Muistan eräänkin syksyn...

 

 

Kun marraskuu ilmestyy päivämääriin on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että mieleen hiipii ajatus 

ollaanko me jämähdetty? 

 

Juttelin pari päivää sitten ihanalle siskolleni Hongkongiin ja puhuttiin juurikin siitä, kuinka älyttömän helppoa on jämähtää. Jos on ihan kivaa, on vähän hommia, ystäviä, perhettä ja muita asioita jotka ovat ihan okei, jano lähtemiseen hiipuu. Muistan viime(kin) marraskuussa sanoneeni, että tämä on sitten vihoviimeinen talvi Suomessa. 

 

Onneksi valokin voittaa välillä.

Omassa kuplassa peltojen keskellä.

 

Sitten kuitenkin "elämä taas tapahtui", ja täällä ollaan edelleen. Mutta... tässä kohtaa tunnustan - meidän juniorilla on ollut henkisesti sen verran raskasta, että lähellä on ollut parasta olla. Olishan se kivaa jos elämä olisi vaan ruusuilla tanssimista, mutta aina välillä se tarjoilee myös niitä piikkejä.


Tiedän että monille nuorille opiskelijoille koronakaranteenit ja säädökset teki valtavaa hallaa. Aamulla pääsi baariin, muttei kouluun tai harrastuksiin - aivan kreisiä sekoilua, jota ei järkeväksi saada sillä, että oltiin uuden edessä ja blaa blaa. Silloisilla uusilla toisen asteen opiskelijoilla ei ollut vuosien kokemusta opiskelusta ja niistä selviytymisestä, varsinkaan kun opettajan lähituki ja läsnäolo puuttui. Puhumattakaan tietenkin opiskelijakavereitten läsnäolosta - kun tämä kaikki vaihtuu reilun vuoden yksinäisyyteen tietokoneen äärellä, vahvemmatkin hartiat saattavat painua lyttyyn. 


Nuorten henkiset haasteet on surullinen asia, varsinkin kun avun saanti Suomessa ei ole niin sujuvaa tai helppoa. Paperilla ehkä, ja apua saakin alkupäähän ihan kohtuudella, mutta polku jatkoon katkeaa liian monelle. Ehkä meidän juniorin yksi haastavimmista asioista oli juurikin hyppääminen tsemppaavista kansainvälisistä opinahjoista tuijottamaan yksinään tietokoneen ruutua. Vaikka me ollaankin aina lähellä ja auttamassa, niin mutsi ja faija - plääh. Lisään tähän vielä sen, että juniori on kyllä tavattoman fiksu (ehkä liiankin analyyttinen), se vaan kantaa kaikkia maailman ongelmia ja epäkohtia hartioillaan.

 

Tänä syksynä opiskeluista valmistuminen kuitenkin häämöttää lähempänä kuin koskaan, aivan tuossa nurkan takana kolkutellen. 3,5 pitkää ja haastavaa vuotta ollaan rämmitty, mutta kun se odotettu lappu on viimein kourassa, uuh... taidan itkeä ilosta.

 

Tässä hieno papukaijavahakas, kiitos lukijalle vinkistä!

Joku hetki sitten oli vielä lehtiä...
  

 

Onneksi voi kuitenkin muistella erästäkin syksyä Samuilla


Viidakkotalon syksy vuonna 2018 oli siirtyminen Saharan kuivuudesta (ja sen ongelmista) totaaliseen vesi-infernoon ja sen tuomiin ongelmiin.


Moni blogin lukija varmasti muistaa viidakkotalon haasteet noin ylipäätäänsäkin. Tähän kun lisättiin Tompan kolmen viikon työmatka Suomeen, haasteissa todella riitti. Kun näin jälkikäteen lukee omia blogijuttujaan tuolta syksyltä, käy melkein kateeksi sekin mimmi, joka seikkaili koirineen viidakossa kaikkien tappavien kobrien keskellä (jos et jo lukenut, niin...). 

 

Oijoi mikä seikkailu! Ja oijoi mikä mimmi!

 

"Vuorikiipeilyt" Boon ja Salsan kanssa Samuilla.

 

Välillä jäätiin koirien kanssa kaatosateessa kaksimetrisen aidan ja sähköporttien ulkopuolelle, kun sähköt ei vaan sateella toimineet. Yritin totta kai pitkä sadetakki päällä kiivetä aidan yli (niinhän Tarzanin Janet tekee) sillä seurauksella, että sadetakki repesi ja putosin persiilleni allani valuviin vuoriin. Koirat ihmetteli silmät pyöreinä sekoilevaa böönaa, että miksi se ei vaan vie meitä pois tästä sateesta. Mikä tässä maksaa?

 

Viidakkotalolla ei todellakaan ollut tarvetta miettiä mitä tekisi, ennemminkin sai raapia päätänsä löytääkseen keinon saada päiviinsä hetkiä, jolloin ei tapahdu yhtikäs mitään. Kun oli kuivaa, viidakkorotat tulivat tontille uima-altaan takia (vesipula), ja sadekaudella taas ne tulivat katon alle tulvia pakoon. Sitten oli vielä skorpionit, työkailuineen katoilevat puutarhurit, mopo-onnettomuudet, ja se pimeys - vaikkei se vedäkään vertoja tälle peltopimeydelle ja yön silmille. Viidakkotalon ympäristössä ei silmiä tosin olisi näkynytkään, vaikka niitä olisi ollutkin. Ja eiköhän niitä ollut, en onnekseni vaan vaan tiennyt niistä.

