Viisumireissu kutsuu

Kirjoitinko viimeksi, että seuraava reissu suunnitellaan sitten paremmin ja ajoissa? Taisin kirjoittaa. Vaan arvatkaapa mitä, ei sitten suunniteltukaan. Ei liene yllätys.

Mutta taas mennään, viisumia ruinaamaan. Koska reissusuunnitelmat jäi viime tippaan, valittiin meille helpoin kuvio. Matkamies Kurre onnistui saamaan vuoden bisnesviisuminsa uusituksi Myanmarin Yangonissa, ja tämä mahdollisuus kiinnosti meitäkin kovasti, mutta kaikkien mukamas kiireitten takia päädymme sunnuntaina Malesian Penangiin. Ties monennenko kerran.

Kuva Balillta, jonne olisi suunta Georgetownin jälkeen.

Jim's Place

Koska siellä on hän, 'Our wonderful, fantastic, bombastic Jim'. Sen sijaan että jonotettaisiin Thaimaan konsulaattiin viedäksemme viisumianomukset papereineen, ja vielä toisen kerran noutaaksemme viisumit (helposti monta tuntia per kerta), päädymme nykyään tapaamaan Jimiä. Muutaman päivän Penang-visiitillä ei viitsi hikoilla viranomaisten edessä.

Jimin kanssa kaikki on vaan niin helppoa. Viet paperit, täytät hakemukset Jimin valvovan silmän alla, ja ennen kaikkea, voit olla varma että kaikki menee niin kuin pitääkin. Mitä Jim ei tiedä, ei tiedä kukaan muukaan.

Kun kone laskeutuu Malesian kamaralle sunnuntaina klo 18.05, painelemme siitä suoraan Jimin verstaalle. Sen jälkeen voi lopettaa huolehtimisen ja nauttia pari päivää Georgetownista.

Edellisen juttuni Jimin palveluista voit lukaista täällä. Ja tässä linkki Jim's Placen sivuille, mikäli itse sattuisit tarvitsemaan Jimin palveluita.

Fantastinen Jim! Kuva otettu Phanganistin artikkelista.

Siitä sitten Balille

Sosiaalisessa mediassa on viime viikkoina ollut pysäyttäviä kuvia Balin rannoista. Lähinnä Kutan ja Seminyakin osalta, ja meilläkin meinasi tästä syystä jäädä Balin reissu tekemättä. Rantojen roskaisuus oli muuten se asia, joka Balissa hämmensi jo vuosi sitten. 

Kuinka voi olla niin upeat rannat niin järkyttävän täynnä paskaa? Vaikka esimerkiksi Kutalla pörrää päivittäin isot lanauskoneet roskia keräämässä, niin näky oli järkyttävä. Ja sinne sitten ihmiset levittämään pyyhkeensä muovijätteitten sekaan. Huh huh. Kirjoitin tästä muuten viime vuonna, kannattaa lukaista juttu tästä.

Ylläolevat kuvat viimekertaiselta Balin reissulta. Tämä Kutalta.

Balilla sadekausi on marraskuusta maaliskuuhun, ja juuri silloin tuulet tuovat kaiken paskan mereltä. Paras aika matkustaa Balille onkin juuri sadekauden ulkopuolella, eikä vähiten roskien takia. Muuten sadekausi Balilla on ihan mukiinmenevä, välillä sataa, välillä ei.

Viimeksi päätettiin, että annetaan Balille toinen mahdollisuus jonain toisena vuodenaikana, mutta näin sitä vaan huomaa lähtevänsä sinne suurinpiirtein huonoimpaan aikaan. Mutta minkäs teet, kun Bali on kuumotellut koko vuoden. 

En tiedä kuinka Bali vaikuttaa tällä kerralla. Kasvaako nälkä syödessä, vai hiipiikö yökötys puseroon. Balilaisessa elämänmenossa on kuitenkin jotakin hyvin kiehtovaa. Se muistuttaa kaikessa rosoisuudessaan jokseenkin paljon Thaimaata, ollen kuitenkin myös sopivasti erilainen. 

Moni asia Balilla on sellaista, jota Samuilla oli kauan sitten, kun taas toisissa asioissa Bali on selkeästi edellä. Bali on trendikäs, hipsteri, nuorekas ja ainakin meille ihan varteenotettava vaihtoehto jopa tulevaksi sijoituskohteeksi, mikäli sellaista joskus kaivataan. Nyt tarvitaan siis hyvä suhde Baliin. 

On Balilla upeatakin. Kuva Seminyak beachilta.

Tanah Lot temppeliä.

Seminyakin upeat auringonlaskut.

Kaikki vielä vaiheessa

Toistaiseksi meillä on lentoliput Suratthanista Kuala Lumpuriin ja siitä sitten Penangille. Yllättäen meillä on sieltä varattuna jopa kolmeksi yöksi hotellikin, usein ei nimittäin ole, vaan mennään minne nenä näyttää. Seuraavan etapin lentolippuja ei vielä ole, ja niitä täytyy alkaa hankkimaan seuraavaksi. Ehkä jo tänä yönä?

Suunnitelmana on olla viikko Balilla ja palata nuorison kanssa samalla lennolla takaisin. Koska koirat pääsevät Phanganille Moikkulaan hoitoon, olisi paluureissulla ajatuksena koukata sitä kautta. Saisi samaan syssyyn jatkettua lomaa vielä parilla päivällä, ja Koh Phangan on siihen enemmän kuin passeli. Liian harvoin tulee käytyä naapurin paratiisisaarella.

Mutta suunnitella voi mitä vaan. Saa nähdä kummoinen reissu tästä saadaan aikaiseksi.

Täällä matkaileville tiedoksi, että esimerkiksi Air Asian siivin lentää Suratthanista Balille (Kuala Lumpurin kautta) kevyesti alle 100 eurolla. Jos on Thaimaassa vähän pidemmällä lomalla, kannattaa siis miettiä yhdistäisikö Thaimaan lomaan vaikka Malesian tai Indonesian. 

Oletko sinä jo käynyt Balilla? 

Koh Phangan on kyllä helmi!

4

Pari silmänräpäystä Myanmarissa

Myanmarin pikavisiitti oli yleisten odotusten vastaisesti helppo nakki. Meidän tyyliin seikkaileminen eri maiden raja-asemilla kun tuppaa olemaan säätöä alusta loppuun, niin tästäkin reissusta sopi luonnollisesti odottaa jotain vastaavaa. Kun Seatran ferryn turvamies pyysi katsomaan täysin tyhjää vuokra-automme rengasta heti matkan alkumetreillä, tuli kyllä sellainen tuttu' mitähän seuraavaksi'- fiilis. Mutta kaikki meni kuitenkin yllättävän sujuvasti. Ehkä me aletaan oppimaan?

No ei nyt sentään. Koko ajanhan me oltiin vähän tiukilla ajan kanssa ja paluupäiväksi sovittu autopaikka Samuin lautalle oli 15:sta minuutista kiinni. Sekä siitä pienestä bensapumpusta siellä Ranongin vuoristossa keskellä ei mitään, joka sitten kuitenkin löydettiin juuri ennen bensan loppumista. Mitään varmuutta siitä, minkä laatuista polttoainetta letkusta autoon siirtyi ei ollut, mutta siinä kohtaa oli pakko ottaa riski. Ei sinne vuorillekaan olisi voinut jäädä.

pelastava pumppuasema keskellä ei mitään

Ranong, joka sijaitsee siis aivan Myanmarin rajalla ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta, ei me tosin siellä ehditty juuri mitään näkemäänkään. Oltiin perillä Palmy Home hotellissa auringon laskiessa nälkäisinä ja janoisina kuin sudet. Siksi päädyttiinkin ensimmäiseksi nauttimaan ansaitut huurteiset hotellin miniterassilla. Siitä sitten pikainen kotiutuminen huoneeseen ja illallispaikan metsästys. Kävelyetäisyydellä hotellilta löytyi muutamakin eri vaihtoehto, vaikkei niillä kulmilla paljon muuta ihmeteltävää sitten ollutkaan. Meillä oli mukana 'melkein kokki'- ystävämme Vesa Phanganilta ja hartaasti odotetut pihvit päätyivät takaisin keittiöön, koska niitä ei sitten terävähampaisinkaan saalistaja olisi saanut purruksi. Äärimmäisen harvoin tulee varsinkin nälkäisenä kieltäydyttyä ruoasta, mutta tulihan tämäkin nyt koetuksi. Voitte varmaan myös kuvitella miltä näytti tilattu kahvi isossa kupissa, kun pohjalla oli vain pieni liraus espressoa? Eli se siitä ravintolakokemuksesta. Vaan ei haitannut, uni teki tuloaan ja aamulla oli aikainen lähtö kasinosaarelle Myanmariin.

