolimatta Boo edelleen kuuluu perheeseen. Ja vahvasti kuuluukin.

Esikoinen kyläilemässä Samuilla.

Matkamies Kurre, ihana uusi ystävä.

Ja Jukka. Hyvät ystävät auttaa, kun tarvetta on.

Boo silloin pentuna ja pahanteossa.

Noin 3 vuotta sitten

- Järjettömiä päätöksiä ja valintoja, jotka pitkälti johtuivat kokemattomuudesta ja sinisilmäisyydestä. Mutta menkööt oppirahojen piikkiin.

- Pommit. Niin, jos et muistanut tai tiennyt, niin SAMUILLAKIN räjähti autopommi. Silloin vastikään avattu komea Central Festival- ostoskeskus oli kohteena, mutta onneksi pahimmilta henkilövaurioilta säästyttiin.

Lintukoto sai silloin pienen tahran, eikä tapaus ilmeisesti ole vieläkään ratkennut.

Asia ylitti uutiskynnykset maailmanlaajuisesti jopa Suomessa, ja niinä aikoina sai ahkerasti olla yhteydessä lähipiiriin. Mikäli pommi olisi räjähtänyt vuorokausi aiemmin, olisimme olleet juuri tapahtumapaikalla.

Koh Phangan, unelmien naapurisaari

Korvaamaton Phanganin Moikku.

Vesan häistä se Phanganin suhde sitten alkoi.

- Koh Phangan ja lisää uusia ystäviä. Ensimmäinen kerta koskaan Koh Phanganilla, enkä voi edes uskoa että näin oli päässyt käymään. Paratiisisaari melkein kivenheiton päässä Samuilta, eikä koskaan oltu vaivauduttu sinne vierailulle.

Mutta musiikki yhdistää. Kiitos kuuluu silloin tuntemattomalle Vesalle, joka oli riittävän hullu kutsuakseen Thaimaanrannan maalarit omiin häihinsä Phanganille. Sen reissun myötä opittiin mitä ystävät parhaimmillaan voivat olla (palaan kakkososassa mitä ne eivät tosiaankaan ole).

Tuolloinen reissu on johtanut vaikka mihin. Kiitos Vesa, Moikku & Oikku, Pauliina ja monet muut. Onneksi olette olemassa!

- Vuokrabisnes. Toimeentuloa oli hankittava jollain kaavalla, joten lähdimme mukaan talojen vuokraukseen. Se kävi vähän sattumalta, kun silloinen 'ma**a-perheemme kovasti pyysi. Meidän kauttamme tuli mukavasti vuokralaisia muutamiin taloihin, ja me saimme siitä pienen provikan.

Kaikkeahan siihen kuvioon mahtui, joten jättäydyimme tästä hommasta myöhemmin pois. Ei touhu kuitenkaan ollut kaiken sen stressin arvoista.

- Salsa. Hankittiin Boolle Salsakaveri, jotta Boollakin olisi oma jengi. Otin yhteyttä Elfes Worldiin, josta pyydettiin hakemaan eräälle klinikalle 'unohdettu' parikuukautinen rääpäle.

Salsa ja Boo olivat alusta lähtien huikea parivaljakko. Toinen karkasi aidat ylittämällä, toinen aidan raoista. Aitoja on sittemmin rakennettu ja paranneltu moneen otteeseen, mutta hetkeäkään en vaihtaisi.

Salsa on sittemmin saanut arvoisan etuliitteen nimeensä. 'Eturivin' Salsa on nimittäin se, joka rientää ensimmäisenä tulta päin. Olkoon kyseessä kobra tai koiralauma, Salsa on ykkönen, muut seuraavat perässä.

Aika kultaa muistot -sanotaan - mutta kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää täälläkään. Siitä sitten seuraavassa osassa.

Salsa ja Boo

8