 

Viidakkotalon terassi sateen jälkeen.

Aamu-uinnit vesiputouksella viidakossa.

 

Syksyn tulvat Samuilla oli nekin omaa luokkaansa. Jaksan edelleenkin ihmetellä, kuinka niillä paikallisilla mopoilla pystyi tuosta noin vaan ajamaan reisiä myöten vesilätäkössä ilman että kone hyytyi - ei mene jakeluun. Mun nuoruuden Toyotalla kun huristeli Hämeenlinnan väylällä vesilätäkköön, se hyytyi välittömästi kaistojen väliin. Varmasti Samuillakin moni matalampi pikkuauto hyytyi, mutta kummallisesti niillä mopoilla pystyi kummallisesti kurvailemaan lähes mistä vaan lammikosta.

 

Siellä kun ei yhtenä hetkenä tiennyt mistä seuraavalla hetkellä tuulisi, ei päivien aikataulutuksilla ja suunnitelmilla ollut mitään virkaa. Onneksi tuon muutaman viikon selviytymishaasteen aikana mulla oli turvana käärmeitten nitistäjänä loistavasti kunnostautunut juniori (lue täältä) ja kolme väkivahvaa karvaturria.  


Wow niitä kokemuksia!


Haasteista huolimatta Samuilla ja viidakkotalolla harmaus tai sateet ei tuntuneet tältä, sillä aina oli lämmintä ja aina oli elämää (jos ei muuta niin bileitä) tarjolla, kun sille päälle hurahti. Täällä pimeys ja hiljaisuus on niin pitkä episodi, että on lähes välttämätöntä aloittaa meditoiminen (ja rumpujen soitto) selviytyäkseen edessä olevasta haasteesta.

 

Millä sä muuten selätät pitkän pimeyden ja harmauden?


Ps. Onneksi suunnitelmissa on kisamatka Samuille alkuvuodesta, se palkinto ollaan kyllä ansaittu. Ehkä onnistutaan hankkimaan pari kisamitallia😁.


Tänään aurinko hemmoitteli oikein kunnolla.

Kaunis Karjaan frisbeegolf -rata.


6 kommenttia

  1. Muistan aina miten se teidän tie lähti tulvien mukana menemään siellä Samuilla ja miten kaunistelin kobria ja scorppareita, huh huh. Olit kyllä aikamoinen selviytyjä siellä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thaimaanrannan maalarit14.11.2022 klo 10.44

      Voi Outi, taisin olla :)

      Poista
  2. Jämähtäminen, tuttu juttu ;)
    Mutta sitten on vaan todennut, että asiat on yllättävän hyvin, jos ei ole pakottavaa tarvetta lähteä vieraille maille. Taas täällä pimeessä voi asiaa puntaroida, miten tää talvi menee ja missä.
    Juurikin noi muistot lämpösestä kantaa kivasti. Mekin tässä kateltiin Thaikkuvideoita syksyltä/talvelta 2007, kun oltiin pidempään reissaamassa. On ne niin kivoja muistoja, miten ihania kaikki ihmiset siellä on, vaikkei kunnolla ole yhteistä kieltäkään...
    Noi sun kuvat oli myös tuttuja, niin kaukaa blogistasi ...
    Tsemppiä koko perheelle tähän synkeään aikaan!
    Toivotaan junnullekin parempia aikoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thaimaanrannan maalarit14.11.2022 klo 10.49

      Kiitos Minttu tsempeistä<3

      Kesällä meilläkään ei ole tarvetta lähteä mihinkään, mutta kyllä viimeistään syyskuussa alkaa tuskanhiki valumaan. Hyvä meillä täälläkin on, oikein hyvä, mutta siltikin että pitäisi lähteä tien päälle. Sitä muuten junnukin sanoo, että olisi pakottava tarve lähteä maailmalle. En tiedä sitten onko se hyvä asia ;)

      Tsemppiä sinnekin pimeyteen!

      Poista
  3. Olit siis syyskuussa muutamia vuosia sitten Koh Samuilla? Meillä harkinnassa lähteä tänä vuonna syyskuussa mutta mietityttää kelit. Jossain lukee että sadekausi alkaa siinä kuussa, jossain että lokakuun lopussa. Oliko teidän reissulla sadetta lähes päivittäin, saitteko nauttia auringosta ollenkaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thaimaanrannan maalarit29.5.2023 klo 9.18

      Moikka! Siis me asuttiin Samuilla viisi vuotta ja kaiken sen kokemuksen perusteella todettiin, että syys/lokakuu Samuilla on aivan parasta. Ilmat on loistavat, eikä turisteja ole aivan niin paljon, kuin esimerkiksi joulun aikaan. Samuin sadekausi on jotenkin venynyt, mutta yleensä se alkaa aikaisintaan marraskuussa jatkuen jopa tammikuulle. Eli kyllä kannattaa mennä Samuille syyskuussa.

      Poista

Back to Top