Palmy Homen edustalla Ranongissa upea auringonlasku

Tällä kertaa me ei tarvittu viisumeita, vaan ainoastaan leimat passiin. Edelliseltä Penangin reissulta saatiin viimein vuoden bisnesviisumi, vaikkei se täällä tarkoitakaan sitä, että voisi vuoden ajan vaan köllötellä rajojen sisäpuolella. Jottei elämä menisi liian helpoksi, niin ulkopuolella on käytävä kolmen kuukauden välein. Tällä kertaa yritettiin valita se lyhyin ja helpoin 'omatoimireitti' ja ihan toimiva valinta olikin. Jos olisin ehtinyt (lue vaivautunut) ottamaan ennakkoon paremmin asioista selvää, olisin varannut reissuun vähintään kaksi yötä. Sillä kerrankos sitä nyt Myanmarissa käydään. Nyt jäi pikkaisen hampaan koloon, kun tuli valituksi tuo pelkkä silmänräpäys Burmassa.

Vielä ollaan oltu hyviä tyyppejä ja saatu jäädä ;)

Thahtay Kyun- rajasaari

Me päätettiin hypätä rajan yli Ranongin edustalla olevalle kasinosaarelle, joka on siis Myanmarin puolella.Toiset menevät omatoimisesti viereiselle rannalle, neuvottelevat pitkähäntäveneen kuljettajan kanssa veneretken hinnasta ja päätyvät Myanmarin Kawthaungille - Victoria Pointille. Ja säästävät siinä jonkun sata bahtia, kunhan muistavat leimata itsensä ulos Thaimaasta ja löytävät sen hyväkuntoisen veneen. Me mentiin helpoimman kaavan mukaan suoraan raja-asemalle, maksetiin kunnon veneestä noin 900 bht/lärvi ja siirryttiin 15 minuutin merimatka Thahtay Kyun- saarelle, jossa siis Grand Andaman sijaitsee. Ja tälläkin pienellä saarella olisi toki voinut vaikka yöpyäkin, menettää rahaa kasinolla, laulaa karaokea läpi yön ja tehdä vaikka retki viereiselle Victoria Pointille. Muista päiväaktiviteeteista sitten puhumattakaan.

Me ei tehty mitään niistä, kun oli mukamas niin kiire. Ei käyty edes shoppailemassa veropaassa myymälässä, vaikka hyvin olisi ehditty tehdä se vajaan tunnin paluuveneen odottelun aikana. Minivan-kyytikin olisi järjestynyt suoraan satamasta, mutta kun me luultiin ettei ehditä, niin ei menty. Joten tyydyttiin kävelemään raja-aseman läpi, räpäyttämään silmät Myanmarin maaperällä ihmetellen hetken villejä apinoita ja kävelemään takaisin odottamaan venettä leimat passissa. Ei mitenkään erityisen 'into piukeana reissaamista', vai mitä? Ennemminkin aika väsynyttä, ellei jopa reissaamiseen kyllästynyttä touhua. Joku mukava sataman työntekijä toi Miskalle vanhoja leivän paloja, joilla sitten voitiin aikamme kuluksi syöttää laiturin vieressä norkoilevia barrakudan poikasia ja muita kaloja.

Aikaa tähän meidän vaatimattomaan leimaretkeen meni reilu tunti. Seuraavan viisumireissun lupaan tehdä suuremmalla innolla, paremmin perehtyen ja kaiken ilon irti ottaen. Ehkä Vietnamissa...tai Indonesiassa. Tosin seuraava tapahtuu kesällä Suomessa, mutta sitten se sitä seuraava.

Grand Andamanin hienoilla veneillä pääsee kivuttomasti suoraan rajanylityspaikasta kohteeseen

melkein saatiin private-kuljetus

pitkähäntäveneilläkin voi matkan taittaa

Kalojen ruokkimista ajanvietteenä

Paluumatka Samuille sujui pienoinen tulen liekki hännän alla, jotta ehdittiin saamaan auto sille varatulle paikalle kello 17 lauttaan. Paljonhan tuolla automatkalla ei ollut nähtävää, vaikkakin Ranongin lähistön vuoristomaisemat oli kyllä huikeat. Mutkainen tie nousi välillä niin korkealle, että hirvitti ja kierteli sellaista maaseutua, jota harvemmin tulee nähdyksi. Ja kyllähän me melkoinen turistinähtävyys oltiin paikallisten mielestä, kun viimeisillä bensahöyryillä eksyttiin pumppuasemalle tankkaamaan. Kylän pikkutytöillä oli kova yritys saada Miskaan kontaktia auton ikkunoitten läpi, mutta meidän 'Elvis' se vaan istui järkähtämättä auton takapenkillä. Ehkä kiinnostusta tyttöihin löytyy sitten vähän vanhempana.

Voihan sitä siis tälläkin tavalla viettää vappuaattoa ja omia viiskymppisiään. Auton takapenkillä kaksi vuotta vanhoja tikkareita syöden. Nimittäin kyllä, sellaisia miljoonalaukkuja meikäläinen toisinaan kuljettaa mukanaan. Kaikenlaisia 'aarteita' niitten uumenista voi löytyäkin...

aikamoista maaseutua oli koko matka vuoristossa

ja viimein kotisaarelle Samuille auringon laskiessa

2

Viisumia ruinaamassa

Onpas ollut vähän kiire, taas. Eikä ole muuten ollut ihan maailman paras fiiliskään, mitäs siitäkään valehtelemaan. Mutta noista jutuista mä avaudun ehkä vielä jonain päivänä, kun hetki on oikea ja mitta on täysi. Saa nähdä millä aikataululla ketutusämpäri täyttyy...

Kaikki on silti meidän osalta ihan hyvin. Ollaan terveinä, rakit riekkuu niin kuin ennenkin, on katto pään päällä (me tosin muutetaan mitä todennäköisemmin tässä kuussa), ystäviäkin on, vaikkei kaikki aina olekaan sitä miltä näyttää ja niin pois päin. Mutta näillä mennään, sanoisi se mummokin lumessa.

Yksi vaihteeksi täysin putkeen mennyt visarun Malesiaan on käyty heittämässä, joten passissa on viimeinkin ne vuoden viisumit. Ihan hetkeen ei tarvitse Penangille uudestaan suunnata, vaan seuraavaksi kolmen kuukauden päästä riittää se, että pyörähtää jollain rajalla hakemassa leiman. Ei Penangissa mitään vikaa ole, ihan loistava kaupunki ja tämäkin reissu oli takapuolen puutumisesta huolimatta mieleenpainuva. Iso kiitos siitä kuuluu meidän reissuporukalle, johon tällä kertaa kuului Tompan ja Miskan lisäksi myös Kurre, meidän maskotti. Ja vielä onnea tuova sellainen. Reissuun mahtui iltapäiväkahveja tiramisukakun kera, viinilasillisia parvekkeella meren äärellä, 3D museota, Penang Hilliä, George Townin vanhaa kaupunkia mielenkiintoisine ihmisineen, Batu Ferringhin night marketissa shoppailua ja loistavaa ruokaa, niin kuin Penangilla vaan tuppaa olemaan. Ihan sama mihin katukeittiöön eksyt, niin voit olla varma elämyksestä. Koristeena kakun päällä oli se huikea pieni rantaslotti, johon vähän niin kuin vahingossa eksyttiin nauttimaan ne onnistuneen reissun voitonjuomat. Mutta siitä ja muista nähtävyyksistä mä kerron vasta seuraavassa postauksessa.

Padang Besarin raja-asemalla ei ole juurikaan ruuhkaa ja siitä kävellen Malesian puolelle

Batu Ferringhin aamumaisemaa

Meidän elämästä ei kakkuja puutu ;)

Aina on aikaa nauttia maisemista ja lasillisesta viiniä

Ja niin kuin tapoihin kuuluu, meidän viisumireissut tehdään ihan omin päin ja omilla aikatauluilla, meni ne sitten syteen tai saveen. Vähän oli vielä epäselvää ennen tätä reissua, että voiko mikään mennä putkeen ilman viisumiagentteja (niitä kun on muuten Penang ja Thaimaakin täynnä), mutta tulipa nyt vähintään itselle todistetuksi, että onnistuuhan tuo. Onneksi ihan vielä kaikki ei ole sentään niin korruptoitunutta, ettei vaihtoehtoja olisi. Taivahan tosi on kuitenkin se, että monia länsimaalaisia yrittäjiä Thaimaassa varmasti harmittaa tämä jatkuva viisumimatkailu ja muuttoa naapurivaltioihin onkin siitä syystä tapahtunut. Vaikka kannatankin sitä, että parhaimmillaan näillä asioilla saadaan varmasti rikollisuutta ja muuta vilunkipeliä kitketyksi, niin en ole varma siitä, että tällä saadaan maa nousuun. Voi olla, että pientä kyllästymistä on ilmassa, sillä naapurista löytyy kuitenkin vielä halvempia maita.

Me vuokrattiin tälläkin kertaa Donilta auto ja huristeltiin rajalle. Lukuisista kyselyistä sun muista selvityksistä huolimatta meille ei vieläkään selvinnyt, kuinka suuri riski olisi ajaa vuokra-auto myös rajan toiselle puolelle. Joku oli onnistunut sellaisella kuviolla, toiset taas eivät, joten meiltä jäi varmuuden vuoksi Thaimaa-auto Padang Besarin poliisiasemalle "hoitoon", kuten viimeksikin. Tällä kertaa oltiin aikaisemmin liikenteessä ja seuraava vuokra-autokin oli tilattu raja-aseman Malesian puolelle ja pakko sanoa, että ihmiset ovat ihania! Viime Malesian reissun aikana tutuiksi tulleet autonvuokraajat perheineen olivat vastassa rajalla (ihana että aina koko perhe), ja siitähän se homma rullasi eteenpäin. Penangille päästiin ennen yötä ja koska asuntokin oli varattu Batu Ferringhistä Airbnb:n kautta valmiiksi , niin erittäin nälkäiset pitkänmatkan reissaajat ehtivät vielä illallisellekin, ennen seuraavan aamun aikaista herätystä.

Penangin Thaimaan konsulaatin pihalla

Penangin konsulaatissa ei ollut ruuhkaa ja kaikki sujui näppärästi. Siellä on muuten töissä pari vanhempaa pappaa, jotka toimivat isäntinä ja opastivat meitä matkaajia omilla tyyleillään. Toinen oli vähän tiukempi, eikä hyväksynyt miehiltä hihattomia paitoja, toinen oli taas niin mukava, että hyvä ettei saanut halauksia. Olisi varmaan saanutkin, jos olisi vaan kehdannut yrittää tarjota. Meillä oli mukana kirjanpitäjiltä saadut nivaskat papereita, Kurrella jopa vielä meitä enemmän, mutta niistäkään ei tarvinnut kaikkea. Meiltä vaadittiin Thaimaalainen tiliote, joka tuli yllätyksenä, mutta onneksi tällä kertaa ja ihan sattumalta koko pankkikirja löytyi laukusta. Kurrelta sitä ei vaadittu ja se johtunee siitä, että hänellä on vuoden bisnesviisumeita takana jo useita, kun meillä taas oli hakusessa se ihka ensimmäinen. Onneksi kauan kaivattu vuoden bisnesviisumi viimein järjestyi, sillä edellisellä kerralla raja-aseman virkailija pienen puhuttelun jälkeen jo totesi, ettei ainakaan hänen ohitseen tarvitse enää yhtään kertaa yrittää kolmen kuukauden viisumilla. Niitäkään kun ei voi loputtomiin ketjuttaa. Tämän osalta siis loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kolme yötä Penangilla on liian vähän. Ja vaikka Samuillakin on kuuma melkein aina, niin siellä se vasta kuuma olikin, joten päivät väreilevän kuumassa kaupungissa on vähän tuskaisia. Sitähän voi jaksaa korttelin tai pari pörrätä, mutta sitten kyllä ilmastoitu tila melkein kutsuukin. Tai ainahan voi toki laahustaa hienoihin ostoskeskuskomplekseihin sisään vilvoittelemaan, niitä nimittäin löytyy joka lähtöön, tai sitten vaan istahtaa varjoiselle terassille huurteisen ääreen kaduntallaajia ihmettelemään. Mä tykkään tosta jälkimmäisestä enemmän.

Kurre ja kaunis oviaukko. Näitä muuten Penangilla riittää ja mä rakastan ovia!

Ihana George Townin vanhakaupunki!

ja mä tykkään myös paloposteista...

ja jollain tasolla näistä vähän ränsistyneistä taloista

Kun kaikki oli mennyt ihan nappiin tähän asti, niin kotimatkalla mukaan tuli niitä meille tuttuja  mutkia. Ehkä se johtui siitä, että maskotilla oli patterit vähän lopussa (niin kuin Kurre itse asian ilmaisi) tai sitten nämä jutut vaan menee meillä niin. Tällä kertaa päästiin kyllä sujuvasti Penangilta ulos (viimeksi sillalla meni nimittäin 1,5 tuntia), mutta kun oltiin sovittu auton vuokraajan veljen  kanssa treffit jonnekin rajan lähelle, niin veljeä ei sitten saatukaan kiinni. "Joku" tulee noutamaan auton kohta ja vie rajalle- sanoi vuokraajanainen, ja me jäätiin odottamaan jonnekin navigaattorin näyttämälle sivukujalle noutajaa.

Melko pian se valkoinen auto sitten ilmestyikin ja pyysi meitä seuraamaan vieläkin sivummalle, sinne kaikkien talojen taakse ja katseilta piiloon. Kun seuraan liittyi vielä yksi auto, josta nousi pari miestä lisää ja koska yhteistä kieltäkään ei oikein ollut, niin piti miettiä kahteen kertaan, onko turvallista nousta siihen viimeiseksi tulleeseen autoon, jonka olisi tarkoitus viedä meidät rajalle. No minkäs teit; hyppäsit autoon ja toivoit parasta. Pidettiin takapenkillä auki omaa navigaattoria siltä varalta, että ollaanko menossa edes oikeaan suuntaan vai johonkin panttivankikeskukseen, ja vaikka välillä navigaattori näyttikin, että olisi pitänyt kääntyä vasemmalle oikean sijaan, niin perillehän meidät tuotiin. Eli vieläkin voi siis luottaa ihmisiin!

Tässä näitä meidän mukavia kuskeja, vaikka alkuun vähän jännittikin...

Rajan ylitys oli simppeliä. Padang Besarin pikkuruisella rajalla on muuten  Duty free-kompleksi, jossa mekin pyörähdettiin, mutta Thaimaan halpoihin hintoihin tottuneina haaviin ei oikein tarttunut mitään. Paitsi että taisi yhdelle meistä osua ostoskoriin yksi ginnyviinapullo tulevien lomavieraitten  kanssa nautittavaksi, tämä family tosin tyytyi pelkkiin matkaDajmeihin ja muutamaan limupulloon.

Jos ei lasketa mukaan sitä, että bensa meinasi loppua ennen viimeiselle Samuin lautalle ehtimistä (onneksi huomasin trippimittarin sekoamisen ajoissa) ja sitä, että auto ei kuitenkaan mahtunut viimeiselle lautalle ja Tomppa joutui jäämään auton kanssa yöksi mantereelle, niin kaikki meni aika nappiin. Me hypättiin Miskan ja Kurren kanssa viimeiseen lauttaan, koska on ne koirat, törmättiin vielä pariin omalta visaruniltaan tulevaan ystävään lautalla, tingittiin 1200 bahtia pyytävältä taksikuskilta hinta melkein puoleen, päästiin kotiin ja korjattiin se mädäntynyt ja ympäriinsä valunut  papaija keittiön jokaisesta paikasta, pussattiin koirat pöpeiksi ja kaaduttiin pissalenkin jälkeen sänkyyn kaikkemme antaneina. Kai tätä voi sanoa melkein kympin reissuksi, kun ei pientä seikkailuakaan puuttunut?

Ensi kerralla muuten, jotain Penang Hilliltä, Batu Ferringhistä, Miami Beach Cafésta, Miracle babysta ja Heroesta. Pysy kuulolla...

2

On se aikamoista!

Esikoinen lähti Suomeen ja äipälle tuli ikävä. Tietenkin. Neljä pitkää kuukautta, kunnes seuraavaksi nähdään ja tässä lähdön päivänä se tuntuu ihan helvetilliseltä. Onneksi ja valitettavasti eletään nykyaikaa. Onneksi siitä syystä, että on olemassa skypet ja whatsAppit, jotka mahdollistaa kivuttoman yhteydenpidon muualle maailmaan.

Mutta on tässä nykyajassa paljon paskaakin, asioita jotka saa tavallisen tallaajankin arjen välillä jopa erittäin hankalaksi. Kuten esimerkiksi matkasuunnitelmien teon. Esikoisen kavereita on ollut saarella ja meidän ilona täällä muutamin kappalein, ja kuten parissakin edellisessä postauksessa kerroin heitä kohtaan tapahtuneista pieleen menneistä ryöstöyrityksistä, niin ei sekään riittänyt. Kahden heistä oli tarkoitus jatkaa matkaa täältä Indonesiaan, mutta Isisin tehtailema terroristi-isku Jakartassa sai nämä reppureissaajat välttelemään kaikkia "muslimimaita". Eli reissusuunnitelmat meni vaihtoon lennosta, mutta toivottavasti pääsevät tänään turvallisesti ja suunnitelmien mukaisesti Krabille ilman sen suurempia ongelmia. Kyllä muuten näittenkin tyyppien kommelluksista voisi saada aikamoisen komediasarjan aikaiseksi, jos unohtaa terrori-iskut ja ryöstöyritykset kokonaan.


Ihana nuoriso, kaikesta säätämisestä huolimatta ikävä jo teitä!

Meillä on helmikuun alussa taas edessä viisuminhakureissu, edellisen mennessä vähän persiilleen ja se tarkoittaa ainakin tässä tapauksessa jälleen matkaa Penangille. Tavoite on siis viimein saada se vuoden bisnesviisumi ja kaiken pitäisikin papereitten osalta olla pian valmista. Vaikka juostiin tuli perseen alla viime reissulla, niin aiotaan silti ottaa tämäkin matka "miniloman" ja seikkailun kannalta. Eli omin päin lähdetään tavoitteena viettää muutama mukava lomapäivä Malesiassa ja uusissa maisemissa. Iso ongelma tässä näyttää olevan "yllättäen" se, että viime hetken tietojen mukaan Malesian poliisiviranomaiset ovat kehoittaneet ihmisiä välttämään Kuala Lumpurin suurempia nähtävyyksiä ja turistikohteita Isisin itsemurhapommittajien takia. Heitä epäillään olevan Kuala Lumpurissa 10 ja Sabahissa 8. Vaikkei ollakaan menossa sinne vaan Penangille (koska on pakko, ellei joku tiedä jotain muuta konsulaattia, mistä vuoden viisumin voisi saada), niin silti alkaa kuumottamaan koko Malesiaan meno. Onhan se nyt ihan saatanasta, ettei tässä maailmassa kohta uskalla liikkua noin vain mihin haluaisi, sillä missä tahansa voi näköjään tapahtua mitä tahansa. Mur...


Kuala Lumpurin sisäpihaa


ja katukuvaa Penangin Georgetownista

Esikoinen lähti siis Suomeen Finnairin uudella Airbus A350 koneella, jonka lähtö viivästyi 5 tuntia. Jessen kohdalla se tarkoitti reilu kahden tunnin yöunia, koska Samuilta piti ottaa ensimmäinen lento Bangkokiin. Aika tuskainen oli siis herätys tänä aamuna klo 04.00, mutta taatusti vielä tuskaisempaa oli istua koneessa auringonpaisteessa, ilman ilmastointia. Viisi helvetin pitkää tuntia auringon paahteessa! Pariin kertaan oli kuulemma vettä tarjottu ja yhdet croissantit, mutta voin hyvin kuvitella väsyneitten ihmisten tuskaiset fiilikset.

Palaan taas siihen, että onneksi on netit ja whatsAppit, sillä olen voinut myötäelää sitä fiilistä, jota juniori juuri tälläkin hetkellä koneessa tuntee. Pari tuntia oli kuulemma pystynyt nukkumaan ja kun äippä ehdotti, että katso joku leffa ja juo pari olutta, niin sitä ei kuulemma tarjota. Siis mitä??? Siksikö, ettei matkustajat vetäisi "kännejä" ja alkaisi vaatimaan selityksiä, jopa korvauksia? Vai miksi? Kaikkihan me tiedetään Finnairin suolaiset hinnat, kyllä siihen rahaan pitäisi jo jotain saada vastineeksikin.

Katsotaan kun kone laskeutuu Suomeen. Veikkaan että jokunen matkustaja saattaa ottaa lehdistöön yhteyttä. Mutta palataan tähän aiheeseen, niin kuin myös viisumireissuun tovi myöhemmin...


Tällä viikolla vielä, mä menen kasvohoitoon! Mä olen niin huono antamaan itselleni aikaa...

4

Ei mene ihan putkeen... osa 2

Jippii! Boo lentää aitojen yli ainoastaan 5-6 kertaa päivässä, onneksi ei sen enempää. Mutta kuten sanoin, sen asian suhteen mä jo luovutin. Kun ei pysy aitojen sisällä, niin ei pysy. Takaisin se ihana "paskiainen" tulee kuitenkin aina.


Vähän kattonäkymää Penangista, paljon muuhun ei sitten aikaa ollutkaan.

Ja sitten siihen "Ei mene ihan putkeen"- jatko-osaan. Tarinan osa 1 jäi kohtaan, kun löydettiin viimein hotelli Penangista ja saatiin puhelimet ja tietokoneet lataukseen. Niin kuin mainitsin, oli pari tuntia aikaa saada pyörät jälleen pyörimään. Ja käsikirjoitushan meni näin:

5. Viisumihakemusten jättämisen jälkeen torstaina nautitaan päivästä ja tutustutaan Penangin Georgetowniin. Käydään Penang Hillillä ja yritetään löytää jotain mukavaa sisustustavaraa. Illallistetaan rauhassa ja hyvin jossain idyllisessä ravintolassa, pulikoidaan hotellin uima-altaalla Miskan kanssa ja otetaan rennosti.

Perseelleen meni tämäkin osa kässäristä, sillä mitään viisumihakemuksia ei tosiaankaan ollut jätetty yhtään mihinkään ja kello taisi olla jo kolme iltapäivällä. Onneksi nykyajan elintärkeissä masiinoissa akut täyttyivät ja fiilis oli vähän sen tyyppinen, että olisi itsekin saanut akut ladattua.

Mutta oli hitonmoinen kiire keksiä, millä ilveellä ja mitä kautta saadaan viisumihakemukset lähetystöön torstai-iltana, jotta olisi edes pieni toivo saada perjantaina leimatut passit itselle. Siinä hotellin sängyllä, kaikki mahdolliset masiinat käytössä, yritettiin etsiä ratkaisua. Ja sitten muistettiin mitä sanoi Koh Phanganilla asuva ystävämme Vesa. "Jos tarvitsette viisumiasioissa apua, soittakaa Jimille". Ja niin me tehtiin. Pelkästään puhelinsoitto Jimille palautti kaiken toivon ja yllätykseksi Jimin toimisto oli vielä 100 metrin päässä meidän hotellista. Aina silloin tällöin elämässä tulee sellainen fiilis, että kun asioitten on ihan pakko järjestyä, ne myös järjestyvät. Riippumatta siitä, miten fiaskoa juuri hetkeä aiemmin kaikki on ollut. Tiedätkö tunteen?

Ei muuta kuin Jimiä tapaamaan. Jim´s Placen olemattomilla nettisivuilla jo sanotaan, että "Anything you need, Jim´ll fix it", ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin siihen on ihan pakko yhtyä. Ja mikä tyyppi! Jimillä on toimistokompleksissaan myös guesthouse, kahvila, ilmainen netti, paljon kirjavaa porukkaa ja myös kaveri itse on, sanoisinko vaikka valloittava. En tiedä alkuperämaata, kovasti näytti tyyppi intialaiselta, mutta lisäksi Suomen Porvoossa on tämä hurmaava herrasmies asunut. Sellaiset sanat peräjälkeen kuin "Heidi muru, älä pidä sitä laukkua pöydällä, ettei kukaan varasta" - tuli hienolla suomenkielellä. Voitte varmaan kuvitella, miltä kaiken kaaoksen keskellä tuntuu se, että joku käskee istumaan alas, ottamaan rauhallisesti ja että kaikki kyllä järjestyy. Samalla tämä sama kaveri flirttailee ohikulkeville tyttösille, täyttää jo valmiiksi meidän viisumihakemusta, järjestää kyytiä ja viisumia ruotsalaiselle tytölle olemalla silti vakuuttavan rauhallinen. Tasan juuri sitä, mitä meidän family tarvitsi juuri sillä nimenomaisella hetkellä.

Vaikka Jim (niin kuin kaikki muutkin agentit) laskuttaa näistä palveluistaan, niin aivan varmasti tulemme jatkossakin ottamaan häneen yhteyttä. Jimin hinnat on kuitenkin kohtuulliset, enemmän rahaa meillä olisi mennyt, jos olisimme joutuneet jäämään Penangille viikonlopun yli. Joten en voi muuta, kuin lämpimästi suositella! Viimeistään silloin, kun olet niin syvällä suossa, että kaikki tuntuu jo mahdottomalta.

Jim sanoi jo heti alkumetreillä, että me ei tulla saamaan mitään vuoden viisumia, vaikka virkailijoille maksaisi kuinka paljon pöydän alta. Vaikka meidän thaimaalainen kirjanpitäjä väitti että saadaan, niin Tompan työlupa on voimassa enää viisi kuukautta, joten yhtälö on kuulemma mahdoton. Jim sanoi myös, että jos työlupa olisi voimassa edes 7 kuukautta, niin voisi yrittää vielä lahjoa, mutta viisi kuukautta on vaan yksinkertaisesti liian vähän.

Tässä kohtaa tulemme siihen, että koko meidän Penangin reissu oli turha. Jos työlupa olisi ollut edes 7 kuukautta eteenpäin voimassa, olisi vuoden viisumi saattanut heltiä, mutta kun ei, niin ei. Oltaisiin siis aivan hyvin voitu ajaa muutama tunti Ranongiin Myanmarin rajalle, ja yrittää ruinata kolmen kuukauden viisumia. Mutta kun meillä on niitä jo liian monta alla, niin meidän oli siis pakko yrittää vuotta, joka oli tässä tapauksessa täysin turhaa.

Mutta Jim hoiti meille kolmen kuukauden viisumit maksamalla jollekin virkailijalle pöydän alta. Tätä siis tapahtuu, ihan näkyvästi ja mitään salaamatta. Mehän oltiin onnellisia asian saamasta käänteestä, mutta periaatteessa olen tätä älytöntä rajan yli menemistä ja ulkomaalaisten rahastamista vastaan. En siis Jimiä, koska hän on helmi, vaan koko tätä Thaimaan systeemiä.


Se vähä mitä nähtiin Penangissa, niin oli kyllä ihanan värikkäitä ja hyvällä tavalla ränsistyneitä taloja. Valokuvaajan paratiisi!

Riksoja oli paljon liikenteessä. Jos olisi ollut aikaa, oltais kyllä itsekin hypätty kyytiin!


Näitä vuokrapyöriä liikenteessä pörräsi myös paljon


Ja siistiä oli, yllättävän siistiä...

Kässärissä olleelle illalliselle me ehdittiin ja erittäin hyvällekin vielä. Vaikka vettä satoi kaatamalla koko illan, niin siihen jo tottuneena sekään ei enää haitannut. Ihan sama mitä tapahtuisi, ruokaa piti saada ja tähän kohtaan myös pari lasia hyvää punaviiniä. Tämä kohta meni siis melkein kässärin mukaan, sillä joku meistä oli älynnyt pakata pari sateenvarjoa matkaan.

6. Perjantaina klo 14 ollaan suurlähetystössä uudestaan noutamassa sitä 1 vuoden viisumia (viimeinkin) ja suunnataan auton nokka Thaimaan puolelle Khanomin rantamaisemiin, josta otetaan yhdeksi yöksi mukavasta resortista huone.

Tässä kohtaa neljä tuntia käsikirjoituksesta myöhässä, perjantaina klo 18.00 passit ja kolmen kuukauden viisumit kädessä ei vielä edes tajuttu, että rajalla tulee ongelmia papereitten suhteen. Joten ei muuta kuin auton nokka kohti Thaimaan rajaa. Oltiin jo älytty pudottaa Khanom alkuperäisestä käsikirjoituksesta, sillä ajomatka niin myöhään oli mahdoton vaikka kaikki menisikin putkeen, eikä meillä nyt tuntunut menevän. Kilometrejä oli vaan liian paljon, joten jos pääsisi edes rajan yli lähimpään Thaimaalaiseen kylään. Kaiken lisäksi matka Georgetownin keskustasta sillan toiselle puolelle (20 kilometriä) vei 1,5 tuntia. Eipäs nimittäin tehtykään matkaa missään Thaimaan tuppukylässä, vaan Malesian erittäin iltapäiväruuhkaisessa kaupungissa, joten mitä sitä olisi pitänyt odottaa?

Me ei päästy lähimaillekaan Thaimaan kyliä. Rajan tuntumaan päästiin kyllä, keskelle ei mitään. Malesiasta vuokrattu auto olisi pitänyt palauttaa klo 16-17 Kangariin, mutta kun koko ajan oltiin jäniksen selässä, niin sekään ei onnistunut. Vuokraajaperhe oli kyllä äärimmäisen ystävällinen, soiteltiin matkalta missä mennään ja he tekivät kyllä kaikkensa auttaakseen meidät rajalle ennen klo 22.00 (jolloin raja suljetaan) lähettämällä navigaattoriin karttalinkkejä. Lopputuloksena kylläkin päädyttiin treffeille autonvuokraajien kanssa jumalattoman pieneen kylään jossain Perliksessä. Juuri niillä seuduilla, jossa ei ollut turvallista tarpeettomasti kurvailla, kuten tulevan yösijamotellimme omistaja kertoi. Mutta kun autonvuokraaja poliisiveljineen vakuutti, että kaikki on hyvin ja meidät viedään aamulla rajalle, niin väsyneenä sitä alkoi sitten taipua.

Ja upeastihan ilta nuudelia syödessä, pienessä nuhjuisessa motellihuoneessa meni. Käytiin pitkät keskustelut motellin omistajan kanssa maailman turvallisuudesta, Thaimaan ja Malesian rajan levottomuuksista, Pariisin iskuista ja elämästä noin ylipäätään. Motelli oli kyllä aika kamala ja tasoon nähden aivan liian kallis eikä se taatusti löydy miltään kartaltakaan, mutta eipä niillä seuduilla muitakaan ollut. Seura oli kyllä loistavaa. Ja lauantaiaamuna sovitusti klo 07.30 oli johtaja itse hienolla Hondallaan meitä odottamassa.

Malesiassa loppu hyvin, kaikki hyvin. Päästiin rajalle ja vaikka erittäin epäystävällinen virkailija pitikin meille kohtalaisen puhuttelun, niin saatiin leimat passiin ja päästiin takaisin Thaimaahan. Mutta enää ei kuulemma tarvitse tulla, ellei vuoden viisumia ole hankittuna.

No niin, tässä tämä meidän mukava viimeisen motelliyön omistaja. Kiitos vieraanvaraisuudesta!


Juu kiitos vaan Malesia ja kiitos Jim!

7. Lauantaiaamuna rento aamiainen rannalla, vähän uintia ja vaaleanpunaisten delfiinien ihailua ennen 20 kilometrin matkaa Donsakin lauttasatamaan.

Ei mitään Khanomia, rentoja aamiaisia saati vaaleanpunaisia delfiinejä, vaan sitä jo niin tutuksi tullutta kiirettä. Matkaa sinne puolen päivän lautalle oli taas sama 362 kilometriä, joten ei tultaisi ehtimään, mutta onneksi ehdittäisiin vielä kahden lautalla hakemaan koirat. Tie olikin jo onneksi tuttu, tultiinhan tämä toisinpäin vain pari päivää aikaisemmin, vaikka tuntuikin kaikkien kommelluksien jälkeen, että reissu olisi kestänyt pidempään. Valokuvaamisen sai taas unohtaa, aamiaiset otettiin lennosta joltain bensa-asemalta, liikennevalot eivät olleet meidän puolella missään vaiheessa reissua, muutamat pakolliset tietyöt ja ruuhkat, noissa samoissa merkeissähän se loppukin sitten meni.

8. Puolen päivän jälkeen lautta Samuille, koirat kyytiin ja kotia kohti mukana mukava läjä tuliaisia ja kotiin tuomisia.

Ehdittiin satamaan ja autolautalle ennen kahta. Ostettiin liput ja meidät määrättiin johonkin autojonoon. Välittömästi kävi selväksi, ettei koko se porukka mahdu mitenkään seuraavaan lauttaan, eikä todennäköisesti sitä seuraavaankaan. Miska kävi jo niin kierroksilla, että todettiin Tompan kanssa meidän olevan parempi hypätä seuraavaan nopeampaan ferryyn (mikä ei kyllä ollut yhtään nopeampi) ja Tomppa jää auton kanssa jonottamaan jotain lauttaa, mihin auton voisi saada. Me siis maksettiin mulle ja Miskalle hädissään toisetkin liput lauttaan, jonka piti lähteä 14.30 Samuille. Meidän tuurilla tosin sekin lautta lähti myöhässä puoli tuntia, Tomppa sai yllättäen auton klo 15 lautalle, joten vierekkäin lähdettiin sitten eri lautoilla. Minä ja Miska Samuin Bangrakiin (meidän kotikylä) ja Tomppa Nathoniin.

Kaksi autoa, toinen Thaimaassa ja toinen Malesiassa, kahdet lauttaliput vierekkäisille lautoille varmuuden vuoksi ja olihan näitä muitakin älyttömyyksiä. Mutta hei, hyvin suunniteltu matka olikin jo puoliksi tehty, vai miten se nyt menikään...?

Mutta visarunit omin päin on silti mahdollisia, nyt mekin jo tiedetään miten tämä reissu tehdään hiton paljon paremmin. Kaikkia ei kuitenkaan huvita istua ahtaassa minivanissa monia tunteja niillä järjestetyillä viisumimatkoilla 20 muun tyypin kanssa, vaikka se olisikin helpompaa tai halvempaa. Me reissataan teinipojan kanssa ja arvostetaan tiettyä vapautta, uskoisin että moni muukin tekisi viisumireissut omin päin mieluummin. Joten jos tarvitset matkanjohtajaa, niin otapa yhteyttä (tähän voisi laittaa jonkun hymiön)... no ei vaan, ei näillä näytöillä.

Ensi kerralla kokeillaan kuitenkin taas omin päin, mihin sitä koira karvoistaan pääsisi...

Olipas mukava päästä kotisaarelle :)

12

Ei mene ihan putkeen...osa 1

Meillä on pari viikkoa ollut vähän sellainen "perseelleen menee melkein kaikki"- buumi. Ensin yksi juttu, sitten se seuraava ja sittenhän sitä jo pohtiikin, että mitä vielä. Siis ihan perkelettä. Ja vaikka miten tietää, että nyt pitää muuttaa omaa ajatteluaan positiivisemmaksi, jotta kierteen saisi katkaistuksi, niin ei kyllä ole hampaita naurattanut viime päivinä. Isoja linjoja ajatellen kaikki on toki loistavasti ja onnellinen saa olla, joten ehkä tässä pitääkin keskittyä nyt vaan siihen ja ottaa kaikki vääntäminen vaan seikkailuna. Sitä ei nimittäin ole viime viikoista puuttunut.

Käväistiin Penangilla Malesiassa viisuminhakureissulla, josta purnasinkin jo aiemmin, mutta eihän sekään reissu mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Ja vielä ennen sitä reissua, kaiken Malesiahässäkän keskellä, Boo puraisi Miskan kaveria. Nyt ollaankin asian kanssa sitten sellaisen äärellä, että en tosiaan enää tiedä mitä tulisi tehdä? Kaikki on vähän hankalaa ja vaikka vastoin kaikkia oletuksia saatiinkin viimein tonttia ympäröivä aita valmiiksi (tänään), niin se saamarin ryökäle hyppäsi siitä yli. Ihan tosta noin vaan! Se on varmaa, että mikään ei saa koiraa pysymään täällä aitojen sisällä, mä luovutin jo sen suhteen, mutta mitä jos se vaikka puree meidän naapureita? Kuinka ihmeessä tässä tulisi toimia? Jos jollain on nyt antaa viimeisen päälle vinkkejä näköjään agressiivisen koiran suhteen, niin antaa tulla. Kaikki on tarpeen.

Mitä tulee Penangin "seikkailuun", niin sen voisi kiteyttää vaikka käsikirjoitukseen, kuinka sen oli suunniteltu menevän:

(Alapuolella sitten se karu todellisuus, eli kuinka kaikki todellisuudessa tapahtui)

1. Vuokrataan auto Donilta tiistai-iltana valmiiksi ja lähdetään keskiviikkoaamuna viemään koirat The Dogfatherille hoitoon tavoitteena ehtiä klo 10.00 autolautalla Donsakiin.

Saatiin Donilta hienoon hintaan ihana tila-auto, jossa jokaisella oli jopa oma penkkirivi mahdollisia päikkäreitä varten. Vietiin koirat hoitoon, juteltiin vähän Boon ongelmista ja myöhästyttiin kello kymmenen lautasta. Ja vaikka kyseessä olikin vain tunnin myöhästyminen, niin aikamoisen lumipalloefektin se sai aikaiseksi. Oltiin lautalla siis klo 11.


Tässä kohtaa lautalla vielä kaikki hyvin, vaikka myöhässä oltiinkin. Aikainen lounas, ettei tarvitsisi heti pysähtyä.

2. Ajetaan rajalle Padang Besariin 362 kilometriä onnellisina siitä, että ei tarvitse olla ahtaasti minubussissa 20 muun viisumin hakijan kanssa, eikä tarvitse olla huolissaan pysyykö kuski tiellä.
No tämä kohta meni melkein kässärin mukaan. Oli mukavaa, kun pystyi tekemään pitstopin silloin kun huvitti, syödä kun oli nälkä ja käydä vessassa tarpeeseen. Aikaa tosin piti olla sen verran hyvin, että olisi pitänyt ehtiä ottamaan muutama kiva valokuvakin matkalta, mutta matka-aika oli lautalta myöhästymisen takia jo hivenen tiukka ja siihen tietenkin "äiti mulla on vatsa vähän sekaisin"-kiemurat, niin haaveeksi jäi.

3. Jätetään Donin auto Thaimaan puolelle Immigrationin parkkipaikalle, kävellään rajan yli Malesian puolelle ennen kello seitsemää illalla ja hypätään Penangille menevään bussiin. Matka-aika max 3 tuntia, koska kilometrejäkään ei ole kuin alle 200.

No, tässä kohtaa kaikki alkoikin sitten jo menemään miten sattuu. Vähän eksyttiin siinä rajan tuntumassa, vaikka navigaattori olikin käytössä, joten oltiin ylityspisteessä Thaimaan puolella vasta kahdeksan hujakoilla. Eikä sitä autoakaan sitten voinut jättää Immigrationin parkkipaikalle, koska se oli kuulemma turvaton, mutta vinkkinä virkailijoilta saatiin kehoitus mennä neuvottelemaan läheiselle poliisiasemalle, josko auton voisi jättää sinne turvaan. No se onnistui, mutta kun Tomppa joutui näyttämään poliisille passiaan, niin setä väitti meidän olevan jo yliaikaa Thaimaassa. Eli "over stay", vaikka ei me kyllä oltu. Ehkä se halusi vähän rahaa, mutta onneksi me ollaan niin tyhmiä, ettei tajuta tollaisia. Aikaa tähän säätöön tietenkin upposi, sitä ylimääräistä aikaa, jota meillä ei ollut.


Aika pimeitä raja-asemia keskellä ei mitään. Mutta hulluillahan on suojelusenkelit vai mitä?

Nyt oltiinkin jo niin myöhässä, että tiedettiin rajan toisen puolen olevan tyhjä busseista. Viimeinenkin bussi selvitettyjen tietojen mukaan oli lähtenyt kello 19, joten piti varmistaa seuraava vaihtoehto. Thaimaan puolen virkailijat olivat sitä mieltä, että takseja varmasti oli rajan toisella puolella odottamassa ja lukemamme mukaan lompakko voisi hätätapauksessa kestää taksimatkankin Penangille. Eli rajan yli vaan. Se "ei kenenkään maa"-välinen käveltävä alue on 200-300 metriä pitkä ja vastassa sitten Malesian raja ja virkailijat. Kaikki virkailijoitten puolesta oli okei, tarkistettiin vielä että takseja löytyy ja näin piti olla. Vaan ei kuitenkaan ollut. Padang Besar-kylä Malesian puolella oli täysin kuollut. Ei mitään takseja, ei yhtään bussia, ei hotelleja edes, että olisi voinut vaihtaa suunnitelmaa ja jäädä sinne yöksi. Eikä taatusti yhtään valkonaamaa meidän lisäksi. Onneksi löytyi edes yksi 7/11-kauppa, josta saatiin ostettua paikallinen nettiliittymä puhelimeen, oltiin nimittäin aika heikoilla siinä väsyneenä keskellä ei mitään.

Mutta eteenpäin piti jollain keinoin päästä, koska kylä oli siis lähes toivoton. Siinä aikamme ihmeteltyämme palasimme 7/11 kauppaan apua pyytämään, josko sieltä voisi vaikka soittaa taksin. Onneksi sentään Englannin kielen taito oli kohtuullista, jotta saatiin edes jonkinlainen puheyhteys auttajiin ja meidän onneksi auttamishalukin oli kohdillaan. Siinä tyypit sitten soitteli jollekin taksikuskille lähimpään kylään Kangariin ja neuvottelivat papan kanssa siitä, mihin hintaan herra suostuisi hakemaan meidät omaan kyläänsä, jossa oli sentään jokunen hotelli. Odotusaika papan ajamalle taksille oli 45 minuuttia ja sama siis takaisin lähimpään hotelliin. Hinta taksimatkaa sovittaessa oli 50 ringittiä (joka oli hiton paljon niissä maisemissa), matkan aikana se nousi 60 ringittiin ja perillä jo 70:een. Siinä vaiheessa oli jo ihan sama, kunhan vaan pääsisi yöksi johonkin ja saisi ruokaa.

Kangar siinä lähellä Malesian ja Thaimaan rajaa on sekin melko pieni. Mutta hotelli löytyi (kaukana luksuksesta), jopa KFC josta saatiin ruokaa ja nettiyhteys, että voitiin ihmetellä miten päästään aamupäiväksi Penangiin. Se oli jo selvää, että bussilla ei ehdittäisi, eikä respan värikäs mieshenkilö suostunut suosittelemaan taksiakaan, joten päädyttiin toisen auton vuokraamiseen. Hyvähän noita vuokra-autoja oli olla molemmilla puolilla rajaa, vai mitä? Ihan pimeetä touhua, täytyy sanoa ja melkein väittäisin, että tämän reissun matkanjohtajalla oli jäänyt joku juttu selvittämättä. Kumpi se meistä oli, niin ei varmaan selviä koskaan...

4. Napataan mukava hotelli uima-altaalla Penangilta pariksi yöksi ja ollaan torstaiaamuna heti yhdeksän jälkeen Thaimaan suurlähetystössä papereita jättämässä. Kaikki paperithan on siis valmiina kirjanpitäjän tekeminä.

Näinhän se ei mennyt lähimainkaan. Aamulla oltiin siis vielä Kangarissa vajaan 200 kilsan päässä Penangista. Saatiin kyllä auto vuokrattua ja lähdettiin reippaana matkaan. Karttaa ei tosin ollut, mutta eihän niitä tarvitakaan sillä yllättävän hyvin toimi puhelimen navigaattori onneksi. Olin selvittänyt Thaimaan suurlähetystön nettisivuilta aukioloajat ja NE KELLONAJAT, millä välillä viisumihakemukset pitää jättää, eli klo 9.00-12.00, joten kaikista kiemuroista huolimatta meidän pitäisi ehtiä ajoissa.


En ymmärrä miksi Malesian puolella on paljon vihreämpää kuin Thaimaassa? Tässäkin on kuitenkin vain 100 kilsaa eroa...

Penangille päästiinkin vähän yli 11, mutta puhelimesta loppui akku ja tässä kohtaa kartasta olisi saattanut olla apua. Eikä sitä ollut. Ja aika paljon on Georgetownissa liikennettä, joten yhtään ylimääräistä säätövaraa harhakaduille ei aikataulussa ollut. Jostain pikkukaupasta saatiin taas soitettua taksi paikalle näyttämään meille tie suurlähetystöön ja huokaistiinkin jo helpotuksesta kello 11.34, kun pamahdettiin lähetystön pihalle. Mutta mutta, se olikin mennyt kiinni jo klo 11.30 eikä mitään ollut tehtävissä, vaikka kuinka yritettiin erään toisen pariskunnan kanssa lahjoa portinvartijaa. "Oh, you want pay more? Okey, go to agent", ja sitten se vartija antoi meille jonkun viisumiagentin nimen sulkien portin nenän edestä.

Eikä meillä siis ollut puhelimessa virtaa, että olisi voinut navigoida sen ja edellisenä päivänä hankitun nettiliittymän avulla agentin toimistoon. Onneksi tämä toinen pariskunta oli paremmin varustautunut pienen tyttönsä kanssa, joten seurasimme heidän autoaan ruuhkaisessa Penangissa oikeaan osoitteeseen. Ja ensimmäisen kerran oikeastaan ikinä näin, kun Tompalla meni hermot, joten meidän perhe ei päässyt diiliin agentin kanssa. Eteenpäin siis, sanoi mummo lumessa...

Sitä vaihtoehtoa meillä ei ollut (tai no kaikki olisi muuttunut todella hankalaksi), että olisi viety omin päin viisumihakemukset perjantaiaamuna, sillä se olisi tarkoittanut sitä, että oltaisiin saatu valmiit paperit vasta maanantaina iltapäivällä. Vaikka se meille olisi sopinutkin ja olisimme voineet ottaa muutaman päivän loman, niin se koirahotelli jossa meidän rakit oli hoidossa, oli täyteen buukattu lauantaista eteenpäin. Eli meidän karvatassut oli haettava pois lauantaina ennen viittä. Vaihtoehdot oli todella vähissä, kello oli tässä vaiheessa jo alkuiltapäivää, meillä ei ollut hotellia missä olisi saanut ladatuksi puhelimien akut ja kaiken lisäksi kaikkien hermot alkoivat reistailemaan.


Hyvä ruoka, parempi mieli :)

Mutta hyvä ruoka, parempi mieli. Käveltiin kadun yli lähimpään ravintolaan, jossa kaiken lisäksi ja onneksi saatiin puhelin lataukseen. Olin valinnut ennakkoon parit hotellivaihtoehdot ja sen verran saatiin akkuja ladatuksi, että päästiin navigoimaan lähimpään niistä. Olisihan siellä ollut hotelleja vaikka muille jakaa, mutta olin niin toivonut, että rankan autossa istumisen jälkeen voitaisiin hetki "porsastella" vähän hienommassa hotellissa. Varatkaa muuten hotelleja Agodan ja muitten kautta, sillä halvemmaksi kaikki tulee sillä tavalla, sen verran hienosti ovat diilinsä hoitaneet. Me ei oltu tehty sitäkään ennakkoon, joten jouduttiin tästäkin kärsimään vähän nahoissamme, mutta onneksi kiva majapaikka löytyi Chulia Mansionista, jota ehdottomasti suosittelen. Erittäin tyylikäs ellei jopa "chic", siisti ja sympaattinen pieni hotelli mukavalla alueella. Eikä mitenkään liian kallis ottaen huomioon, että drinkkilippuja annettiin ja ilmaista kahvia, keksejä ja jäätelöä oli tarjolla iltapäivästä aamukuuteen.

Kaunistakin Penangilla on

Kaupunki täynnä katutaidetta

Me pantiin puhelimet ja tietokoneet lataukseen ja ruvettiin miettimään seuraavaa siirtoa, sillä jotain oli saatava aikaiseksi parin tunnin sisällä...

Miten tarina jatkuu, kerron seuraavassa postauksessa, koska tästäkin tuli taas tapani mukaan liian pitkä. Pysykäähän kuulolla...


Oiva hotellivaihtoehto Penangille matkaaville

Niitä pieniä juttuja mitä minä arvostan

6

Saako purnata?

Vai onko vaan näyteltävä, että mä olen hiton pirteä ja aurinko paistaa? No tänään mä en jaksa ryhdistäytyä, vaan ajattelin kerralla oksentaa osan potutuksesta ulos, jotta voi huomenna sitten taas hymyillä. Joten kiitos ja anteeksi.

Kyllähän mä tiedän, että tähän hienoiseen ärsytykseen ei tarvittaisi kuin yksi kunnolla nukuttu yö, niin se olisi siinä ja asioihin suhtautuisi rennommin. Mutta nyt takana on muutama kohtalaisen valvottu yö ja veto on vaan pois. Kaikki tuntuu vähän raskaammalta, huolestuttavammalta ja ärsyttävämmältä ja pelkästään sen asian tajuaminen korpee niin hemmetisti jo itsessään. Vaikka kuinka hengittäisi syvään ja lukisi itseään ja tietäisi, että huomenna kaikki on paremmin ja joku päivä sitten nukkuukin paremmin, niin ei se tällaisina hetkinä juuri auta. Siksi mä nyt vähän päästelen.

Olen syystä tai toisesta nukkunut jo melkein viikon huonosti ja tämänkin kamelin selkä vihdoin katkesi pari päivää sitten, kun esikoinen Suomesta ilmoitti eronneensa tyttöystävästään. Voi itku mikä huoli tuli heti! Vastahan ne vuosi sitten muuttivat yhteen, muu perhe on täällä maailman äärissä ja mitäs nyt sitten? Lähdenkö Suomeen henkiseksi ja muuksi tueksi (no se ei nyt halunnut että lähden), kuinkas paljon sille jääkään eron jälkeen niitä huonekaluja, se sähkösopimus pitää muistaa vaihtaa jässikän nimiin, tietokonekin on rikki ja uusi pitää hankkia, sekä kaikki se muu muistettavien juttujen lista ja huolestuttavien asioitten möykky, jonka alle hautautuu saman tien, kun yrittää laittaa silmänsä kiinni. Se on paska fiilis, eikä sitten kyllä nukuta yhtään. Ja vaikka kuinka kuvittelisi tietävänsä, että asiat järjestyy AINA, niin mä en ainakaan osaa rauhoitella noissa tilanteissa itseäni riittävästi. Onneksi muru tulee tänne jo joulukuussa ja sitten mä en päästäkään sitä ihan hetkeen pois.

Ja sitten rupesi väsyneenä ärsyttämään oikeastaan melkein kaikki muukin. Vettä sataa koko ajan, varvastossuilla kävely alkaa olemaan ällöttävää eikä mulla oikein ole tanssikenkiä lukuunottamatta muitakaan ja terassi on täynnä märkää pahvia koirien leikeistä. Mitään "oikeita" leluja niille ei kannata hankkia, koska se on kaksi sekunttia ja lelu on kaput. Uuteen taloon hankitut verhot on sittenkin liian kapeat ja osa liian lyhyet ja taas pitää mennä ompelijalle. Se sanoi jo eilen, että olisi tullut halvemmaksi vaan tilata häneltä kankaat ja mittojen mukaan verhot, mutta kun yrittää säästää, niin loppupelissä huomaa kuitenkin maksaneensa enemmän näillä "säästötalkoilla". Huomenna jo hävettää mennä taas sinne ompelimoon tietäen, että rouvalla oli kiire jo ilmankin meidän säätämisiä.


Voi näitäkin riepuja, ei haittaisi yhtään jos olisi vähän kuivempaa

Aika pitkään on ärsytyslistalla ollut myös se, että joka paikassa 90% ihmisistä on koko ajan kännykällä. On ne sitten kaupan kassalla tai hyllyjen takana piilossa tai vartijana jossain, niin kännykkä on kädessä. Kiireiselle asiakkaalle se nyt ei ainakaan sovi, sillä yritä siinä nyt sitten saada palvelua facebookin tai instagrammin ohi. Järkevän näköisiä terassikalusteitakin saari ammottaa tyhjyyttään tai sitten niitä on, mutta hinnat ovat tähtitieteellisissä lukemissa. Täällä kaikessa tuollaisessa tavarassa on valitettavasti todellisen hinnan lisäksi myös se "saarilisä", ja kun tarjontaa on nihkeästi, niin eıpä juuri ole tinkimisen varaakaan. Tänään kyllä vein Tompan ostamaan valitsemiani terassikalusteita, mutta se päätti säästää vielä sen 30 euroa, joten nekin jäi sitten saamatta. Arvatenkin jotakuta otti kaaliin aivan älyttömästi, kun olin jo ehtinyt riemuitsemaan siitä, että hankintalistalta voi edes yhden artikkelin yliviivata. Murrrr.


saamarin kännykät ;)


Kyllä täältä paljon juttuja saakin, mutta ei aina juuri sitä mitä tarvitsisi


Mä niin toivon pääseväni pian toteuttamaan näitä hauskoja sisustusideoita, joita vuosien varrella on kerännyt.

Kaiken tämän "säästämisen" sivutuotteena päätin vielä tilata meidän yhdistettyyn keittiöön/ olohuoneeseen ilmastointilaitteen, vähän niin kuin pieneksi luksukseksi niihin aurinkoisiin ja kuumiin päiviin, joita täällä kuitenkin pääsääntöisesti on. Ajattelin että tähän samaan konkurssiin se kuitenkin uppoaa sopivasti. Laite tulikin jo viikko sitten, mutta asentaja vasta eilen. Ja juuri sinä päivänä, kun aamulla herättyäni rupesin heti laskemaan tunteja hetkeen, jolloin voin taas kaatua kyljelleni parin tunnin päikkäreille. Olisi ollut aivan pakko, mutta nyt ei siis ollut toivoakaan. Asentaja on kyllä meidän kylästä, joten siirto olisi saattanut olla mahdollista, mutta kun kaveri ei puhu yhtään englantia ja vaikka kuinka yritin terassilla sanoa, että "tomorrow ok"?, niin herra vaan vyöryi jättimäisen työkalulaatikkonsa kanssa sisään, koirat pantiin pakettiin talon alle telkien taakse ja sitten meni sähköt. Ja siinä sitten odoteltiin kunnes ajattelin, että nyt mun on ihan parasta häipyä. Ei ollut nimittäin yhtään hymy herkässä, eikä se tietenkään asentajan syy ollut. No, tämä asennustyö jatkuu edelleen ja meinaahan sekin vähän kiristää...

Mitäs sitten vielä? Ai niin... ensi viikolla meillä on vuorossa taas kolmen kuukauden vitsaus eli visarun. Passeihin pitää siis hankkia leimat, jotta voidaan jatkaa saarielämää. Vuokrattiin jo auto luottovuokraajaltamme Donilta ajatuksena ajaa lähimmälle rajalle Myanmariin, kunnes kirjanpitäjä ilmoitti, ettei se käy, vaan meidän on otettava pidempi reissu Penangille, josta olisi tarkoitus saada seuraavaksi vuoden viisumi. Vaikkei sekään mitään vuotta tarkoita, vaan silti on mentävä kolmen kuukauden välein rajalle leimaa ruinaamaan. On tämäkin nyt aika rasittavaa, sillä meille lyhyt ja kätevä viisumireissu joudutaankin vaihtamaan kohtuupitkään matkaan ja vähintään kolmen yön yöpymiseen. Ja meidän tapauksessa se tarkoittaa hotellia myös koirille. Toivottavasti The Dogfatherilla on tilaa tai sitten tulee lisää ongelmia, enkä mä juuri nyt halua niistä yhtäkään.

Ja sitten tätä kirjoittaessa kolisteli Tomppa sisään huutaen, että "moi muru, toin sulle ison säkin vessapaperia". Voi saakeli, ehkä se sitten auttaa tähän potutukseen ;).

Mikäs sinua otti tänään aivoon?


Näitä rentoja hetkiä odotellessa!

6